Elämänne rankin kokemus?
- Keskustelun aloittaja Örkki
- Aloitettu
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
- Liittynyt
- 10.10.2007
- Viestejä
- 112
Oma yhtäkkinen sairastuminen varmaan laittanut eniten ajatuksia pyörimään. Veritulpan sain ilman syytä ja ikää oli 21v.
Pari kertaa olen myös saanut allergisen reaktion jossa kurkku turpoaa umpeen. Eka kerta oli aika säikähdys. Toinen kerta opetti paljon. Toivottavasti.
Pari kertaa olen myös saanut allergisen reaktion jossa kurkku turpoaa umpeen. Eka kerta oli aika säikähdys. Toinen kerta opetti paljon. Toivottavasti.
- Liittynyt
- 9.12.2007
- Viestejä
- 359
Karua luettavaa tämä tread, karua luettavaa:( Kyllä tässä väkiselläkin meinaa kosteutta kertyä silmiin, kun näitä juttuja lueskelee. Ei voi kuin ihmetellä porukan käsittämätöntä henkistä vahvuutta. Ihan mielettömiä suorituksia
Tsemppiä vain jatkossakin.
Itse olen elänyt ihan pumpulissa. Mitään vakavaa ei ole koskaan sattunut, mitään kovin läheisiä ihmisiä en ole menettänyt, lapsuuteni oli onnellinen, vaikka hieman koulukiusattu olinkin, mutta se on pientä näihin muihin juttuihin verrattuna. Pelottaa vähän, että jos ja KUN vaikeampia aikoja elämässä eteenpäin tulee, niin näin onnelliseen elämään tottuneena sitten voi rysähtää oikein pahemman kerran:( Kestääköhän psyyke.
Tsemppiä vain jatkossakin.Itse olen elänyt ihan pumpulissa. Mitään vakavaa ei ole koskaan sattunut, mitään kovin läheisiä ihmisiä en ole menettänyt, lapsuuteni oli onnellinen, vaikka hieman koulukiusattu olinkin, mutta se on pientä näihin muihin juttuihin verrattuna. Pelottaa vähän, että jos ja KUN vaikeampia aikoja elämässä eteenpäin tulee, niin näin onnelliseen elämään tottuneena sitten voi rysähtää oikein pahemman kerran:( Kestääköhän psyyke.
- Liittynyt
- 17.7.2007
- Viestejä
- 1 715
Joo.o. Kovia ovat monet kokeneet. Toivottavasti selviävät täysjärkisinä kokemuksistaan.
Itselläni pahin tähänastisista oli ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen tulleet kuusi peräkkäistä rintatulehdusta, joista ensimmäinen alkoi jo sairaalassaoloaikana. Rinnat turposivat B-kupista määrittelemättömäksi (siis määrittelemätön siksi, että sairaalan lehmäliivitkään, ne suurikuppisimmat joita siellä oli, eivät mahtuneet päälle). Se sattui aivan järkyttävästi. Kun rintoja ei saatu tyhjennettyä kunnolla, ne muuttuivat muhkuraisiksi, kivikoviksi, tulehtuivat ja muuttuivat väriltään kauttaaltaan punertavan violetiksi. En ole ikinä nähnyt mitään niin järkyttävää näkyä. Kipu oli aivan käsittämätön. Ja ainoa hoito mitä minulle tarjottiin, oli lypsykone, suihkuttelu vuoroin kylmällä ja kuumalla vedellä ja imettäminen. Ja kaikki nämä sattuivat aivan helvetisti. Toivoin, että joku suostuisi leikkaamaan tissini irti. Kun monta kertaa päivässä joutuu satuttamaan itseään parantuakseen, se tuntuu ihan järkyttävän pahalta. Paitaa ei pystynyt pitämään päällä, ja kyljen vaihtoon nukkumista yrittäessä sai varata puoli tuntia aikaa, sillä pienikin liikehdintä aiheutti lisää kipua. Vasta muutaman päivän kuluttua hoitajat suostuivat kutsumaan lääkärin paikalle, joka sitten määräsikin heti tulehduslääkityksen. Kotona tuli heti uusi tulehdus ja sitten taas uusi ja niin edelleen. Osa niistä saatiin hoidetuksi kotikonstein, osaan tarvittiin lääkitys. En muista noista ekasta kuudesta viikosta juuri mitään muuta kuin kipua. Syntyneiden henkisten traumojen käsittelemiseen meni kaksi vuotta aikaa. Siinä auttoi merkittävästi se, että pienen lapsen kanssa oli pakko selviytyä ja jatkaa eteenpäin, joka ikinen päivä.
