- Liittynyt
- 12.9.2007
- Viestejä
- 1 870
Sulla on totally väärä mielipide. :(
Elokuva-arvostelut!
- Keskustelun aloittaja lentsikka
- Aloitettu
Sulla on totally väärä mielipide. :(
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
:lol2: Ihan kuin mielipide voisi olla jotenkin väärä.
Mä kunnioitan sun mielipidettä Mulholland Drivesta, vaikken ole ihan samaa mieltä kaikkien sun perustelujen kanssa. Elokuvissa ja niistä nauttimisessa on loppujen lopuksi kyse makuasioista.
...
Le Voyage dans la Lune (1902) :3:+
Georges Mélièsin elokuva astronauttien matkasta kuuhun sekoittaa julesvernemäistä sci-fiä ja puhdasta fantasiaa. Aikaansa edellä olevan matkakertomuksen voi nähdä kertovan muun muassa ihmiskunnan uteliaisuuden hinnasta: ihmisen teknologinen edistys aiheuttaa haittaa luonnolle ja kärsimystä ihmiselle itselleen. Myös tieteen ja yhteiskunnan omahyväisyydelle nauretaan. Paras näkemäni 1900-luvun vaihteen elokuva.
Mieluummin mä tätä katson kuin Harry Pottereita.
- Liittynyt
- 12.9.2007
- Viestejä
- 1 870
Mulholland Drv -arvostelusta lähtien mielipide on voinut olla väärä.
;) No, joo. Lopetan nyt kiusaamisen.
Delgado
Base animal
- Liittynyt
- 9.1.2010
- Viestejä
- 13 453
Mun on pitänyt myös pitkään katsoa tuo Mulholland Drive, koska mullekin sitä hehkutettiin jo pitkän aikaa sitten. On vaan päässyt unohtumaan. Joku taisi jossain sanoa, että sitä joko inhoaa tai rakastaa. Onkohan se niitä elokuvia, että jos siitä ei tykkää, niin sitten leimautuu dorkaksi, joka ei vain tajunnut mistään mitään? ;)
- Liittynyt
- 24.7.2002
- Viestejä
- 153
Kaikki Lynchin leffathan on sellaisia, että jos niistä ei diggaa niin "ei vaan tajua niitä". Itse kuulun tähän kastiin "joka ei tajua" esimerkiksi Mulholland Drivea. Kyllä mä sille :3: puoli tähteä voin antaa mutta en lähde hehkuttamaan sitä vuosituhannen vaihteen parhaaksi leffaksi fancy-wordien kera. Elokuvan avoimuus ja monitulkittavuus on hyvä juttu tiettyyn rajaan asti, mutta Mulholland Drivessa mennään jo yli.
Mielenkiintoinen fakta muuten: "Originally conceived as a television pilot, a large portion of the film was shot with Lynch's plan to keep it open-ended for a potential series. After viewing Lynch's version, however, television executives decided to reject it; Lynch then provided an ending to the project, making it a feature film. The half-pilot, half-feature result, along with Lynch's characteristic style, has left the general meaning of the movie's events open to interpretation."
Suurin osa leffasta kuvattiin siis televisiosarjaa silmällä pitäen, mutta tämä projekti ei ottanut tuulta alleen. Siispä päätettiin materiaalista tehdä leffa ja tälle materiaalille Lynch kyhäsi lopun. Ja tämä kollaasi on näiden Lynch-fanaatikkojen mielestä maailman paras leffa!1 ;)
Mielenkiintoinen fakta muuten: "Originally conceived as a television pilot, a large portion of the film was shot with Lynch's plan to keep it open-ended for a potential series. After viewing Lynch's version, however, television executives decided to reject it; Lynch then provided an ending to the project, making it a feature film. The half-pilot, half-feature result, along with Lynch's characteristic style, has left the general meaning of the movie's events open to interpretation."
Suurin osa leffasta kuvattiin siis televisiosarjaa silmällä pitäen, mutta tämä projekti ei ottanut tuulta alleen. Siispä päätettiin materiaalista tehdä leffa ja tälle materiaalille Lynch kyhäsi lopun. Ja tämä kollaasi on näiden Lynch-fanaatikkojen mielestä maailman paras leffa!1 ;)
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Ei ole. Siitä joko ei pidä tai pitää. Ei sitä tarvitse tajuta pitääkseen siitä. Eikä siitä tarvitse pitää, vaikka sen tajuaisi. Tämä on niitä mielipideasioita, joista ei pitäisi voida kiistellä :D
Enkös alkuperäisessä Mulholland Drive -arvostelussani viitannut juuri tuohon tv-episodimaisuuteen? Jos kritisoit nimenomaan mun tekstiä, kuten tuosta rivien välistä voisi tulkita, lukisit sen edes kunnolla.
En myöskään väittänyt, että kyseinen elokuva olisi ollut vuosituhannen vaihteen paras, vaan ainoastaan tyyppiesimerkki kyseiselle aikakaudelle ominaisesta murroksesta elokuvassa. Esim The Matrix on mielestäni parempi elokuva kuin Mulholland Drive.
Ilmeisesti ilmaisin itseäni epäselvästi, kun joku on mennyt lukemaan ja ymmärtämään tekstiäni noin heikosti.
...
Jottei menisi liikaa offtopiciksi, niin laitetaan vielä leffa-arvostelukin:
Intolerance: Love’s Struggle Throughout the Ages (1916) :4:
Neljä eri aikakausina tapahtuvaa, vaikkakin samansuuntaista, tarinaa kertova historiallinen draama kuvaa suvaitsemattomuuden ja rakkauden välistä taistelua. On väitetty, että Intolerance kykenee taideteoksena kilpailemaan Michelangelon maalausten kanssa. Onhan elokuva toki käänteentekevä merkkiteos, mutta mielestäni se on lähes kolmetuntisena liian pitkä ja juoni liian katkonainen, mikä tekee siitä raskaan seurata.
