Piti kirjoitella tänne jo maanantaina, mutta en sitten ehtinyt. Sori. Tämä alla oleva teksti on suunnattu lähinnä teille jotka eivät ole vielä sairastaneet pitkään, mutta jos tästä joku pitkään sairastanut saa jotain uutta irti, niin aina parempi. Tämä on copypaste aikasemmin kirjoittamastani tekstistä (osa mun lopputyöstä). Tarvittaessa tarkennuksia.
Diabeetkin ruokavaliosta voin jossain vaiheessa kirjoitella vielä ravitsemustieteen näkökulmasta (mutta se voipi poiketa aika monen oikeasta ruokavaliosta).
Liikunta ja diabeteslääkkeet
Insuliini on glukoosiaineenvaihduntaa säätelevä hormoni, ja tärkein lääkeaine tyypin 1 diabeteksen hoidossa. Lääkkeinä käytettäviä insuliineja on erilaisia, ja eri valmisteet eroavat toisistaan muun muassa vaikutuksen keston ja vaikutusmaksimin ajankohdan mukaan. Yleensä insuliinit jaettaan lyhytvaikutteisiin (ihmisinsuliini, naudaninsuliini, lisproinsuliini, aspartinsuliini, glulisinusliini), pitkävaikutteisiin (ihmisinsuliini), sekoitteisiin (ihmisinsuliini, lisproinsuliini, aspartinsuliini) ja ylipitkävaikutteisiin (naudaninsuliini, glargininsuliini, detemirinsuliini). Urheilussa insuliini on kilpailuissa ja kilpailujen ulkopuolella kielletty aine (Suomen Antidopingtoimikunta 2011).
Pyörällä harjoitettu liikunta nopeutti reiteen pistetyn insuliinin imeytymistä jopa yli kaksinkertaiseksi. Tämä johtui verenkierron lisääntymisestä aktiivisessa lihaksessa. Yleensä terveillä haiman insuliinineritys vähenee voimakkaasti pitkäkestoisen liikunnan aikana, mutta diabeetikolla insuliinin vaikutus pysyy – jopa voimistuu – kun insuliinin imeytyminen pistoksesta kiihtyy (Coldberg 2009). Huomattava on, että pistokohdalla on imeytymisen kannalta väliä. Diabeetikolle on tärkeää tietää kuinka oma insuliini käyttäytyy, ja kuinka se vaikuttaa liikunnan aikana.
Detemirinsuliini sopii hyvin useimmille runsaasti tai vaihtelevasti liikuntaa harrastaville. Liikunta voi tehostaa insuliinin vaikutusta yli vuorokauden liikunnan päätyttyä. Tämän takia perusinsuliinin määrää voi joutua vähentämään. Šokin vaara on tavallista suurempi liikunnan jälkeen – varsinkin levätessä – joten glukoositaso voisi olla iltapalan jälkeen normaalia suurempi.
Insuliinihoidon ja liikunnan yhteydessä on tärkeää huomioida, että jokainen diabeetikko reagoi eri tavalla liikuntaan (Coldberg 2009). Veren glukoosiarvot tulisikin tarkistaa ennen ja jälkeen liikunnan – ja jos liikunta on pitkäkestoista, mielellään sen aikana. Varsinkin lapsilla tämä on luonnollisen vilkkauden takia oleellista. Mitä nuorempi lapsi on, sitä tärkeämpää mittaaminen on.
Glukoosin pitoisuus veressä laskee usein tuntien ajan liikunnan jälkeen, joten sen tulisi olla välillä 6-13 mmol/l lapsen liikuntasuorituksen alkaessa (Sipilä 2008). Jos verensokeri on alle 6 mmol/l, tulee ehdottomasti syödä hiilihydraattipitoista ruokaa ennen liikuntasuoritusta (Coldberg 2009). Jos veren glukoosi on yli 15 mmol/l, tulee raskasta liikuntaa mielellään välttää, sillä insuliinin puuttuessa elimistöstä, voi liikunta nostaa veren glukoosipitoisuutta lisää, mikä johtaa ketoaineiden muodostukseen (Sipilä 2008).
