Hyväksytkö ulkonäkösi sellaisena kuin se on?

[elinabitchye]

Oon ihan aina ollut epävarma ulkonäköni suhteen ja itseni hyväksymisen prosessi on käynnissä vieläkin 24-vuotiaana.

Mikäli on meikäläisellä mittaa hieman alle 150 senttiä ja kaiken lisäksi liikun eri tavalla kuin muut, niin ei ole ollut näin liikuntavammaisena helppo taival. Olen aina halunnut olla pidempi ja liikkua samalla tavoin kuin muut, mutta jonkun nämä "virat" on pakko hoitaa. ;) Nuorempana sitä ajatteli erittäin paljon, että mitä mieltä muut on mun ulkonäöstä ja peilasi itseään aina sitä kautta. Ajattelin myös, että en ikinä tule olemaan parisuhteessakaan ulkonäköni ja vammani takia. Kappas vaan, olohuoneessa istuskelee mies, joka on ollut mun kanssa jo yli 3 vuotta. Nykyään oon saanut päähäni sen, että näytän peilistä katsottuna liian lihavalta ja haluan muuttaa elämäntapani aivan täysin. Enhän nykyisin kasva mitään muuta kuin leveyttä. ;) Onneksi elämäntapoihini on tulossa muutos loppuvuodesta! Porukat tosin sanovat, että olen hyvin hoikka, mutta ilmeisesti silmäni tai peili valehtelevat. Toisaalta mediakin saattaa luoda liikaa varsinkin nuorille ulkonäköpaineita siitä, millainen mukamas "pitäisi olla".

Jokaisen ihmisen kannattaisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, koska mun mielestä jokainen on kaunis omalla tavallan. Uskon, että mullakin se hyväksyminen tapahtuu hiljalleen tuon tulevan elämäntapamuutoksen myötä.

 

[Mettäpöyröö]

Pikkuhiljaa vuosien myötä olen oppinut hyväksymään, ja kyllä on muuten elämä paljon mukavampaa näin!

 

[Ayana]

Vähän niinkun Mettäpöyröö, iän myötä itsevarmuus on kasvanut. Olen aika natu, puuteria ja ripsaria käytän usein arkisin, joskus meikkailen vähän enemmänkin, mutta noin muuten mitään irto-osia tai vähän pysyvimpiäkään en kaipaa, hiuksissa on oma väri, en käytä korkokenkiä korostaakseni naisellisuuttani (vaikka korkokengät onkin kauniita, mutta ne on kamalat jalassa) jne. Huolehdin vähän kyllä painosta, ajattelen asiaa joskus turhankin usein, kun en haluaisi lihota. Naama ei joskus aamuisin miellytä, mutta taitaa olla ihan universaali kokemus monille naisille. Oli kivaa asua viime vuosi retkeilypakussa, kun peiliä tuli tuijotettua aika vähän. Se teki uskomattoman hyvää. Eipä paljon painanut, jos aamulla oli silmäpussit, kun sai tuijotella vuorille ja hörppiä ulkona aamuauringon paisteessa kahvia. Sillon kaikki loksahtaa paikoilleen, eikä pikkumurheet paina. Nyt elellään taas hetken "tavallista" elämää, mut reissuelämä kutsuu jatkuvasti.

Aloitin reilu 3 vuotta sitten kiipeilyharrastuksen ja olen harrastukseni kautta voittanut omia pelkojani ja rajojani ja se on tuonut paljon henkistä vahvuutta, jonka koen vaikuttavan muillakin elämän osa-alueilla. Tiedän olevani vahva ja pystyn juuri siihen mihin haluan. En pelkästään hyväksy omaa ulkonäköäni vaan tiedän, että olen ainutlaatuinen, omalla tavallani kaunis, minun ei tarvitse miellyttää muita ja voin olla ylpeä siitä mitä olen sisäisesti ja ulkoisesti olematta täydellinen :D

 

[Miffi]

No vaikea kysymys, peiliin en vilkaisekaan salillakin käännän peilille selän. Mutta muiden arvostelu ei minun ulkonäöstäni ei häiritse, kekumiset kyllä inhottaa.
Mutta taas pitää tehdä asialle jotakin talven aikana, alkukesällä kun tuli vähän repsuttua ja "mopo" karkas käsistä heinäkuussa ihan täysillä painoo tuli aivan sairaasti.

