Asennemuutokseen apuja

[libelinha]

Toivottavasti mä onnistun ilmaisemaan itseäni sen verran hyvin, että asia tulee selväksi. Kysymys niille, jotka ovat ennen urheilu-uraansa olleet täydellisiä sohvaperunoita, niin miten olette onnistuneet muuttamaan asenteitanne?

Ongelmani on nähkääs tämänlainen; puntti kulkee joten kuten mukana, mutta tilanne muuttuu täysin, kun mä pääsen kotia. Mä joko nukun, istun koneella tai möllötän telkkaria. Kaikki hyödyllinen aika, minkä voisin käyttää urheiluun, menee hukkaan. Esimerkiksi tänään koulut loppuivat klo. 09.30 ja kotona olin noin 10.20. Tämän jälkeen menin nukkumaan noin 3-4 tunniksi.

Lopullinen kysymys siis kuuluu, että miten oppisin käyttämään vapaa-aikani tehokkaammin urheilua varten? Esimerkiksi tänäänkin olisin voinut käyttää tuon 3-4 tunnin urheiluun. Asenne muutosta haetaan.

Toinen esimerkiksi mun saamattomuudestani. Mulla on pilates kirja, mutta mä en vaan saa tehtyä niitä harjoitteita.

Jos joku ymmärsi, mitä hain takaa, niin hän kyllä ansaitsee palkinnon.

 

[Faidra]

Se halu muuttua pitää lähteä itsestä. Mä yritin vuosia aina päästä "bikinikuntoon" kesäksi, mutta todellista halua ja tietoa asiasta ei todellakaan ollut. Yritin aina päästä sinne oikoteiden kautta eikä se toimi. Pitää tehdä kokonainen elämäntapamuutos - ja asennemuutos, kuten sanoitkin. Pari vuotta sitten mulla oli kausia jolloin jaksoin puuhata tosissaan, sitten taas kausia jolloin sohva, telkkari ja suklaakeksit kiinnosti huomattavasti enemmän. Aina kävin silti jumpissa ja liikuin jonkin verran. Hitaasti ne kaudet kuitenkin alkoi olla pidempiä ja nyt voisin kyllä puhua jo elämäntavasta. Tärkein potku perseelle mulla oli ero ex-miehestä, ruokavalioapu ja treeniapu personal trainerilta (vaikka etänä sitä apua sainkin). Myös Emmahin löytäminen treenikaveriksi viime vuoden keväänä oli todella merkittävä apu. Muutamien ihmisten tapaaminen edellisenä kesänä näytti mulle millainen tämä elämäntapa voi parhaimmillaan olla, ja miten siitä pidetään kiinni päivittäin. Ehkä lopullisen asennemuutoksen minussa sai kuitenkin aikaan se, kun tajusin että yrittämällä en saavuta mitään. Jatkuva yrittäminen ei vie mihinkään, vaan toteuttaminen vie. Selvät suunnitelmat, TAHTO tehdä jotakin riittävästi. Se halu pitää lähteä itsestä sisältä: ulkopuoliset avut kuten valmentaja, kannustava kumppani, loistava treenikaveri vaan puskevat sitten lisää tehoja siihen lopulliseen muutokseen. Jonkinlaisen filosofiankin oon onnistunut kehittämään kai kaiken sen taakse, mitä urheilullinen elämä mulle merkkaa: joka ikinen päivä se on haaste, jonka otan vastaan kun nousen sängystä. Kukaan muu ei sitä haastetta kuitenkaan sun puolesta täytä kuin sinä itse.

Kirjoita sunnuntaina seuraavan viikon ohjelma vihkoon. Mulla se näyttää esim. tältä:
MA: aamupäivä: aerobinen 30min, venyttely 30min
iltapäivä: jalkatreeni, aerobinen 30min

TI: aamupäivä: venyttely 30min
iltapäivä: selkätreeni, aerobinen 30min
ilta: hieronta, jalat

...jne. Sitten toteuttamaan. Harmittaa viivailla jälkeenpäin vihkosta yli ei-toteutuneita treenejä. Se on ikäänkuin lukujärjestys, mutta tunneilta ei pinnata! Kukaan ei sun puolesta pistä sitä konetta kiinni, paina telkkarin off-nappia tai hilaa sun persettäsi sohvalta. Jos et itse ota niistä asioista vastuuta, ei kukaan muukaan niin tee.

