Treenaaminen ei ole rakettitiedettä ja siitä liian vaikeaa tekemällä, siis miettii tutkimuksia, vaivaa päätänsä, kuluttaa aikaa ja ottaa ressiä, mutta sitten salilla ei kuluteta tarpeeksi, ei olla valmiita kärsimään. Otetaan kaksi ääriesimerkkiä. Ben Pakulski, nojaa jumalattomasti tieteeseen, tutkii ja tutkii. Branch Warren, treenaa aivan päättömästi riehuen. Warren on sanalla sanoen vitusti parempi kehonrakentaja millä tahansa mittarilla, vaikka nyt kisamenestys. Yksinkertaista simppeliä faktaa ei kannata välttämättä vältellä, eli tunti turpaan ja kotiin. Mutta kuten sanottu, se sattuu, se tekee ilkeetä ja siitä tulee paikat kipeeksi. Se ilmeisesti on joko A: liian simppeliä ja ei uskota sen toimivan tai B: ei löydy palleja siihen.
Mä en nää tossa kuin sen, että ei ole palleja siihen. Koska jos ollaan valmiita miettimään frekvenssejä, virittelemään kuminauhoja estämään verenkiertoa, luetaan, luetaan ja luetaan, niin mikä perkele siinä on, ettei sitä yksinkertaisinta ja ilmeisintä tapaa koiteta, eli todella kovaa treenaamista? Kertokaa mulle, mikä tässä on niin vaikeeta? Teette niin kovaa, että ei enää irtoa, meette kotiin, syötte, lepäätte ja meette uudestaan kun kykenette? Jos ei muuten, niin olisi se ainakin shokki keholle kun normaalisti vältellään failurea. Mutta mä takaan, että tuloksia tulee aivan vitun varmaan enemmän tolla kuin feidaamalla. Jengi hukkaa vuosikausia aikaa kehitykseltä tekemällä liian kevyesti. Siitä ei yksinkertaisesti ole mitään muuta kuin hyötyä etsiä ne omat rajat ja katsoa mihin kykenee ja miten siitä palautuu. Mikä estää? Ai niin, kipu. Pää pettää kun kuulee sanan rest-pause.