Tuohon sairaalassaoloaikaan liittyy paljon muitakin pahoja juttuja, kuten hoidon laiminlyöntejä, mutta en jaksa selittää niitä tässä. Sain osaston ylilääkäriltä virallisen anteeksipyynnön tapahtuneen johdosta, vajaa viisi vuotta tapahtuneen jälkeen.
Toisen lapsen kanssa tuli sama homma rintojen kanssa, mutta historiani vuoksi sain lääkkeet puhelimitse suoraan apteekkiin, käymättä koskaan lääkärillä. Kipuasian yli olen päässyt, asian ajatteleminen ei saa minua enää itkun partaalle. En kuitenkaan ole aivan varma olenko täysin sinut sen tosiasian kanssa, että näiden rintatulehdusten vuoksi rintojeni iho on pysyvästi ja merkittävästi vaurioitunut, sitä ei voi korjata edes leikkauksilla. Rintani ovat kuin eri vartalosta muun kropan kanssa. Tuudittaudun ajatukseen, että elämän jäljet ne siinä vain näkyvät.
Itselläni pahin tähänastisista oli ensimmäisen lapsen synnytyksen jälkeen tulleet kuusi peräkkäistä rintatulehdusta, joista ensimmäinen alkoi jo sairaalassaoloaikana. Rinnat turposivat B-kupista määrittelemättömäksi (siis määrittelemätön siksi, että sairaalan lehmäliivitkään, ne suurikuppisimmat joita siellä oli, eivät mahtuneet päälle). Se sattui aivan järkyttävästi. Kun rintoja ei saatu tyhjennettyä kunnolla, ne muuttuivat muhkuraisiksi, kivikoviksi, tulehtuivat ja muuttuivat väriltään kauttaaltaan punertavan violetiksi. En ole ikinä nähnyt mitään niin järkyttävää näkyä. Kipu oli aivan käsittämätön. Ja ainoa hoito mitä minulle tarjottiin, oli lypsykone, suihkuttelu vuoroin kylmällä ja kuumalla vedellä ja imettäminen. Ja kaikki nämä sattuivat aivan helvetisti. Toivoin, että joku suostuisi leikkaamaan tissini irti. Kun monta kertaa päivässä joutuu satuttamaan itseään parantuakseen, se tuntuu ihan järkyttävän pahalta. Paitaa ei pystynyt pitämään päällä, ja kyljen vaihtoon nukkumista yrittäessä sai varata puoli tuntia aikaa, sillä pienikin liikehdintä aiheutti lisää kipua. Vasta muutaman päivän kuluttua hoitajat suostuivat kutsumaan lääkärin paikalle, joka sitten määräsikin heti tulehduslääkityksen. Kotona tuli heti uusi tulehdus ja sitten taas uusi ja niin edelleen. Osa niistä saatiin hoidetuksi kotikonstein, osaan tarvittiin lääkitys. En muista noista ekasta kuudesta viikosta juuri mitään muuta kuin kipua. Syntyneiden henkisten traumojen käsittelemiseen meni kaksi vuotta aikaa. Siinä auttoi merkittävästi se, että pienen lapsen kanssa oli pakko selviytyä ja jatkaa eteenpäin, joka ikinen päivä.