EDIT: Pakko muuten lisätä vielä yksi juttu. Eräs asia mun elämässä on saanut mut tajuamaan että pystyn saavuttamaan lähes mitä vaan jos mulla on riittävästi motivaatiota. Ensinnäkin pitää sanoa, että en ole erityisen älykäs tai lahjakas. Ihan tavallinen tyttö. Olin koko peruskoulun ja lukion läpi aivan totaalisen paska matikassa, kemiassa ja fysiikassa ja siitä huolimatta pääsin TTY:lle opiskelemaan, pääsin kaikki noiden em. aineiden kurssit läpi koska HALUSIN sitä riittävästi. Luin kaikki diplomi-insinöörin tutkintoon tarvittavat kurssit kolmessa vuodessa. Mulla oli motivaatio tehdä kaikkeni sen eteen. Kerran kun on puskenut ittensä semmosen läpi mitä ei koskaan voinut uskoa tekevänsä, tietää että pystyy myöhemmin tekemään sen uudelleen ihan niin monta kertaa kuin huvittaa. Mä en epäile sitä ettenkö kykenis. Toivoisin niin suunnattomasti että pystyisin valamaan sen saman uskon niihin muihin jotka joka päivä miettii "emmä pysty, en osaa, en kykene, en oo ihan varma haluanko edes, en jaksa". Voisin sanoa että motivaatio on mun mielestäni maailman kaunein sana, ja sellainen jossa on enemmän potkua kuin missään personal trainerissa ikinä

Toivoisin ettei kukaan ota tätä itsekehuna, koska sitä se ei ole. Mutta se on ylpeyttä siitä, että oon pystynyt ylittämään itseni. Toivottavasti jokainen täysin tavalliseksi itsensä tunteva, mitättömänä itseään pitävä, silloin tällöin itsesäälissä rypevä tyttö tajuais ettei tarvitse olla mitenkään erityinen pystyäkseen täysin samaan - ja vielä enempään!

kääk.. sori mikä selostus... nyt hiljenen ei suomalainen saa kirjottaa tällasia!

 

[Ironbutt]

Ihan alussa kannattaa ottaa rauhallisesti eikä stressata turhaan "laiskuudesta". Siitä ei ole muuta kuin hallaa jos koko ajan funtsit että nytkin voisin olla juoksemassa metässä. Asennemuutos tulee hitaasti. Pakotat itsesi alussa vaikkapa 3 kertaa viikossa salille punttia nostamaan. Eikä mitään muuta liikuntaa. Näin voit jatkaa vaikka ekan vuoden. Alussa puntin nostelu voi tuntua suorastaan vastenmieliseltä, pitemmän päälle siihen voi puolestaan addiktoitua. Liika liikunta on myös pahasta: et tarvitse kunnossa pysyäksesi/kasvaaksesi kun ne 3-4 punttisalia ehkäpä hitusen aerobista puntin jälkeen. Joillakin ihmisillä on väärä kuva kuntoilusta: ei siellä jumpassa tarvitse käydä 10-15 kertaa viikossa!

Osa ihmisistä tykkää vaihtelusta, osa rutiineista. Kumpaan ryhmään kuulut? Innostaako liikunta eniten silloin, kun se on monimuotoista ts. kerran viikossa uimaan, kerran viikossa jumppatunnille, jne. vaihtelua? Vai tykkäätkö rutiineista, samat jutskat samaan kellonaikaan? Omien toiveiden ja halujen tunnistaminen auttaa eteenpäin.