Tästä huolimatta ymmärrän, miksi elokuvaa pidetään yhtenä ajattomista klassikoista. D.W. Griffithin ohjaustyö on taiteellista ja voimakkaan visuaalista. Miljöö on taitavasti rakennettu lavasteilla ja puvustuksella, jotka luovat nykypäivän cgi-efekti-ilotulituksille vierasta aitouden tunnetta. Erityisesti Babyloniaan sijoittuva tarina on tyylikkäästi toteutettu. Elokuvassa on voimakasta symboliikkaa ja mystiikkaa: esimerkiksi kohtausten välillä kehtoa heiluttava äitihahmo voidaan nähdä jonkinlaisena ikuisena äitinä tai maaemona, joka mystisellä tavalla tuntee ihmiskunnan vaiheet ja ohjailee niitä.
Kaiken kaikkiaan teoksella on jalo sanoma, joka on tuotu esiin kauniilla ja herkällä tavalla. Varsinkin lopun pasifistiset kuvat herättävät tunteita ja tiivistävät elokuvan tunnelman ja perusidean.
On muuten jotenkin hassu ajatus, että Intolerancessa näyttelevät miehet ja naiset ovat kauan sitten kuolleita ja elokuvassa esiintyvä suloinen vauvakin on 95-vuotias, jos on vielä elossa. Kukaan ei varmaan satu tietämään, kuka sitä vauvaa ”näyttelee”?
Suosittelen Intolerancea pasifismia ja suvaitsevaisuutta esiintuovista elokuvista sekä historiallisesta draamasta pitäville, joille mykkäelokuvan katsominen ei ole ylitsepääsemättömän vaikeaa.
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Tie eli The Road (2009) :3:
Suuren tuhon jälkeistä ankeaa, epätoivon täyttämää maailmaa kuvaava elokuva yllättää mukaansatempaavuudellaan. Jo kymmenen minuutin kohdalla katsoja alkaa ymmärtää vaeltavien isän (Viggo Mortensen) ja pojan (Kodi Smit-McPhee) lohdutonta maailmankuvaa, jossa nälkäkuoleman, väkivallan ja itsemurhan ajatukset ovat alati läsnä. Värimaailma on kylmä ja harmaa, lukuun ottamatta joitakin katkeransuloisia takaumia ja unikohtauksia, joissa pojan äiti (Charlize Theron) esiintyy.
Vaikka synkkä ja surullinen elokuva ei olekaan täysin toivoton, se on silti varsin vastaukseton ja jää lähinnä parituntiseksi kurjuuden kuvaukseksi. Myös jotkin epäuskottavuudet, varsinkin post-apokalyptisessa helvetissä koko ikänsä eläneen pojan naiivi viattomuus ja varomaton käytös, häiritsevät hieman.
The Roadin nähtyäni olen entistä tyytyväisempi helppoon ja suojattuun elämääni. Vaikka loppujen lopuksi me olemme aivan yhtä yksin tässä maailmassa kuin Viggon ja Kodin esittämät pakolaiset elokuvan dystooppisessa Amerikassa.
...
Mansikkapaikka eli Smultronstället (1957) :4:½
Ingmar Bergman kirjoitti ja ohjasi kaksi mestarillista elokuvaa vuonna 1957: Mansikkapaikan ja Seitsemännen sinetin. Molemmat ovat kolkkoja tarinoita ihmisen kaipuusta, elämän mielettömyydestä ja kuoleman väistämättömyydestä. Näistä Mansikkapaikka on ehkä elämänmakuisempi, ja surullisella tavalla täynnä kauneutta. Vastapainona Bergmanin tyypilliselle melankolialle elokuvassa nähdään myös onnen häivähdyksiä ikääntyneen professori Isak Borgin (karismaattinen Victor Sjöström) muistellessa elämäänsä. Professorin unet ja näyt maalaavat kuvan yksinäisestä miehestä, joka maallisen vaelluksensa lähestyessä päätepistettään ei ole vieläkään löytänyt vapautusta menneisyytensä haamuista.
Bergmanin vähäeleinen symboliikka tekee jälleen kerran suuren vaikutuksen. Jokainen kohtaus ja yksityiskohta on tarkkaan harkittu. Myös pääosan esittäjä, ruotsalaisen elokuvan kenties suurin ikoni Sjöström, on täydellinen valinta rooliinsa. Mansikkapaikka ei kuitenkaan saavuta Seitsemännen sinetin eeppisiä, elämää suurempia mittoja. Sen arkisuus ja tavanomaisuus tekevät siitä koskettavan, elämänläheisen ja elämän kokoisen. Elokuvan loppuessa katsojalle jää hyvä, vaikkakin haikean nostalginen tunne.
Suuren tuhon jälkeistä ankeaa, epätoivon täyttämää maailmaa kuvaava elokuva yllättää mukaansatempaavuudellaan. Jo kymmenen minuutin kohdalla katsoja alkaa ymmärtää vaeltavien isän (Viggo Mortensen) ja pojan (Kodi Smit-McPhee) lohdutonta maailmankuvaa, jossa nälkäkuoleman, väkivallan ja itsemurhan ajatukset ovat alati läsnä. Värimaailma on kylmä ja harmaa, lukuun ottamatta joitakin katkeransuloisia takaumia ja unikohtauksia, joissa pojan äiti (Charlize Theron) esiintyy.
Vaikka synkkä ja surullinen elokuva ei olekaan täysin toivoton, se on silti varsin vastaukseton ja jää lähinnä parituntiseksi kurjuuden kuvaukseksi. Myös jotkin epäuskottavuudet, varsinkin post-apokalyptisessa helvetissä koko ikänsä eläneen pojan naiivi viattomuus ja varomaton käytös, häiritsevät hieman.