 

[Mopsy80]

Nostan taas tämän puheenaiheen koska tilanne on omalla kohdallani muuttunut taas huomattava huonompaan suuntaan, vaikken taatusti ole sen rumempi kuin kesällä jolloin itseluottamusta riitti. Raivostuttavaa olla niin ääliö että ahdistuu/lannistuu siitä kun näkee jonkun hyväkroppaisen ja hyvännäköisen naisen jossain ja taas muistaa olevansa vain tämmönen maanantaikappale :face:

 

[Keira]

Nykyään aika pitkälti joo.

Ulkonäköpaineita koin ensimmäisen kerran vasta yläasteella, mikä nykyään taitaa olla melko myöhäinen aika... Oon aina ollut ei-suomalaisen taustani takia tummapiirteinen, ja varsinkin lapsena erotuin ikäisistäni niin negatiivisessa kuin positiivisessakin mielessä. Kuulin tosi usein kehuja, ja tiesin olevani nätti. Se oli ihan itsestäänselvää, enkä murehtinut ulkonäöstäni.
Tsädäm, yläasteella olinkin yhtäkkiä se kumarassa kulkeva vinkuheinä kasvoilla monen sentin kerros pakkelia, sillä lähes yhdessä yössä kasvoin parikymmentä senttiä ja iho meni paskaan kuntoon. Eihän se mua itseäni haitannut, kunnes ihmiset alkoivat huomauttelemaan asiasta joka_välissä. Yläasteteineiltä sen vielä ymmärtää paineidenpurkukeinona, mutta kun aikuiset ihmisetkin kokivat tarpeelliseksi kommentoida ja kauhistella kroppaani. Opin muilta ihmisiltä, että olin ihan liian pitkä naiseksi ja aivan liian laihakin vielä. Eli siis täysin epäkelpo ja epärakastettava. Ahdistava ajatus varhaisteinille. Häpesin itseäni vielä lukioajankin niin paljon, että lakkasin ottamasta kontaktia muihin, ja verhouduin koulussa liian isoihin vaatteisiin.
Vihaisin itseäni luultavasti vieläkin, jos en olisi löytänyt saliharrastusta. Se tunne, kun paino nousi ja raajat saivat lihasmuotoja oli hel-vetin upea. Nykyään olen kai normaalipainoinen, ja mulla on jopa perse, mikä on ihan älyttömän siistiä :D Ihannekroppani pyyhältää tietenkin edellä, koska kukapa sitä ikinä olisi koskaan tavoitteessaan. Aina on jostain kohtaa kiristettävää tai jotain lihasta korostettava, mikä on aika surullista. Osaan nykyään hyväksyä itseni nykyisellänikin, vaikka treenaankin ahkerasti lihastenkasvatusmielessä. Joskus hakkaan päätäni seinään, kun peilistä ei välillä näykään timmi punttimimmi, vaan laihaläski kynis. Oon kuitenkin lopettanut muiden vartaloiden kadehtimisen, koska tiedän voivani saavuttaa ihailemani kropan työllä. Naamasta en jaksa stressata, koska sille en voi mitään ja meikillä tekee ihmeitä....
Uskallan nykyään jopa käyttää korkokenkiä Saan jotain kieron sairasta tyydytystä, kun huomaan ihmisten paheksuvat katseet. Olenhan herranjestas korkokengillä miehiäkin pidempi, eikä se tietenkään käy laatuun. Ehkä mussa asuu vain joku pieni masokistinen, traumatisoitunut huomiohuora. Vihaan suomalaista kulttuuria, jossa on ihan ookoo arvostella ulkomuodoltaan poikkeavia ja huomiotaherättäviä. Töissä tulee joskus vastaan "mistäs noin tumma ja komea tyttö tulee ookkonää edes suomalainenkaan", eikä se haittaa mua yhtään, mutta em. kuiskuttelu vain naurattaa ja vituttaa.