 

[Angelica-82]

Oon samaa mieltä kuin Faidra, monesta asiasta tossa edeltävässä postissa. Mäkin ehkä tekisin jonkinlaisen ohjelman itelleni (ei liian rankkaa) ja siitä olis sit helppo katsoa, mitä tälle päivälle on vuorossa. Sit hoitaa sen ja lopun iltaa voi touhuta, mitä huvittaa. Ite tykkään tehdä urheilut ja kaikki velvollisuudet ensin, ja sitten hyvällä omalla tunnolla viettää lopun vapaa-ajan miten haluan.

Ja jos sua joskus tosissaan nukuttaa niin nuku ihmeessä! Liian väsyneenä ei tuu mistään mitään. Mä olen monesti joutunu ottaan työpäivän jälkeen päiväunet, koska muuten en ois pysyny millään hereillä (siis täysin taju pois). Eri asia sit jos menee nukkumaan vain siksi, ettei viitsi tehdä mitään muuta. Tosin tätäkin joskus harrastan esim. viikonloppusin :D Nukkuminen ja lepääminen on ihanaa! Aiemmin touhusin ihan liikaa kaikkea enkä osannut levätä ollenkaan... käy aika rankaksi sekin.

Ja niinkun Ironbutt sanoi, ei sitä liikuntaa tarvi olla niin hirveesti, jos ei aika/kunto riitä. Ei joka päivä tarvi lenkille tai jumppaan lähtee. Etenkin jos teet sen viikko-ohjelman itelles ja noudatat sitä (sisälten esim. 3-5 treeniä viikossa, aerobiset mukaan lukien) niin voit ne loput päivät ihan huoletta viettää sit vapaalla.

Avaa telkkari ja netti vasta sit kun olet päivän treenin tehnyt Tiedän itekin, et on hankalampi lähtee liikkeelle, jos on jo ehtinyt koneelle jumittua.

Niin ja mä en ole koskaan ollut varsinainen sohvaperuna, kun olen urheillut (kilpaakin) niin nuoresta kuin muistan. Mutta samaa motivaatioo se ei-sohvaperunakin vaatii En mäkään itsestään lenkille/salille joudu.

 

[libelinha]

On se niin mukavaa huomata, että pakkiselta löytyy apua ongelmaan kuin ongelmaan . Kiitokset kaikille vinkeistä!

Vastaa tässä näin samassa kaikille vastanneille. Mun pitää näköjään myös kokeilla tuota Faidran ideaa viikkosuunnitelmasta. Mä oon huomannut, kun olen esimerkiksi tehnyt salipäivän joka toinen päivä (1on 1off), niin siitä tulee helposti lipsuttua. "Ei kait se nyt haittaa, jos tulee kaksi päivää väliä." Mutta se kaksi päivää sattaa venyä viikoksi . Eli mä taidan kuulua paremminkin noihin rutiini-ihmisiin. Mä oon aina ollut kateellinen niille, joilla tuntuu aina riittävän hirveästi aikaa ja energiaa urheilulle.

Mullakin vaan tuntuu, että mulla menee liikaa aikaa nukkumiseen, kun mullakin saattaa nuo päikkärit venyä jopa 5 tunnin mittaisiksi. Mä myös toisinaan menen päikkäreille vaan sen takia, kun ei ole mitään parempaa tekemistä.

Tuosta viikko-ohjelmasta vielä. Tässä olisi nopeasti kyhätty ohjelma.

MA: Puntti
KE: Puntti
PE: Puntti

Mihin väliin kannattaisi pujottaa esimerkiksi pilates? Mun tekee myös hirveästi mieli ruveta juoksemaan. Ensiksi vaan pitäisi päästä sinne lenkkipolulle. Mulla on sellainen juoksu-ohjelma, jossa esimerkiksi juostaan ensimmäisellä viikolla noin 3 x tasavauhtista juoksentelua (á 20min.) ja 1 x vauhtileikittelyä (á20min.), jolla on tarkoitus nostaa juoksun ärsykettä (?). Tulisiko tuo juoksentelu turhan aikaisessa vaiheessa, kun viikossa tulisi yhteensä noin 4 juoksukertaa?