Lapsen insuliiniannosta tulee pienentää ennen liikuntaa, ja joskus sen jälkeen (Sipilä 2008). Jos diabeetikko haluaa tehdä hiilihydraattitankkauksen ennen pitkäkestoista liikuntasuoritusta, on pikainsuliinia annosteltava hiilihydraatteja vastaava määrä (Coldberg 2009). Jos taas tankkausta ei tehdä, on tärkeää vähentää insuliinia ennen pitkäkestoista liikuntaa. On myös tärkeää muistaa, että liikunnan aikana – kuten muutenkin – hiilihydraattien tarve on yksilöllinen. Liikunnan aikana veren glukoosin tavoitetaso on 5-10 mmol/l.
Jos diabeetikko päättää alkaa harrastaa uutta lajia, tulee verensokerin mittauksia tehdä normaalia tiheämmin. Jos liikunnan aikana nautitaan ateria, ateriainsuliinia kannattaa vähentää noin puoleen (Coldberg 2009).
Glukagoni on pääasiassa glukoosin säätelemä peptidihormoni (Rouru ja Huupponen 2007). Sitä käytetään injektiona hypoglykemian hoidossa. Glukagonilla onsuurina annoksina lievästi sydänlihaksen supistuvuutta parantava ja lyöntinopeutta hidastava vaikutus (Rouru ja Huupponen 2007). Tämä voi teoriassa parantaa suorituskykyä, mutta hyöty lienee kyseenalainen.
Sulfonyyliureat alentavat veren glukoosipitoisuutta aktivoimalla haiman endogeenistä insuliinin eritystä (Rouru ja Huupponen 2007). Ne voivat aiheuttaa hypoglykemiaa liikunnan aikana (Aikuisten liikunta, Käypä hoito 2010). Jos sulfonyyliureahoidon aloittamisen jälkeen potilas tulee liikunnan seurauksena pahoinvoivaksi, tuntee heikotusta, voi lääkitys tai annos olla sopimaton.
Sulfonyyliureat voivat myös lisätä painonnousua (Rouru ja Huupponen 2007), mikä saattaa olla teoriassa suorituskykyä haittaava tekijä.
Metformiinin on lähinnä tyypin 2 diabeteksessa käytetty lääkeaine, joka pienentää veren glukoosipitoisuutta vähentämällä maksan glukoosintuotantoa ja lisäämällä perifeeristen kudosten hyväksikäyttöä (Rouru ja Huupponen 2007). Lääkeaineen on raportoitu aiheuttavan maitohappoasidoosia liikunnan aikana (Järveläinen ja Rönnemaa 2008). Tämän hetkisen tiedon perusteella metformiinin asema maitohappoasidoosin aiheuttajana ei näytä pitävän paikkaansa. Metformiinilääkitys onkin turvallista, ellei muita riskitekijöitä ole (alkoholin käyttö, munuaisten ja maksan vajaatoiminta tai hypoksiaa aiheuttava sairaus).
α-glukosidaasin estäjillä, rosiglitatsonilla tai guarkumilla ei ole vaikutusta suorituskykyyn, ellei niiden GI-kanavaan kohdistuvien haittojen takia liikuntakykyä koeta alentuneeksi. Nämä haitat menevät yleensä kuitenkin pian ohi.
Coldberg S. Diabetic athlete’s handbook. Revised edition. United States of America. McNaughton & Gunns. 2009
Järveläinen H, Rönnemaa T. Metformiini ja maitohappoasidoosi - totta vai tarua?. Duodecim. 2008;124(10):1071-3
Rouru J, Huupponen R. Diabeteslääkkeet. Teoksessa: Koulu M, Tuomisto J, toim. 2007. Farmakologia ja toksikologia. Jyväskylä. Gummerus, s. 743-758
Sipilä I. Diabetes ja liikunta. 2008