Se on kyllä totta, että sinkkuna ulkonäköpaineet ovat isommat. Jos mies ei kiinnostu, yllätän itseni syyttämästä omaa ulkonäköäni. Voihan ulkonäön syyttely olla aiheellistakin, who knows, mutta suurempi syy on luultavasti vittumainen ja vaikeasti lähestyttävä luonteeni :face: Ulkonäkökeskeisyys/seksuaalisuuskeskeisyys (onko tuo edes sana) vituttaa, mutta se taitaa olla ja pysyä osana ihmisyyttä. Raivostuttaa kuitenkin ihmiset(esim minä), jotka tuhlaavat elämäänsä ulkonäöstä murehtimiseen. Kahdesta täysin samannäköisestä ihmisestä itsevarmempi on huomattavasti attraktiivisempi kuin ulkonäkönsä vioista parkuva. Tämä saattaa olla vain mun naiivia höpötystä, mutta tuostakin on esimerkkejä ihan oikeassa elämässä.

Taisin ehkä mennä aiheen vierestä, mutta haittaakse. Sori mahdolliset aivopierut, jouduin kirjottaan tämän kokonaisuudessaan kahdesti kun ipad kettuili. Tästä aiheesta riittäisi juttua vielä noin tuhannen sanan verran.

Onko pakkismiehille muuten samanlaista threadia? Se on eri juttu kuka siihen uskaltaisi kommentoida. Miesten ulkonäköpaineista puhutaan ihan liian vähän.

 

[Safana]

Hyväksyn ulkonäköni, mutta en aina pidä siitä miltä näytän. Esimerkiksi kasvonpiirteeni hyväksyn, koska en voi niitä muuttaa, mutta en pidä itseäni kauniina. En silti murehdi asiaa, vaan yritän keskittyä niihin juttuihin, mihin voin vaikuttaa.
Syömishäiriköintini oli aikanaan myös enemmän sellaista henkisen puolen itserankaisua ja äärimmäistä kontrollointia, eli mulla ei ollut mitään varsinaista ulkonäkö- tai painotavoitetta. En vain mielestäni ansainnut ruokaa, koska olin ylipäätänsä huono ihminen.

Suurinta ahdistusta ulkonäköasioissa ovatkin aiheuttaneet muut ihmiset kommenteillaan, mutta nykyään alan olla aika kovapintainen eikä minua ihan helposti satuteta. Jotkut eivät vain voi hyväksyä sitä, että olisin tyytyväinen itseeni, vaikka en edusta perinteistä naisellista kauneusihannetta. Sieviin ja käytännöllisiin pikku rintoihini olen aina ollut ihan tyytyväinen, mikä on ollut joillekin ihan mahdotonta ymmärtää. Eli olen lauta joka ei tule koskaan saamaan miestä, ja sen lisäksi elän hirveässä itsepetoksessa, koska eihän kukaan voi oikeasti haluta muuta kuin mahdollisimman isot tissit, ja ihan turha väittää vastaan. Onneksi iän myötä pystyy paremmin valikoimaan minkälaisten ihmisten kanssa on tekemisissä. Silti vielä muutama vuosi sitten saunaillassa yksi tuttu lohkaisi, että "Ei millään pahalla, mutta kyllä miehen pitää olla jollain tapaa vähän sairas, jos haluaa Safanan näköistä naista". Kiitooos... :jahas:

 

[Mettäpöyröö]