Kiitoksia kaikille! Pakkis on ihana :haart:

 

[KatiP]

Pari vuotta sitten mulla oli kausia jolloin jaksoin puuhata tosissaan, sitten taas kausia jolloin sohva, telkkari ja suklaakeksit kiinnosti huomattavasti enemmän. Aina kävin silti jumpissa ja liikuin jonkin verran. Hitaasti ne kaudet kuitenkin alkoi olla pidempiä ja nyt voisin kyllä puhua jo elämäntavasta.

Samaa mieltä kun Faidra ja Ironbutt; muutos tapahtuu hitaasti ja alussa ei voi kovin hurjia määriä viikossa reenailla. Sama tuntuu olevan uudestaan alottamisessa, tässä on juhannuksesta tahkottu lenkin tynkää ja meni melkeen pari kuukautta ennen kun juoksu alkoi tuntua hyvältä. Nyt ulkoliikuntaa kaipaa, pelkään ettei muuten yöllä nukuta.

Salitreenin suhteen kun illalla pistää kamat reppuun ja työmatkalla hakee banaanin välkkäriksi niin ei niitä puhtaita kamppeita jaksa turhaan kotiin kantaa, jos on normaali peruslaiska ihminen. Sitten kahden vuoden päästä joku kysyy että mitäs harrastat, mietit etkä keksi mitään, ehkä joskus käyn salilla; no mites usein kysyy toinen; vastaat vähän vaihtelee, 4-5 kertaa viikossa tavallisesti ja ihmettelet mielessäsi, että koska näin pääsi käymään ja ymmärrät miksi aina on nälkä :D

 

[Faidra]

Vastaa tässä näin samassa kaikille vastanneille. Mun pitää näköjään myös kokeilla tuota Faidran ideaa viikkosuunnitelmasta. Mä oon huomannut, kun olen esimerkiksi tehnyt salipäivän joka toinen päivä (1on 1off), niin siitä tulee helposti lipsuttua. "Ei kait se nyt haittaa, jos tulee kaksi päivää väliä." Mutta se kaksi päivää sattaa venyä viikoksi . Eli mä taidan kuulua paremminkin noihin rutiini-ihmisiin. Mä oon aina ollut kateellinen niille, joilla tuntuu aina riittävän hirveästi aikaa ja energiaa urheilulle.

En mäkään ollut rutiini-ihminen. Sitten päätin, että punttia tulee nyt neljä kertaa viikossa ja piste. Runnon ne vaikka peräkkäisille päiville jos en alkuviikosta saa ahteriani ylös sohvalta. Ja sitten kävin neljästi. Nyt menee kivuttomasti se viisi kertaa + kaikki muut treenit (venyttely, pilates, aerobiset) päälle.

Tuosta viikko-ohjelmasta vielä. Tässä olisi nopeasti kyhätty ohjelma.

MA: Puntti
KE: Puntti
PE: Puntti

Mihin väliin kannattaisi pujottaa esimerkiksi pilates? Mun tekee myös hirveästi mieli ruveta juoksemaan. Ensiksi vaan pitäisi päästä sinne lenkkipolulle. Mulla on sellainen juoksu-ohjelma, jossa esimerkiksi juostaan ensimmäisellä viikolla noin 3 x tasavauhtista juoksentelua (á 20min.) ja 1 x vauhtileikittelyä (á20min.), jolla on tarkoitus nostaa juoksun ärsykettä (?). Tulisiko tuo juoksentelu turhan aikaisessa vaiheessa, kun viikossa tulisi yhteensä noin 4 juoksukertaa?

Jos olisin sinä, tekisin nyt eka kaksi täyttä viikkoa vaan niin että tulee nuo puntit. Sitten kolmannelle viikolle vaikka se pilates mukaan, 1 x 30min tms. Jos sulla on kerta se kirja, niin mikset vaan tee liikkeitä järjestyksessä? Katsot ohjeet, teet liikkeen viisi kertaa (kuten ne yleensä tehdään), käännät sivua.
Päätä etukäteen mihin asti kirjaa teet liikkeitä ja teet kans siihen asti. Sitten kun oot taas kaksi viikkoa saanut tehtyä puntit ja pilateksen, voit lisätä taas harjoituksen jos haluat jotain lisää. Vaikka yhden juoksulenkin. Älä tunge liikaa sitä ohjelmaa kerralla, koska sillon on helpompi luistaa keksimällä hyviä tekosyitä... "mähän urheilin jo eilen, ehkä mun ei tänään tarviikaan". HITAASTI hyvä tulee. Tsemppiä, kyllä sä siihen pystyt!!