The Roadin nähtyäni olen entistä tyytyväisempi helppoon ja suojattuun elämääni. Vaikka loppujen lopuksi me olemme aivan yhtä yksin tässä maailmassa kuin Viggon ja Kodin esittämät pakolaiset elokuvan dystooppisessa Amerikassa.
...
Mansikkapaikka eli Smultronstället (1957) :4:½
Ingmar Bergman kirjoitti ja ohjasi kaksi mestarillista elokuvaa vuonna 1957: Mansikkapaikan ja Seitsemännen sinetin. Molemmat ovat kolkkoja tarinoita ihmisen kaipuusta, elämän mielettömyydestä ja kuoleman väistämättömyydestä. Näistä Mansikkapaikka on ehkä elämänmakuisempi, ja surullisella tavalla täynnä kauneutta. Vastapainona Bergmanin tyypilliselle melankolialle elokuvassa nähdään myös onnen häivähdyksiä ikääntyneen professori Isak Borgin (karismaattinen Victor Sjöström) muistellessa elämäänsä. Professorin unet ja näyt maalaavat kuvan yksinäisestä miehestä, joka maallisen vaelluksensa lähestyessä päätepistettään ei ole vieläkään löytänyt vapautusta menneisyytensä haamuista.
Bergmanin vähäeleinen symboliikka tekee jälleen kerran suuren vaikutuksen. Jokainen kohtaus ja yksityiskohta on tarkkaan harkittu. Myös pääosan esittäjä, ruotsalaisen elokuvan kenties suurin ikoni Sjöström, on täydellinen valinta rooliinsa. Mansikkapaikka ei kuitenkaan saavuta Seitsemännen sinetin eeppisiä, elämää suurempia mittoja. Sen arkisuus ja tavanomaisuus tekevät siitä koskettavan, elämänläheisen ja elämän kokoisen. Elokuvan loppuessa katsojalle jää hyvä, vaikkakin haikean nostalginen tunne.
- Liittynyt
- 24.7.2002
- Viestejä
- 153
En kritisoinut sinun tekstiä, vaan yleisestikin tätä mielestäni vallalla olevaa Lynch-hehkutusta, jota hän ei mielestäni ansaitse. Ihan OK-pätkiä hän toki tekee ja plussaa siitä että matsku on persoonallista, mutta Minusta ne ei hehkutuksensa arvoisia ole.
Parempia vuosituhannen vaihteen leffoja mm. American Beauty, Being John Malkovich, Snatch, Donnie Darko, The Green Mile jne.
En kyllä ihan samaa mieltä ole "tyyppiesimerkki kyseiselle aikakaudelle ominaisesta murroksesta elokuvassa". Mielestäni Mulholland Drive:ssä on hyvin paljon samaa kuin noissa Lynchin ohjaamissa Twin Peaks-jaksoissa eli ei tuo mitään uutta murrosta merkitse. En ole ihan varma mitä tällä murroksellasi haet takaa, mutta jos haet sillä sitä että elokuvista tuli "vaikea-selkoisempia" ja vähemmän suoraviivaisia (ei edetty enää välttämättä kronologisesti yms.) niin mielestäni parempia "tyyppiesimerkkejä" tähän ovat yllä mainitsemani Being John Malkovich, Donnie Darko ja 2004 julkaistu Eternal Sunshine of the Spotless Mind. Onhan näiden kaltaisia elokuvia ollut pitkään mutta valtavirtaan ne tulivat enemmän tuossa vuosituhanteen vaihteessa.
Offtopicin oikeuttaa nämä hätäiset arvostelut:
American Beauty :5: Visuaalisesti hieno, juonellisesti kiehtova ja suhteellisen omalaatuinen elokuva
Being John Malkovich :5: Hieman "sekava", mutta hyvällä tavalla sellainen
Lock Stock & Two Smoking Barrels :5: Persoonallista britti"actionia" höystettynä hyvällä huumorilla. Tykkään Guy Ritchien leikkauksista ja siitä että juonenkäänteitä riittää.
Donnie Darko :5: Samat kriteerit kuin American Beautylle, mutta tässä leffassa häiritsee vähän se että leffa on suunnattu selvästi enemmän nuorelle yleisölle
The Green Mile :5: Mahtavan kirjan pohjalta tehty mahtava leffa joka yhdistää todellisuuteen hivenen fantasiaa onnistuneella tavalla
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Tää on mun viimeinen viesti aiheesta. Mukavaa, että mun arvostelut herättää keskustelua.
Mainitsemasi elokuvat ovat myös mun mielestäni 2000-luvun vaihteelle tyypillisiä. American Beauty, Donnie Darko ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind (sekä Memento, The Matrix ja Eyes Wide Shut) ovat kerronnaltaan surrealistisia, unenomaisia ja monitulkintaisia, saavat miettimään, mikä on totta, sekä usein rikkovat kronologisen kerronnan lainalaisuuksia selittelemättä turhaan flashbackeja, näkyjä ja unikuvauksia. Nämä piirteet siis ovat mielestäni tyypillisiä 2000-luvun vaihteelle ja Mulholland Drive tekee näitä kaikkia, ehkä rajummin (mikä saattaa ärsyttää monia) kuin yksikään muu mainituista elokuvista. Lisäksi mainittakoon vielä juurikin tuo tv-episodimaisuus, joka rikkoo elokuvataiteen ja tv-viihteen rajan.
Lock, Stock and Two Smoking Barrelsin oonkin täällä arvostellut, se sai multakin viisi tähteä (täyden vitosen voin antaa ehkä vain noin 15 näkemälleni elokuvalle). Mulholland Drive sai multa arvosanakseen "vain" viisi miinus (kunhan katson sen uudestaan, saatan muuttaa mielipidettäni suuntaan tai toiseen). The Green Milea ja Being John Malkovichia en häpeäkseni ole nähnyt.