Suurinta ahdistusta ulkonäköasioissa ovatkin aiheuttaneet muut ihmiset kommenteillaan, mutta nykyään alan olla aika kovapintainen eikä minua ihan helposti satuteta. Jotkut eivät vain voi hyväksyä sitä, että olisin tyytyväinen itseeni, vaikka en edusta perinteistä naisellista kauneusihannetta. Sieviin ja käytännöllisiin pikku rintoihini olen aina ollut ihan tyytyväinen, mikä on ollut joillekin ihan mahdotonta ymmärtää. Eli olen lauta joka ei tule koskaan saamaan miestä, ja sen lisäksi elän hirveässä itsepetoksessa, koska eihän kukaan voi oikeasti haluta muuta kuin mahdollisimman isot tissit, ja ihan turha väittää vastaan. Onneksi iän myötä pystyy paremmin valikoimaan minkälaisten ihmisten kanssa on tekemisissä. Silti vielä muutama vuosi sitten saunaillassa yksi tuttu lohkaisi, että "Ei millään pahalla, mutta kyllä miehen pitää olla jollain tapaa vähän sairas, jos haluaa Safanan näköistä naista". Kiitooos... :jahas:

Et kai enää vietä aikaa tyyppien kanssa, jotka tuommoisia laukoo :wtf:

 

[Mopsy80]

Yksi uudenvuodenlupauksistani on lopettaa ulkonäöstäni puhuminen kokonaan, kuten myös pakonomainen meikkaaminen ja laittautuminen, jos siis oikeasti ei huvita eikä jaksaisi. Jos sitten siten päähäni iskostuisi vähitellen, ettei ulkonäköni oikeasti kiinnosta kovinkaan paljon juuri ketään.

Mutta tosiaan, aika sairas kommentti tuo Safanan saunailtatutun sanoma :wtf:

 

[Mettäpöyröö]

Itselleni olen viimeisen puolen vuoden aikana saanut onneksi entistä vahvemmin taottuna päähäni, että esim. +/- 5 kg sinne tänne ei todellakaan vaikuta siihen miten aviomieheni, ystäväni, sukulaiseni saatikka työkaverini tai työssä kohtaamani asiakkaat/potilaat suhtautuvat minuun. Miksi siis itsekään stressaisin kun normaalipainossa ollaan.

Tulevana vuotena aion käydä salilla, lenkkeillä ja syödä terveellisesti ensisijaisesti sen tuoman hyvän olon vuoksi. Mahdollinen ulkonäön muokkautuminen on sitten vain bonusta.

 

[Mopsy80]

^tuosta mieleeni jäsentyikin että ulkonäköongelmani eivät ole pitkään aikaan liittyneet painoon, vaan joka paikan armottomaan roikkumiseen. Kestän tilannetta kuvittelemalla olevani n. 10 vuotta vanhempi kuin olen, niin ei harmita niin paljon

 

[Ceni]

Peilistä ja naamasta on tullu mun itsetunnon mittareita. Jos naamassa on finnejä, itsetunto laskee. Jos havaitsen jenkkakahvat(joita muut ei tietenkään näe), alkaa ujostuttaa. Sinänsä ton salihomman myötä pudonneet kilot on ollu hyvästä, koska nykysin tykkään omasta kropastani paljon enemmän. Silti peiliin ku katsoo, ni aina huomaa jotain, mikä ei miellytä. Mulla onkin tänä vuonna aikeissa suorittaa itsetunnon kohotus -haaste, mikä sisältää joka kuukaudelle eri tehtävän. Jonain kuukautena käydään suihkussa peilin kanssa niin että silmä oman kropan katselemiseen ja toisena kuuna kirjoitetaan itselle kirje tulevaisuuden minälle. Jokaisena kuukautena jotain. Tässä kuussa vaa'alla käynti on kielletty. Tavoitteena ois ollu sen verta sinut itsensä kanssa, että vois mennä otattaa itsestä semmoset hyvällä maulla tehdyt alastonkuvat.