 

[reinhardt]

Toivoisin ettei kukaan ota tätä itsekehuna, koska sitä se ei ole. Mutta se on ylpeyttä siitä, että oon pystynyt ylittämään itseni. Toivottavasti jokainen täysin tavalliseksi itsensä tunteva, mitättömänä itseään pitävä, silloin tällöin itsesäälissä rypevä tyttö tajuais ettei tarvitse

*taputtaa kätensä verille* hieno postaus!

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä, jos ihminen ei saavuta jotain, mitä haluaa, hän ei ole oikeasti halunnut tarpeeksi, eikä yrittänyt tarpeeksi. Itse joskus ryven itsesäälissä kun mietin, mitä jollain toisella on ja minulla ei. Sitten mietin, olisinko valmis tekemään samoja juttuja kuin tämä toinen, ja vastaus on ei. (esim. kadehdin erään ystäväni työpaikkaa. Sitten muistan, että hänen työmatkansa on 70km/siivu. Mietin, suostuisinko itse niin pitkään työmatkaan...)

En nyt tarkoita sitäkään, että epäonnistuminen olisi aina omaa syytä, mutta jos ajatellaan ihan tavallisten ihmisten arkea, yleensä kannattaa lähteä siitä, että syyttää itseään, ei olosuhteita.

Erica Jongin sanoin: "mitä tapahtuu, kun otat itse vastuun omasta elämästäsi? Jotakin kauheaa: et voi enää syyttää ketään." tämän takia monet, (esim minä) eivät koskaan oikeasti edes yritä -vaikka tunne elämänhallinasta on parempaa kuin seksi. ;)

Ja tämä kuuluisa motivaatio on tietysti se kaiken avain. Itselläni on se ongelma, että olen niin perusonnellinen (ja laiska), että en halua oikeastaan mitään erityisen intohimoisesti -->en viitsi nähdä vaivaa sen saavuttamiseen, kun kaikki on ihan ok näinkin.

Tämä meni vähän ...

 

[Helly]

Mä oon aloittanut liikkumisen vajaa 3 vuotta sitten pitkän tauon jälkeen ihan nollasta. Tärkeimpiä pointteja mun "sohvaperunasta himoliikkujaksi"-projektissa on olleet:
- hoksaaminen, että liikunta onkin kivaa (kivempaa kuin esim. telkkarin tollottaminen)
- liikunnan aloittaminen ja lisääminen vähitellen eli ei heti nollasta sataan
- suunnitelmallisuus: jos töistä rahjustaa kotiin ja rupeaa siinä vaiheessa miettimään, huvittaako lähteä salille niin ei varmaan huvita. Kamat ja eväät mukaan töihin, niin tulee lähdettyä (eikä kökittyä töissä koko iltaa :D )
- treenistä ei saa tulla pakkopullaa: välillä vaihtelevia ja kevyempiä kausia jos rupeaa ahdistamaan
- rutiinit kuitenkin treenin perusta niin ei tule laistettua!
Varo vain, kohta olet addiktoitunut pahasti!

 

[hamara]

Hyviä ajatuksia on tullut esille ja niillä pääsee jo vauhtiin. Omasta tahdostahan se lähtee ja siitä, että asennoituu siihen hommaan niin, että se on mukavaa eikä mitään pakkopullaa. Mä aloitin totaalisen liikkumattomuuden (joka johtui opiskeluista yhdistettynä omaan laiskuuteen ja tahtomattomuuteen, seliseli) jälkeen liikkumisen ihan pump:illa. Ensin kävin pari kertaa viikossa, sitten kolme. Sen jälkeen teetätin salin ohjaajalla ensimmäisen saliohjelman, joka tein kahdesti viikossa ja kävin vielä kerran viikossa pump:issa. Tästä ollaan salin ohjaajan kanssa jatkettu muuttamalla saliohjelmaa 3-jakoiseksi ja lisäksi aloitin vetämään pump:ia.