Kiitos kommenteistasi, Mr. Muscle. Perustelit kantaasi hyvin etkä sortunut "juupas-eipäs-sänytvaanootväärässä" -väittelyyn. Sait mut myös miettimään, kuinka hyvä tuo Mulholland Drive loppujen lopuksi on. Pitää nähdä kyseinen elokuva vielä uudemman kerran, mutta uutta arvostelua en enää kirjoita. Pyrin tästä eteenpäin keskittymään tässä ketjussa muihin elokuviin kuin Mulholland Driveen, joka herätti yllättävän paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan.
Loppukaneettina sanottakoon vielä se, että elokuvasta pitäminen on makuasia. Teinipojan, joka on nähnyt pelkkiä 2000-luvun action-elokuvia, elokuvamaku on hyvin erilainen kuin iäkkäämmän katsojan, jolle Errol Flynn ja Tauno Palo ovat niitä suurimpia sankareita.
Hyvä, ettet arvostellut mun tekstiä suoraan. Sehän on täysin kaiken kritiikin yläpuolella ;)
En itsekään pidä Lynchin tyylistä, muuten kuin Mulholland Drivessa, joka mielestäni välttää (useimmat) höttöisyyden karikot ja on omalla tavallaan looginen, vaikkakin monitulkintainen. Käsittääkseni kyseisen ohjaajan muut tv-sarjat ja elokuvat ovat useimmiten vaikeaselkoisuudessaan ja ylidramaattisuudessaan ehkä turhan raskaita katsoa. Joskus katsoja saattaa myös miettiä, onko tämä nyt vain taiteellisuutta taiteellisuuden itsensä takia ja onko tarinassa mitään logiikkaa. Elefanttimies mun on kuitenkin nähtävä, sitä on moni kehunut.
Mainitsemasi elokuvat ovat myös mun mielestäni 2000-luvun vaihteelle tyypillisiä. American Beauty, Donnie Darko ja Eternal Sunshine of the Spotless Mind (sekä Memento, The Matrix ja Eyes Wide Shut) ovat kerronnaltaan surrealistisia, unenomaisia ja monitulkintaisia, saavat miettimään, mikä on totta, sekä usein rikkovat kronologisen kerronnan lainalaisuuksia selittelemättä turhaan flashbackeja, näkyjä ja unikuvauksia. Nämä piirteet siis ovat mielestäni tyypillisiä 2000-luvun vaihteelle ja Mulholland Drive tekee näitä kaikkia, ehkä rajummin (mikä saattaa ärsyttää monia) kuin yksikään muu mainituista elokuvista. Lisäksi mainittakoon vielä juurikin tuo tv-episodimaisuus, joka rikkoo elokuvataiteen ja tv-viihteen rajan.
Lock, Stock and Two Smoking Barrelsin oonkin täällä arvostellut, se sai multakin viisi tähteä (täyden vitosen voin antaa ehkä vain noin 15 näkemälleni elokuvalle). Mulholland Drive sai multa arvosanakseen "vain" viisi miinus (kunhan katson sen uudestaan, saatan muuttaa mielipidettäni suuntaan tai toiseen). The Green Milea ja Being John Malkovichia en häpeäkseni ole nähnyt.
Kiitos kommenteistasi, Mr. Muscle. Perustelit kantaasi hyvin etkä sortunut "juupas-eipäs-sänytvaanootväärässä" -väittelyyn. Sait mut myös miettimään, kuinka hyvä tuo Mulholland Drive loppujen lopuksi on. Pitää nähdä kyseinen elokuva vielä uudemman kerran, mutta uutta arvostelua en enää kirjoita. Pyrin tästä eteenpäin keskittymään tässä ketjussa muihin elokuviin kuin Mulholland Driveen, joka herätti yllättävän paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan.
Loppukaneettina sanottakoon vielä se, että elokuvasta pitäminen on makuasia. Teinipojan, joka on nähnyt pelkkiä 2000-luvun action-elokuvia, elokuvamaku on hyvin erilainen kuin iäkkäämmän katsojan, jolle Errol Flynn ja Tauno Palo ovat niitä suurimpia sankareita.
Delgado
Base animal
- Liittynyt
- 9.1.2010
- Viestejä
- 13 453
Mä muuten olen myös nähnyt tuon The Roadin, mutta taisin silloin jättää sen täällä arvostelematta. Tykkäsin siitä kyllä itse kovasti. Aihepiiri on itsessään kiehtova, siis tuo tuohoutunut maailma ja kaikki siihen liityvä oheissälä. Elokuva oli harmaudessaan ja lohduttomuudessaan kyllä melkoisen masentavaa katseltavaa, eikä sen jälkeen ollut mieli kovin korkealla. :D Jotenkin muhun vanhemmaksi tulemisen jälkeen on uponnut ihan uudella tavalla leffoissa teemat, jotka käsittelevat lapsen suojelemista ja menettämisen (tai uhkaavan menettämisen) tuskaa, ja samaistuin kyllä helposti tuohon isään The Roadissa. Antaisin varmaan neljä tähteä elokuvalle. Jotain koin siitä jäävän puuttumaan kaikesta huolimatta. Kenties elokuva oli jollain tavalla tasapaksu, yhtä kurjaa ja synkkää tarpomista alusta loppuun.
Tästä oon saattanut mainita aiemminkin, mutta vinkkinä niille, jotka katsovat leffaa kaksin tai isommassa porukassa: Kun elokuvan jälkeen vääjäämättä herää keskustelu siitä, söisittekö ihmisenlihaa, niin oikea vastaus on välitön ei. Siis ei missään tapauksessa tule jäädä miettimään ja sitten vastata "no en kai". Uskokaa mua, niin on vain parempi jatkon kannalta.