 

[Foxter]

En hyväksy, kotona jos ei tarvitsisi mihinkään lähteä olisi ajottain ihan ok olla itsensä kanssa mutta heti kun täytyy lähteä töihin tai jonnekkin ei ole enää yhtään hyvä olla. Oikeastaan se alunperin suurin syykin miksi salille lähdinkin (nyt käyn ihan siksi että se on koukuttanut), kuvittelen että mittari on siinä kuinka treenattu on, sillon ihmiset hyväksyy sut tai joku mies kattelis sillä silmällä. Salillekkin menen aikaan jolloin siellä ei olisi muita. :D
Yritän kovasti saada itsetuntoa kasattua, koska se vaikuttaa hyvin paljon sosiaaliseen elämään (mihin sosiaaliseen elämään :D ). Mutta on hirveän vaikea unohtaa sanat joita ihminen joka väittää toisessa hetkessä rakastavansa ja toisessa mittailee ja arvostelee vaan, sanoo. Ja muutenkin kun olet pitkin ikääs kuullut arvosteluja, kyllä ne jää painamaan, nykyään jotenkin vielä vahvemmin tai nyt ne nousee pintaan. "Ihanalta" entiseltä poikakaveriltani kuulla viimesimmin ja siitäkin on jo aikaa, niin siltikin kaikki ne alkaa kuulumaan kun johonkin pitäisi lähteä, vaikka nykyään kaikki mitä kuulee on positiivista. Inhoan sitä kommentointia kun on treeni tuottanut tulosta, se saa tosi vaivaantuneeksi ja tekis mieli kysyä aina onko pakko kettuilla, tahtoisi kaiken käyvän vaan huomaamattomasti ikäänkuin olisi aina ollutkin näin. Vielä kun on kaiken lisäksi "pitkä", ja muutenkin leveä ja sitten vielä kaikki läski siihen päälle, tuntee ittensä oikeaksi jättiläiseksi kaikkien rinnalla. :D

 

[hulluporo]

En kriiseile ulkonäköäni, enkä edes käytä meikkiä. Joskus teininä ulkonäkö oli ongelma, mutta nykyisin on paljon suurempiakin ongelmia elämässä kuin jokin mihin niin vähän voi edes vaikuttaa. Omistan lyhyet hiukset, jotka on helppo hoitaa ja laittaa, niistä olen suhteellisen tarkka.

Kropan ulkonäkö nyt on helppo hoitaa, kun hyvä kroppa tulee melkeimpä automaattisesti urheilun sivutuotteena. Liikun tosin oman kunnon ja itseni ylittämisen vuoksi, en niinkään peilin takia.

 

[Mopsy80]

Liikunta toki auttaa, jos ei kärsi esteettisistä epämuodostumista. Tai toki se silloinkin auttaa, mutta oikeasti hyvää kroppaa ei voi saada.

 

[Sirotar]

Hyväksyn, vaikka toki näen itsessäni puutteitakin. Voin ihan hyvin lähteä lähikauppaan (ja moneen muuhunkin paikkaan) ihan verkkareissa, tukka pystyssä ja meikittä. Salilla mulla ei koskaan ole meikkiä, jo ihan ihoni kunnossa pitämisenkin takia :D

Nuorempana itsetuntoni oli huonompi. Olin omasta mielestäni mukamas liian pitkä, liian laiha ja hiuksiakin oli aivan liikaa, sekä ne olivat liian pörröiset. Roskistakaan en muutaman finnin takia voinut viedä ilman pakkelikerrosta. Kun aloin nähdä itsessäni hyviäkin puolia, opin myös korostamaan niitä. Nykyisin samat asiat, joita ennen itsessäni inhosin, ovat ihan ok. Vähän muotoa saisi lisää tulla, ja tätä edistänkin salilla käymällä, sekä syömällä hyvin (päämotivaationi tulee kuitenkin muualta kuin ulkonäöstä). Hampaani ovat aina olleet keltapigmenttiset, joten ne olen kertaalleen käynyt kevytvalkaisemassa. Parhaina puolina taas pidä itsessäni nykyisin pitkiä sääriä, paksua ja pitkää tukkaa, sekä huuliani. Vaatteilla ja kosmetiikalla saan itsestäni jopa edustuskelpoisen, olenkin aina ollut näistä kiinnostunut ja tyyliltäni naisellinen.