Tärkeintä ainakin mulle on ollut huomata se, että oikein odottaa sitä, että pääsee salille tekemään sitä ohjelmaa. Mä teen viikon suunnitelman aina sen mukaan miltä tuntuu eli viikossa pitää päästä kolme kertaa salille ja yhdesti pump:iin. Välillä käyn aamulla, välillä illalla, ihan oman fiiliksen mukaan.

Tarkeintä on kai se, että aloitat rauhassa ja jatkat sillä tavalla mikä sinulle sopii parhaiten. Olipa se sitten säännöllinen aikataulutus tai muu. Liikunnan iloa!

 

[Taskuamatsoni]

Eikös se jo riitä että käy sen 3 kertaa viikossa salilla ja loppuajan voikin vaikka möllöttää? Niin minäkin aina teen, tosin treenaan 4 kertaa viikossa (tosin nyt alkaa vähän lipsua tuonne 5 kertaan, kun ei ole hyppytunneilla muuta tekemistä). Fillarin kun ottaa käyttöön auton sijaan ja menee kauppa-, koulu- ja muut matkat sillä, niin siinähän sitä aeroobbista tulee ihan tarpeeksi tällaiselle tavan ihmiselle.
Minäkin joskus olen tuota suunnitelmallisuutta, motivaatiota ja muita kokeillut tsempparina, mutta nähtävästi olen sen sortin vastarannan kiiski, etten taatusti tee mitään jos "pitää". :P Nyt suhtaudun treeniin, että reenaan kun huvittaa, enkä ajattele mitään yleviä tulevaisuuden suunnitelmia ja tavoitteita. Kukin taplaa tyylillään.

Tulipas hölmöä tekstiä...

 

[Muumineito]

Ei ollut ollenkaan hölmöä tekstiä Missukka.

Tosiasia on että kaikki eivät ole samanlaisia. Näistä viesteistä on jo huomattu että jotkut tykkää siitä että on koko ajan tarkka suunnitelma siitä miten, koska ja paljonko treenaa. Toisille taas tällainen tapa vie treenimotivaation ennen kuin edes ole ehtinyt aloittaa. Jospa ottaisit tavoitteeksi treenata kolme kertaa viikossa, ilman sen tarkempaa erittelyä siitä koska teet mitäkin. Taulukko jääkaapin ovelle johon voit aina merkata tekemäsi treenit... ken ties, parin kuukauden kuluttua voi hyvinkin olla että jonkin viikon kohdalla on enemmän kuin kolme rastia ;)

Minustakin kannattaa ehdottomasti aloittaa pienestä määrästä, siihenhän voi sitten lisätä jos siltä tuntuu. Paljon parempi että jotain tulee tehtyä, kuin että tekee heti alusta hurjasti kaikenlaista, ja sitten huomaa viikon jälkeen ettei siitä tule mitään ja jättää kaiken siihen. Ja sitten pitää vielä muistaa että nukkuminen, laiskotteleminen telkkarin edessä jne myös ovat osa tätä elämää

 

[assis]

Kaikki hyödyllinen aika, minkä voisin käyttää urheiluun, menee hukkaan.

Tämä lause pisti jotenkin silmään. Päikkärit, telkkarin tuijottelu ja kaikenlainen yleinen laiskottelu on mun mielestä erittäin sallittua - kaikkea aikaa ei tarvitse "käyttää tehokkaasti". Ihminen tarvitsee lepoa ja rentoutumista. Sinua ehkä häiritsee nimenomaan se, että ajattelet ettet saa tehtyä vapaa-ajallasi MITÄÄN muuta, mutta mainitset kuitenkin käyväsi puntilla. Haluat siis ilmeisesti liikkua enemmän? Miksi? Yleinen tietoisuus siitä, että liikkuminen on hyväksi, riittää aika harvalle motivaation ylläpitämiseen. Mitä (lajia) haluat tehdä? Mistä tykkäät? Haluatko kokeilla jotain uutta? Yksin vai ryhmässä? Etsi se aloituspiste, josta voit lähteä liikkeelle. Kerran viikossa jotain kivaa liikuntaa, siitä pääsee jo alkuun!