Tuohon sairaalassaoloaikaan liittyy paljon muitakin pahoja juttuja, kuten hoidon laiminlyöntejä, mutta en jaksa selittää niitä tässä. Sain osaston ylilääkäriltä virallisen anteeksipyynnön tapahtuneen johdosta, vajaa viisi vuotta tapahtuneen jälkeen.
Toisen lapsen kanssa tuli sama homma rintojen kanssa, mutta historiani vuoksi sain lääkkeet puhelimitse suoraan apteekkiin, käymättä koskaan lääkärillä. Kipuasian yli olen päässyt, asian ajatteleminen ei saa minua enää itkun partaalle. En kuitenkaan ole aivan varma olenko täysin sinut sen tosiasian kanssa, että näiden rintatulehdusten vuoksi rintojeni iho on pysyvästi ja merkittävästi vaurioitunut, sitä ei voi korjata edes leikkauksilla. Rintani ovat kuin eri vartalosta muun kropan kanssa. Tuudittaudun ajatukseen, että elämän jäljet ne siinä vain näkyvät.
- Liittynyt
- 3.2.2004
- Viestejä
- 1 975
Hitto, threadin perusteella olen päässyt harvinaisen välillä, ainoastaan koira otti ja kuoli, mutta niitä nyt kuolee tämän tästä samoin kun väkeä ympäriltä ja tähänmennessä se on tarkoittanut vain hyvää voileipäkakkua hautajaisten jatkoilla
- Liittynyt
- 7.12.2006
- Viestejä
- 1 388
9.5.1999
Faijan kuolema
Oli kova pala nieltäväksi
Faijan kuolema
Oli kova pala nieltäväksi
- Liittynyt
- 1.2.2007
- Viestejä
- 1 153
Tietyt lapsuudessa koetut asiat olivat omana aikanaan todella rankkoja, mutta jälkeenpäin niitä on pystynyt ymmärtämään ja siten hyväksymään (sen kummemmin näin julkisesti erittelemättä). Näin aikuisiällä henkisesti ja fyysisesti koettelevinta oli varmastikin viime työjakso, jonka asettamat paineet olivat oman sietokyvyn äärirajoilla.
- Liittynyt
- 3.10.2002
- Viestejä
- 5 616
Täytyy tähän väliin todeta että suorastaan hävettää niiden henkilöiden puolesta jotka kehtaavat kirjoittaa tähän threadiin ja kertovat rankimmaksi kokemuksekseen intin tykkileirin tai auton renkaan puhkeamisen tms. Jumalauta, ihmiset puhuvat täällä vakavista asioista jotkut spedet räksyttävät ja louskuttavat leukojaan ja kertovat omasta mielestään aivan hillittömän hauskoja juttuja.
Intin pientä leiriä ja elämän oikeasti vaikeita kokemuksia ei voi verrata, eikä minulla riittäisi edes pokka jauhaa moista paskaa tänne. Jos ei ole oikeasti ikinä kokenut rankempia asioita niin minun puolestani voi jatkossa jättää kirjoittamatta tähän threadiin.
Omista vaikeista hetkistäni ja kokemuksistani en aio ainakaan tällä hetkellä kirjoittaa, ne ovat minulle henkilökohtainen asia. Avauduin vaan, olenhan tiettävästi huumorintajuton.
Intin pientä leiriä ja elämän oikeasti vaikeita kokemuksia ei voi verrata, eikä minulla riittäisi edes pokka jauhaa moista paskaa tänne. Jos ei ole oikeasti ikinä kokenut rankempia asioita niin minun puolestani voi jatkossa jättää kirjoittamatta tähän threadiin.
Omista vaikeista hetkistäni ja kokemuksistani en aio ainakaan tällä hetkellä kirjoittaa, ne ovat minulle henkilökohtainen asia. Avauduin vaan, olenhan tiettävästi huumorintajuton.