Tästä oon saattanut mainita aiemminkin, mutta vinkkinä niille, jotka katsovat leffaa kaksin tai isommassa porukassa: Kun elokuvan jälkeen vääjäämättä herää keskustelu siitä, söisittekö ihmisenlihaa, niin oikea vastaus on välitön ei. Siis ei missään tapauksessa tule jäädä miettimään ja sitten vastata "no en kai". Uskokaa mua, niin on vain parempi jatkon kannalta.
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Robin Hoodin seikkailut eli The Adventures of Robin Hood (1938) :4:
Tämän ehkä kaikkien aikojen parhaan Robin Hood -filmatisoinnin kepeä seikkailuhenkisyys tekee elokuvasta varsin viihdyttävän. Sen suoraviivaista kerrontaa voisi monin tavoin verrata nykypäivän aivotnarikkaan-actionleffoihin, jotka eivät tosin pääse lähellekään samanlaista tunnetta ja tunnelmaa kuin Robin Hoodin seikkailut. Toiminta ja huumori (sekä tarkoituksellinen että tahaton) pitävät huolen siitä, että tunti ja neljäkymmentä minuuttia kuluu kuin siivillä.
Elokuva on täynnä nykykatsojaa huvittavia yksityiskohtia. Sen värimaailma on räikeä ja liioiteltu, kuten varhaisilla värielokuvilla on tapana. Tunnelma on kevyt ja hilpeä runsaasta väkivallasta huolimatta. Pahikset kaatuvat vähän turhankin helposti eikä heidän huijaamisensa vaadi suurtakaan kekseliäisyyttä. Nämä hupaisat piirteet eivät suinkaan pilaa katsomiskokemusta; on mukavaa katsoa välillä muitakin kuin synkkiä ja inhorealistisia elokuvia.
Erityisesti on mainittava Errol Flynnin roolisuoritus. Flynnin pilke silmäkulmassa seikkaileva lainsuojattomien ruhtinas päihittää Kevin Costnerin ja Russell Crowen Robin Hoodit koska vain. Lisäksi on mahdotonta olla huomaamatta kipinöivää kemiaa Flynnin ja Marian-neitoa esittävän Olivia de Havillandin välillä.
Toivottavasti en spoilaa elokuvaa sanomalla, että sen päättyessä on katsojan huulilla väkisinkin leveä hymy.
Tämän ehkä kaikkien aikojen parhaan Robin Hood -filmatisoinnin kepeä seikkailuhenkisyys tekee elokuvasta varsin viihdyttävän. Sen suoraviivaista kerrontaa voisi monin tavoin verrata nykypäivän aivotnarikkaan-actionleffoihin, jotka eivät tosin pääse lähellekään samanlaista tunnetta ja tunnelmaa kuin Robin Hoodin seikkailut. Toiminta ja huumori (sekä tarkoituksellinen että tahaton) pitävät huolen siitä, että tunti ja neljäkymmentä minuuttia kuluu kuin siivillä.
Elokuva on täynnä nykykatsojaa huvittavia yksityiskohtia. Sen värimaailma on räikeä ja liioiteltu, kuten varhaisilla värielokuvilla on tapana. Tunnelma on kevyt ja hilpeä runsaasta väkivallasta huolimatta. Pahikset kaatuvat vähän turhankin helposti eikä heidän huijaamisensa vaadi suurtakaan kekseliäisyyttä. Nämä hupaisat piirteet eivät suinkaan pilaa katsomiskokemusta; on mukavaa katsoa välillä muitakin kuin synkkiä ja inhorealistisia elokuvia.
Erityisesti on mainittava Errol Flynnin roolisuoritus. Flynnin pilke silmäkulmassa seikkaileva lainsuojattomien ruhtinas päihittää Kevin Costnerin ja Russell Crowen Robin Hoodit koska vain. Lisäksi on mahdotonta olla huomaamatta kipinöivää kemiaa Flynnin ja Marian-neitoa esittävän Olivia de Havillandin välillä.
Toivottavasti en spoilaa elokuvaa sanomalla, että sen päättyessä on katsojan huulilla väkisinkin leveä hymy.
Delgado
Base animal
- Liittynyt
- 9.1.2010
- Viestejä
- 13 453
No niin musut! Mä katsoin tuon väännön kohteena olleen Mulholland Driven viime yönä. Juuh.
Tuota noin, mistäs sitä aloittaisi. Vaikka siitä, että ei sitten kyllä ollut ollenkaan mun tyyliseni elokuva. Ei iskenyt. En voi sanoa katselukokemuksen olleen suurimmaksi osaksi lainkaan viihdyttävä sillä tavalla, kuin elokuvan musta yleisesti ottaen pitäisi olla. Tämä elokuva ei ollut viihdettä, vaan enemmänkin jonkinlainen abstrakti kollaasi. Elokuva oli aluksi pitkään pelkkä sarja kummallisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Epäilemättä selkeän ja tahallisen kököillä näyttelijäsuorituksilla oli jokin merkitys olevinaan, mutta ei se kyllä katselunautintoa lisännyt. Kukaan hahmoista ei herättänyt ensimmäisen kahden tunnin aikana mussa oikein mitään tunnetta, eikä multa myöskään heru irtopisteitä tisseistä. Sitten myöhemmin tulikin rytinällä kaikkea yllättävää ja dramaattista, ja ilmeisesti tässä kohtaa olisi pitänyt sitten yhdistellä toisiinsa epämääräisiä vihjeitä ja omituisia kohtauksia elokuvan alusta.
Ongelma vain oli siinä, että kokonaisuus oli todella, todella hajanainen ja vaikeaselkoinen, ja toisekseen en henkilökohtaisesti kokenut koko aihepiiriä, "juonta" ja asetelmaa niin kiinnostavaksi, että olisin jaksanut vaivautua pohtimaan juttuja enää elokuvan päätyttyä tai oikeastaan edes sen aikana. Mielestäni elokuvassa ei oikein vain ollut asioita, jotka olisivat pitäneet mielenkiintoani yllä. Tuli mieleen, että olikohan elokuvan tekijä perillä ihan itsekään siitä, mitä leffassa tapahtui.
