Nostellaanpa vähän tätäkin ketjua.
Voisin meinaan kertoa viime viikonlopun koettelemuksesta...
Sen verran kuitenkin taustaa, että "ainahan" mää olen syönyt myös chilipitoisia ruokia, milloin enemmän, milloin vähemmän.
Tosin viime vuosina perheellisen miehen omat Chili-con-Carne-kokkailut ovat jääneet vähemmälle, mutta säännöllisen epäsäännöllisesti on tullut elokuvaa katsellessa popsittua Blair's death rain merkkisiä habanero- tahi jolokiamaustettuja perunalastuja. Ovat muuten siitä hyviä että ovat riittoisia eivätkä muija saati mukulat käy vajaata pussia kaapista tyhjentämässä.
Mutta viime viikonloppuna wanha opiskelutoverini saapui Tampesteriin pikkuvaimonsa kanssa lähinnä chili-festivaalien tunnelmista nauttiakseen ja kun joskus puolivakavissaan on puhuttu tuosta Jack the Roosterin Death Burgerista, niin jostain kumman syystä päivällispaikaksi valikoituikin tuo kyseinen ravintola. Tarkoituksena siis kumpaisellakin vetäistä tuo pikku burgeri kitusiin.
Ensimmäinen takaisku tuli heti tiskillä: Hampurilainen tartteekin syödä sisätiloissa joten mukavan terassipäivällisen sijaan retkueemme joutuikin raahautumaan keinovalojen loisteeseen. Pettymystä tosin loivensi hienoinen vahingonilo kun samalla kuulin kaverin tilaavan samaa sapuskaa sekä itselleen että vaimolleen.
Samalla tietysti selvisi muutkin reunaehdot, eli lautanen tyhjäksi (ei kuitenkaan tartte nuolla), 30 minuuttia aikaa syömiseen ja 10 minuutin karanteeni pöydässä viimeisen suupalan jälkeen. Eikä tietenkään maitotuotteita tai tiukkaa viinaa ruuan kanssa. Heleppo nakki.
Lautasen eteeni saatuani katselin sitä hetken ja totesin annoskoon olevan sangen vaatimaton.
Totesin myös että hampurilaisen sisältämän pekonin vuoksi sen on pakko maistua hyvältä.
Minkäänlaista scouttaamista harrastamattomina päätimme ensin heilauttaa hampurilaiset alas ja sitten nautiskella ranskalaisilla. Eli eikun haarukka heilumaan.
En ole ihan varma kuvittelenko vain, mutta saatoin ensimmäisessä suupalassa ehtiä maistamaan pekonin. Ainakaan sen jälkeen ei suussa tuntunut mitään muita tuntemuksia kuin perkeleenmoinen polte ja päähän kirkastui ajatus että jos nyt en tätä syö, niin toista yritystä ei kyllä tule.
Jostain kumman syystä keskustelu pöydässä tyrehtyi oikeastaan ensimmäisten suupalojen aikana ja vilkaistessani syrjäsilmällä masokistitovereitani huomasin kaverini otsan kastuneen lupaavasti sekä pikkurouvan huitovan tarjoilijalle ja kähisevällä äänellä tilaavan isoa mukillista maitoa...
Eihän siinä auttanut kuin painaa hampurilaista pienemmiksi palasiksi ja tuulensuojaan, välillä maltillisesti Dr.Pepperiä nautiskellen ja ilman isompia taukoja. Välillä oli kyllä pakko huokaista ja miettiä mikä ajaa ihmisen tällaisiin järjen ja kohtuuden vastaisiin tekoihin. Hyvä puoli oli se, että polte suussa ei parin haarukallisen jälkeen enää juurikaan lisääntynyt...
Mutta niinkuin kaikelle hauskalle yleensäkin, niin loppuhan sille hampurilaisen syömisellekin joskus koitti. Vartissa lautasella oli enää kasa ranskanperunoita. V***umaiseksi tilanteen teki se, että mahakin oli huomannut jotain erikoista tapahtuvan ja melkoisen poltteen tuntiessaan pyrki pistämään hommalle stopin ilmoittamalla olevansa varsin täynnä.
Enpä muista koska ihan tavallisten (?) ranskalaisten syöminen Heinzin perusketsupin kera olisi ollut yhtä vastenmielisen tuntuista...
Yksi kerrallaan rauhalliseen tahtiin niitä kuitenkin sain kitaani tungettua ja verratessani lautasen sisältöä kellossa olevaan aikaan (10 min) totesin jäljellä olevien minuuttien ja ranskalaisten lukumäärän vastaavan toisiaan jolloin ensimmäistä kertaa tuntui siltä että tämähän jumaliste onnistuu. Samalla tosin huomasin kaverini tiputtavan haarukkansa ja veitsensä tyhjälle lautaselle irvistävänä ja helevetin hikisenä, mutta onnellisena, jolloin luonnollisesti tungin kaikki potut suuhuni ettei tarvitsisi kovin paljon kuulla kettuilua hitaudesta...
Tarjoilija paikalle, loput limukasta naamariin ja pakollisen karenssin jälkeen jälkiruuaksi vanilijajäätelöpallo. Ristus jotta oli hyvää jäätelöä.
Polte suusta laantui hyvinkin nopeasti, oikeastaan siinä kohtaa kun viimeisiä ranskalaisia vetelin niin sillä osastolla ei enää tuntunut mitään. Todelliseksi koetinkiveksi muodostuikin vatsan kestävyys sillä sinne se polte iskikin oikein huolella ja pitkään. Kaverini kuvaili tuskaansa sanomalla että jonkin aikaa sitten kärsimistään sappikivistä johtuneet krampit olivat melkein yhtä kivuliaita. En ota kantaa, mulla ei ole ollut sappikiviä...
Rauhallisesta tai rauhattomasta illanvieton jatkosta jossain soveliaassa ravitsemusliikkeessä ei kyllä enää edes keskusteltu, vaan ihan sanattomassa yhteisymmärryksessä lahdimme kukin omaan kotiimme.
Ehtoopuolen nautiskelin kotosalla rasvaisesta jogurtista sen mitä vatsa suostui vastaan ottamaan, en tiedä helpottiko poltetta mutta ei ainakaan pahentanut.
Nukahtamisesta ei oikein meinannut tulla mitään sillä sopivasti makoillessa polte mahassa laantui, liekö vatsa sitten turtunut tilanteeseen, mutta kun käänsi kylkeä alkoi korvennus aina uudestaan.
Ja kun aamuyöstä kävin "nautiskelemassa" jälkipoltosta pöntöllä tunne oli sellainen ettei loppuyönä tarvitse nukkua sitäkään vähää... Seuraavana päivänä kyllä huomasi että unen laatu oli ollut sangen heikkoa.
Paria päivää myöhemmin jo hymyilyttää.