- Liittynyt
- 25.4.2003
- Viestejä
- 1 672
Tuttua, oi niin tuttua....!
- Liittynyt
- 17.8.2006
- Viestejä
- 15 044
- Ikä
- 34
Vanhempien ero ei niinkään ollu kova paikka, mutta sen jälkeen kun äippä löys uuden ukon, niin ei ollu mitään ruusuilla tanssimista. Näin jos jonkimmoisia tilanteita, joiden seuraamuksena oli sitten mustelmia äipän naamassa tai vastaavaa. Oravan pyörä sitten jatkuu, eli siitä johtuen kärsitään edelleenkin, meinaa sairastuin paniikki-ja ahdistuneisuushäiriöön ja näin takaumia, painajaisia yms. pari vuotta.
Kun sitten sairastuin tuohon, meni koulut päin helsinkiä, jouduin vaihtamaan erityiskouluun, jäi kaverit joita ei ainakaan mitenkään liikaa nää tänä päivänäkään.
Kun sitten sairastuin tuohon, meni koulut päin helsinkiä, jouduin vaihtamaan erityiskouluun, jäi kaverit joita ei ainakaan mitenkään liikaa nää tänä päivänäkään.
Olen ihan samaa mieltä!
Tosin, jokainen kokee omat ongelmansa suhteessa aikaisempaan elämäänsä ja empaattisemmat yksilöt sitten jo hieman muidenkin elämää peilaten.
Kyllähän varmaan meille kaikille on tuttu tunne että " vaikka silloin tuntui paskalta niin olisivatpa asiat nyt edes yhtä hyvin kuin silloin."
Pahin esimerkki tästä on tapaukset kun alle 20v lapset (nuoret aikuiset) tappavat itsensä tyttö/poikaystävän jätettyä tai petettyä.
- Liittynyt
- 23.5.2007
- Viestejä
- 547
Osittain samaa mieltä...Jos threadin nimi on "Elämänne rankin kokemus?" , niin eikö silloin kysytä jokaisen OMAN elämänsä rankinta kokemusta?
Onhan se selvää, ettei monille nuorille ole kerinnyt kertyä sivustakatsojan ajatellen kovinkaan rankkoja asioita, mutta jokainen kokee ikävät asiat eri tavalla.
Esim. joku voi olla kuukausia/vuosia aivan rikki lemmikin kuoleman vuoksi(läheisen kuolemasta tuskin selviäisikään), itse surin viikon verran.
Ihmiset kokee asiat omalla tavallaan, ja J.Jaken sanoin "jokainen kokee omat ongelmansa suhteessa aikaisempaan elämäänsä ja empaattisemmat yksilöt sitten jo hieman muidenkin elämää peilaten." :piis:
- Liittynyt
- 31.1.2007
- Viestejä
- 1 541
Voisi sanoa, että koko peruskoulun läpi vedetty paska on yksi asioista mikä kyllä seuraa mukana hautaan. Tuohon lapsuuteen vielä päälle isän alkoholilla pilaama elämä... viimeisen vuoden aikana ehkä rajuin pysähdys tuli siitä, kun täti menehtyi n. vuosi sitten vähän ennen joulua syöpään.
Veljen elämän sivusta seuraaminen... aivoverenvuoto, syöpä...
Veljen elämän sivusta seuraaminen... aivoverenvuoto, syöpä...
- Liittynyt
- 25.6.2006
- Viestejä
- 3 900
Offtopiccina kysäsen kuitenkin, että onkohan noita edellämainittuja tapahtunut paljonkin suomessa?
- Liittynyt
- 9.1.2006
- Viestejä
- 337
Tuskin tilastoa löytyy. Alle 20-vuotiaiden itsemurhia 31 vuonna 2005. Takana voi olla sitten ihan mitä vaan, usein mielenterveysongelmia.
linkki