Näistä syistä annan :1:
Tää nyt oli mun mielipiteeni tästä, ei pahalla muita kohtaan. :D
Tuota noin, mistäs sitä aloittaisi. Vaikka siitä, että ei sitten kyllä ollut ollenkaan mun tyyliseni elokuva. Ei iskenyt. En voi sanoa katselukokemuksen olleen suurimmaksi osaksi lainkaan viihdyttävä sillä tavalla, kuin elokuvan musta yleisesti ottaen pitäisi olla. Tämä elokuva ei ollut viihdettä, vaan enemmänkin jonkinlainen abstrakti kollaasi. Elokuva oli aluksi pitkään pelkkä sarja kummallisia kohtauksia, joilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Epäilemättä selkeän ja tahallisen kököillä näyttelijäsuorituksilla oli jokin merkitys olevinaan, mutta ei se kyllä katselunautintoa lisännyt. Kukaan hahmoista ei herättänyt ensimmäisen kahden tunnin aikana mussa oikein mitään tunnetta, eikä multa myöskään heru irtopisteitä tisseistä. Sitten myöhemmin tulikin rytinällä kaikkea yllättävää ja dramaattista, ja ilmeisesti tässä kohtaa olisi pitänyt sitten yhdistellä toisiinsa epämääräisiä vihjeitä ja omituisia kohtauksia elokuvan alusta.
Ongelma vain oli siinä, että kokonaisuus oli todella, todella hajanainen ja vaikeaselkoinen, ja toisekseen en henkilökohtaisesti kokenut koko aihepiiriä, "juonta" ja asetelmaa niin kiinnostavaksi, että olisin jaksanut vaivautua pohtimaan juttuja enää elokuvan päätyttyä tai oikeastaan edes sen aikana. Mielestäni elokuvassa ei oikein vain ollut asioita, jotka olisivat pitäneet mielenkiintoani yllä. Tuli mieleen, että olikohan elokuvan tekijä perillä ihan itsekään siitä, mitä leffassa tapahtui.
Näistä syistä annan :1:
Tää nyt oli mun mielipiteeni tästä, ei pahalla muita kohtaan. :D
- Liittynyt
- 30.6.2009
- Viestejä
- 67
Takers- http://www.youtube.com/watch?v=aGcGyYx3n4I
Ajattelin viime yönä töistä päästyäni katsella kotvasen aikaa kyseistä pätkää,mutta olikin sen verta kelpo rymistelyä,että tulikin katseltua loppuun asti.
Walker ja Dillon vetää perusvarmat roolit ja uutena kasvona minulle Tip"Ti"Harris näyttelee katkeroitunutta,kaltoin kohdeltua,ylimielistä entistä jengin jäsentä,joka on pitänyt vankilassa istuessaan turpansa kiinni ja haluaa hyvitystä entisiltä rikoskumppaneiltaan.
Jotenki jäi kyseisen herran esitys vähän latteaksi.
Muuutta,mutta.Elokuvasta on turha hakea mitään syväluotaavia analyysejä,toiminnan ystäville varmasti ihan kelpo katseltavaa. :3: ja puoli.
Ajattelin viime yönä töistä päästyäni katsella kotvasen aikaa kyseistä pätkää,mutta olikin sen verta kelpo rymistelyä,että tulikin katseltua loppuun asti.
Walker ja Dillon vetää perusvarmat roolit ja uutena kasvona minulle Tip"Ti"Harris näyttelee katkeroitunutta,kaltoin kohdeltua,ylimielistä entistä jengin jäsentä,joka on pitänyt vankilassa istuessaan turpansa kiinni ja haluaa hyvitystä entisiltä rikoskumppaneiltaan.
Jotenki jäi kyseisen herran esitys vähän latteaksi.
Muuutta,mutta.Elokuvasta on turha hakea mitään syväluotaavia analyysejä,toiminnan ystäville varmasti ihan kelpo katseltavaa. :3: ja puoli.
- Liittynyt
- 14.12.2008
- Viestejä
- 4 162
A Tale of Two Sisters
Melko vaikea arvostella kun en tajunnut koko leffasta yhtään mitään. En sitten MISTÄÄN MITÄÄN???
Joku joka on kattonut tän leffan niin olisin kiitollinen jos voisi kertoa mulle mikä tämän idea oli!? Ihan vitutti leffan jälkeen kun tajunnut mistään mitään. Musta tuntuu että jos olisin ymmärtänyt, antaisin :4:, koska leffa ei ollut sekavapaska, vaan siinä oli liian monimutkainen juoni minulle. Nokkelasti tehty.
Muutava pelottava kohtaus oli, mutta niitä olisi saanut olla paljon enemmän.
Melko vaikea arvostella kun en tajunnut koko leffasta yhtään mitään. En sitten MISTÄÄN MITÄÄN???
Joku joka on kattonut tän leffan niin olisin kiitollinen jos voisi kertoa mulle mikä tämän idea oli!? Ihan vitutti leffan jälkeen kun tajunnut mistään mitään. Musta tuntuu että jos olisin ymmärtänyt, antaisin :4:, koska leffa ei ollut sekavapaska, vaan siinä oli liian monimutkainen juoni minulle. Nokkelasti tehty. Muutava pelottava kohtaus oli, mutta niitä olisi saanut olla paljon enemmän.
- Liittynyt
- 19.12.2007
- Viestejä
- 3 537
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Mahtavan rehellinen tunnustus, Protein -90! Et sorru arvostelemaan elokuvaa, koska et ymmärrä sitä, mille nostan hattua. Tunnistat myös elokuvan taidokkuuden sen vaikeaselkoisuudesta huolimatta. Tajuat, että siellä taustalla on selkeä tarina, vaikket kykenekään täysin hahmottamaan sitä. Oot siinä mielessä fiksumpi kuin valtaosa elokuvien katsojista.A Tale of Two Sisters
Melko vaikea arvostella kun en tajunnut koko leffasta yhtään mitään. En sitten MISTÄÄN MITÄÄN???