Mielestäni itse itsessään näkemilleen "puutteille" on ihan sallittua tehdä jotakin. Itse en itseäni lähtisi tolkuttomasti leikkelemään, tai laittaisi mitään täyteaineita, kuitenkin se on minusta ihan sallittua niille, jotka sellaista haluavat tehdä. Terveen järjen rajoissa kaikki. Ulkonäkö ei saa muodostua pakkomielteeksi

 

[wickedshrimp]

Tämä on tärkeä aihe. Näin kolmekymppisenä huomaan olevani enemmän sinut itsensä kanssa kuin parikymppisenä saati teininä, jolloin tuntui että itsetunto oli kiinni todella pienistä asioista. Vuosia elämääni hallitsi syömisongelmat ja yleinen ahdistus, vääristynyt kehonkuva. Kun katson taaksepäin, tuntuu että hukkasin vuosia ja monia mahdollisuuksia, koska ajattelin etten ole tarpeeksi hyvä ja kaunis. Mutta niin sitä ihminen kasvaa.

Tuntemuksistani olisi ollut varmaan hyvä käydä keskustelemassa jonkun ammattilaisen kanssa. Olen kuitenkin vuosia tehnyt itseanalyysia ja todella "mennyt itseeni". Ympäristön havainnointi ja huomion kiinnittäminen muihin ihmisiin, kuin itseensä, on auttanut tajuamaan monia asioita. En halua, että identiteettini on liikaa sidottu ulkonäkööni. Olen aina pitänyt huolta ulkoisesta olemuksestani enkä ole esimerkiksi edes ymmärtänyt, miten muut minut näkevät. Huono itsetunto ja ujous yhdistettynä huoliteltuun ulkonäköön antaa helposti koppavan kuvan. En minä ole sellainen!

Ikä ja kokemukset sekä asioiden pohtiminen on vapauttanut suhtautumistani ulkonäkööni ja tuonut lisää elämäniloa. Uskon, että ihmiset näkevätkin minut eri tavoin nykyisin, kun olen avoimempi ja rennompi. Olen itseni paras versio näillä eväillä, ja ne vasta ovatkin hyvät eväät!

Surullista luettavaa muuten nämä puolihuolimattomasti lauotut ulkonäköön liittyvät kommentit, joista olette niin moni kirjoittaneet. Olen minäkin niitä saanut. Eräs ystäväni totesi kerran: "En ymmärrä, miks miehet aina suhun rakastuu." Hän tuskin tarkoitti pahalla, mutta ymmärsin rivien välistä, että kun olen tavallisen pituinen ja painoinen, enkä kaikkien mielestä mikään erikoisen näköinenkään (vaikka kyllä sekin varmasti joihinkin vetoaa), niin siihen suhteutettuna saan hänen mielestään liikaa huomiota. Itse en kommentoinut asiaa mitenkään, mutta jäin miettimään: olen huumorintajuinen ja fiksu, eli kaikin puolin hauskaa ja miellyttävää seuraa. Kas, ne onkin ne muut ominaisuudet kuin ulkonäkö, mitkä tekevät ihmisestä viehättävän ;)

Muistakaa naiset kehua enemmän toinen toisianne ja ottakaa ne kehut myös kiitollisina vastaan!

 

[amkoo]

näin 47 -ikäisenä naamaan on pakko ollut tottua, se on mikä on :p ... Mutta kropan muotoilu ja kunnossapito kiinnostaa ihan joka viikko/pvä .. Siksi salitouhuja pyöräilyn ohessa .. Eikä lihaksien tarttuminen luitten ympärille olisi haitaksi

 

[GymCat]

Riippuu vähän päivästä, joku päivä oon iha tyytyväinen omaan pärstään&kroppaan ja jonai toisena päivänä sitte taas en yhtää ja ahdistun kroppani pienistä epäkohdista mistä haluaisin sitä ylimäärästä pois :D