En suosittele kurkkaamaan alla olevien spoilereiden sisältöä, vaan katsomaan elokuvan uudelleen itse. Se ahaa-elämys, joka palasten loksahtaessa paikoilleen tulee, on kymmenen kertaa kovempi kuin monissa rautalangasta väännetyissä puolinokkelissa leffoissa, jollaisia tehdään aivan liikaa nykyään. Lisäksi joitakin asioita jätetään katsojan tulkinnan varaan, enkä haluaisi liikaa muokata kenenkään omaa tulkintaa elokuvan tapahtumista. Kun kerran kiltisti pyysit, laitan nyt kuitenkin joka tapauksessa oman näkemykseni elokuvasta spoiler-tagien suojaan; lue, jos haluat.
A Tale of Two Sistersissa on tosiaan ihan looginen juoni (jossa tosin yksityiskohdat ovat moniselitteisiä, mutteivät kuitenkaan epäloogisia), joka kronologisesti menee lyhyesti selitettynä suunnilleen seuraavalla tavalla:
Tapahtuu ennen elokuvan alkua: Neljän hengen perhe, isä, äiti ja kaksi tytärtä nimeltään Su-mi ja Su-yeon elävät enemmän tai vähemmän onnellista elämää siihen asti, että äiti hirttää itsensä vaatekaapissa. Nuorempi tytär Su-yeon löytää äidin kaapista, säikähtää ja kaataa kaapin päälleen. Hän jää vangiksi kaapin alle pahasti loukkaantuneena. Samaan aikaan Su-mi väittelee isän naispuolisen työkaverin Eun-joon kanssa ja kuulee kaapin kaatumisen aiheuttaman kolahduksen, muttei välitä siitä, vaan Eun-joolle suuttuneena lähtee metsään. Isä, joka on myös kuullut kolahduksen, luulee, että Su-mi aiheutti äänen, eikä mene sisälle taloon. Myöhemmin, kun paljastuu, että Su-yeon on kuollut oltuaan tuntikausia loukussa kaapin alla, Su-mi syyttää tästä itseään ja pimahtaa. Hän joutuu mielisairaalaan, missä kehittää itselleen jonkinlaisen jakomielitaudin (psykologian tuntemukseni on sen verran heikko, etten tiedä Su-min mielenhäiriön tarkkaa nimitystä).
Elokuva alkaa Su-min palatessa kotiin. Hän on pöpilässä (ja kenties jo ennen sitä) luonut itselleen kolme persoonaa: Su-mi itse, Su-yeon (joka on kuvitteellinen versio kuolleesta pikkusiskosta), sekä Eun-joo (kuvitteellinen versio isän työkaverista), jonka Su-mi näkee pahana, koska jollain tasolla syyttää tätä Su-yeonin kuolemasta. Su-mi kuvittelee Eun-joon olevan hänen isänsä naisystävä / uusi vaimo ja siten eräänlainen ilkeä äitipuoli. Jossain vaiheessa isä muistuttaa Su-mia, että Su-yeon on kuollut. Kuvitelmien uhatessa romahtaa Su-mi pimahtaa entistä pahemmin ja kehittää voimakkaan vastareaktion: hän kuvittelee Eun-joon raahaavan Su-yeonia verisessä säkissä pitkin taloa. Yrittäessään pelastaa kuvitteellista Su-yeonia kuvitteelliselta Eun-joolta Su-mi teloo itsensä. Isän ja oikean Eun-joon saapuessa paikalle Eun-joon rooliin asettunut Su-mi tajuaa vihdoin kaiken olevan harhaa.
Elokuva päättyy nopeisiin flashbackeihin, jotka selittävät tarinan taustan.
Elokuva alkaa Su-min palatessa kotiin. Hän on pöpilässä (ja kenties jo ennen sitä) luonut itselleen kolme persoonaa: Su-mi itse, Su-yeon (joka on kuvitteellinen versio kuolleesta pikkusiskosta), sekä Eun-joo (kuvitteellinen versio isän työkaverista), jonka Su-mi näkee pahana, koska jollain tasolla syyttää tätä Su-yeonin kuolemasta. Su-mi kuvittelee Eun-joon olevan hänen isänsä naisystävä / uusi vaimo ja siten eräänlainen ilkeä äitipuoli. Jossain vaiheessa isä muistuttaa Su-mia, että Su-yeon on kuollut. Kuvitelmien uhatessa romahtaa Su-mi pimahtaa entistä pahemmin ja kehittää voimakkaan vastareaktion: hän kuvittelee Eun-joon raahaavan Su-yeonia verisessä säkissä pitkin taloa. Yrittäessään pelastaa kuvitteellista Su-yeonia kuvitteelliselta Eun-joolta Su-mi teloo itsensä. Isän ja oikean Eun-joon saapuessa paikalle Eun-joon rooliin asettunut Su-mi tajuaa vihdoin kaiken olevan harhaa.
Elokuva päättyy nopeisiin flashbackeihin, jotka selittävät tarinan taustan.
Katsojan tulkinnan varaan jäävät mielestäni ainakin seuraavat seikat:
Onko todellisella Eun-joolla oikeasti romanttinen suhde isään, vai onko ainoa romanttinen suhde Su-min mielessä oleva suhde kuvitteellisen Eun-joon ja isän välillä?
Ovatko elokuvassa esiintyvät kummitukset todellisia, vai nekin sairauden aiheuttamaa harhaa? Muistaakseni myös talossa vieraileva (todellisen) Eun-joon veljen vaimo näki kummituksen saadessaan selittämättömän sairauskohtauksen.
Siitä on hetki aikaa, kun olen elokuvan nähnyt; tämä on vain oma versioni tarinan kulusta ja logiikasta.
...
Pakko vielä palata sen verran tuohon ketjussa velloneeseen Mulholland Drive -keskusteluun, että voisin antaa samanlaisen selityksen myös Mulholland Drivesta, mutta sitä en jaksa tehdä, koska elokuvaa on käsitelty täällä jo turhankin paljon ja muutkin elokuvat ansaitsevat ihmisten huomion. Joka tapauksessa MD:ssakin on selvä logiikka, joka on nähtävissä, jos katsoja jaksaa vähän vaivata päätään.
- Liittynyt
- 28.9.2004
- Viestejä
- 1 065
Robin Hoodin seikkailut eli The Adventures of Robin Hood (1938) :4:
Tämän ehkä kaikkien aikojen parhaan Robin Hood -filmatisoinnin kepeä seikkailuhenkisyys tekee elokuvasta varsin viihdyttävän. Sen suoraviivaista kerrontaa voisi monin tavoin verrata nykypäivän aivotnarikkaan-actionleffoihin, jotka eivät tosin pääse lähellekään samanlaista tunnetta ja tunnelmaa kuin Robin Hoodin seikkailut. Toiminta ja huumori (sekä tarkoituksellinen että tahaton) pitävät huolen siitä, että tunti ja neljäkymmentä minuuttia kuluu kuin siivillä.
Elokuva on täynnä nykykatsojaa huvittavia yksityiskohtia. Sen värimaailma on räikeä ja liioiteltu, kuten varhaisilla värielokuvilla on tapana. Tunnelma on kevyt ja hilpeä runsaasta väkivallasta huolimatta. Pahikset kaatuvat vähän turhankin helposti eikä heidän huijaamisensa vaadi suurtakaan kekseliäisyyttä. Nämä hupaisat piirteet eivät suinkaan pilaa katsomiskokemusta; on mukavaa katsoa välillä muitakin kuin synkkiä ja inhorealistisia elokuvia.
Erityisesti on mainittava Errol Flynnin roolisuoritus. Flynnin pilke silmäkulmassa seikkaileva lainsuojattomien ruhtinas päihittää Kevin Costnerin ja Russell Crowen Robin Hoodit koska vain. Lisäksi on mahdotonta olla huomaamatta kipinöivää kemiaa Flynnin ja Marian-neitoa esittävän Olivia de Havillandin välillä.
Toivottavasti en spoilaa elokuvaa sanomalla, että sen päättyessä on katsojan huulilla väkisinkin leveä hymy.
Täysin samaa mieltä. Tämä on kyllä se ainoa ja oikea Robin Hood. Ja ylivoimaisesti paras. Jos tälläiset vanhemmat elokuvat iskee niin voin suositella paria muuta klassikkoa. Tai omasta mielestäni klassikkoa.
The Crimson Pirate ja Alain Delonin tähdittämä Zorro. Kummatkin löytyy amerikan serkulta. Olen nähnyt nuo vaikka kuinka monta kertaa parikymmenen vuoden aikana ja joka kerta ovat olleet yhtä hyviä ellei jopa parempia.
- Liittynyt
- 14.12.2008
- Viestejä
- 4 162
Thank you! Pitääpi kattoo toi uudestaan tänään tai huomena hoksottimet täysillä.:D Sit luen spoilerit.
Columbu
Homo Reus
- Liittynyt
- 4.12.2006
- Viestejä
- 6 185
Andalusialainen koira eli Un chien andalou (1929) :3:½
Luis Buñuelin ja Salvador Dalín mykkäelokuvan surrealistisuus saa David Lynchin filmit vaikuttamaan tv-uutisilta. 16-minuuttinen pätkä alkaa kuuluisalla kohtauksella, jossa naisen (Simone Mareuil) silmämuna halkaistaan partaveitsellä. Alkukohtaus oli minulle pieni pettymys, mutta muu elokuva ei. Andalusialainen koira on väkivaltaisen seksuaalinen kollaasi epätodellisia hetkiä, joista monissa kuolema ja kärsimys liittyvät vahvasti nautinnon kokemiseen. Elokuvasta on turha etsiä mitään sen suurempia symboleja tai merkityksiä, koska Buñuelin mukaan siinä ei sellaisia ole. Voisin kuvitella, että jotkut katsojat kokevat elokuvaa katsoessaan inhoa, toiset sadistista, eläimellistä nautintoa ja jotkut taas eivät yhtään mitään. En suosittele treffileffaksi.
Molemmat pääosanäyttelijät, Pierre Batcheff ja Simone Mareuil, tappoivat itsensä, Pierre OD:lla ja Simone polttamalla itsensä.
Luis Buñuelin ja Salvador Dalín mykkäelokuvan surrealistisuus saa David Lynchin filmit vaikuttamaan tv-uutisilta. 16-minuuttinen pätkä alkaa kuuluisalla kohtauksella, jossa naisen (Simone Mareuil) silmämuna halkaistaan partaveitsellä. Alkukohtaus oli minulle pieni pettymys, mutta muu elokuva ei. Andalusialainen koira on väkivaltaisen seksuaalinen kollaasi epätodellisia hetkiä, joista monissa kuolema ja kärsimys liittyvät vahvasti nautinnon kokemiseen. Elokuvasta on turha etsiä mitään sen suurempia symboleja tai merkityksiä, koska Buñuelin mukaan siinä ei sellaisia ole. Voisin kuvitella, että jotkut katsojat kokevat elokuvaa katsoessaan inhoa, toiset sadistista, eläimellistä nautintoa ja jotkut taas eivät yhtään mitään. En suosittele treffileffaksi.
Molemmat pääosanäyttelijät, Pierre Batcheff ja Simone Mareuil, tappoivat itsensä, Pierre OD:lla ja Simone polttamalla itsensä.