Itse en ole koskaan ollut täydellinen sohvaperuna, mutta en kyllä mikään kovin kova liikkujakaan. Rakastan nukkumista ja lukemista, mutta myös pyöräilyä ja uimista. Salilla olen käynyt nyt ehkä parisen vuotta: ensin kerran viikossa, sitten kahdesti viikossa, nyt tavoite on neljästi viikossa. Kaikki muu liikunta on sitten plussaa... Mulle tärkeää on se, että teen vain sellaisia juttuja, mistä pidän. Suuri liikkeellepaneva voima on kaverit ja avomies (joka on kärsivällisesti ohjannut mun treeniäni ja neuvonut kaikessa), yksin jos olisin niin tämä touhu hyytyisi vähitellen. Uimassakaan en käy, kun ei ole kaveria, jonka kanssa treffais aamulla altaalla. Aerobinen liikunta on siis nollassa tällä hetkellä.

Salilla innostuin melko nopeasti, kun tajusin että lihakset kasvaa ja voima lisääntyy koko ajan. Olen vähitellen siirtynyt yhä tavoitehakuisempaan treeniin, mutta niin että jos oikeesti jokin liike alkaa tökkiä niin hyppään seuraavaan. Kivaa pitää olla! Ja ne rutiinit, kuten joku totesikin: kamat ja eväät töihin mukaan ja sieltä suoraan salille. Sitten voi loppuillan maata sohvalla ihan rauhassa.

Eikä niiden motiivien niin yleviä tarvitse olla. Mä aloitin siitä että halusin kivemman pepun. Sanotaan, ettei ulkonäkökeskeisyys johda kovin pysyviin tuloksiin - voi olla, mutta siitä mä lähdin ja pidän yhä kiinni, tosin lisämotiiveja on tullut kuten tunne siitä on vahva. Ehkä terveys on mukana siinä muodossa, että kun on istumatyössä niin esim. selkä ja niskat ei oireile. Ja työpäivän jälkeen on ihan parasta raahautua salille ja saada päivän aikana menetetty energia takaisin! Liikkumisen ilo ja addiktio tulivat mukaan siis hyvin salakavalasti, joten jos vähän viitsii itse nähdä vaivaa niin uskoisin että loppu alkaa sujua kuin itsestään.

 

[libelinha]

Onpas tänne tullut paljon vastauksia .

Taidan laittaa nuo Faidran vinkit korvan taakse ja seuraavat täydet kaksi viikkoa punttia ja sen jälkeen hitaasti lisätään treenejä. Tack tack. Mäkin kyllä liikkuisin ihan mielelläni pyörällä paikasta toiseen, mutta kouluun ja salille on se pyöreäyt 30km, niin ei sitä lähdetä ihan noin vain pyöräilemään. Saattaisi tulla yhdelle kertaa liikaa aerobista :D.

Itsellä vaan tuntuu, että kaikki aika menee siihen laiskotteluun, eikä saa mitään aikaiseksi. Puntilla mä haluan käydä yksin, mutta lenkeille lähtöä hidastaa kovasti se, että ei ole lenkkikaveria ja en yksin tykkää käydä.

Kiitoksia vain kaikille vastanneille!

 

[neiti]

Mää olen assiksen kanssa samoilla linjoilla siinä, että ihmiselle on tervettä laiskotella ja se on suorastaan välillä terapeuttista! Ja asiasta kokemusta omaavana, siitä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, vaikka sitä tapahtuisi useamminkin, nimittäin jos nukuttaa niin tirsamaahan vaan! :D Kroppa kyllä ilmottelee mitä se milloinkin tarvii, sen kuunteleminen vain oli ainakin itselle ennen niin hemmetin vaikeaa että. Ja sama homma noissa ravintoasioissa, uskon meinaan, että kun ruokavalio on kondiksessa ja lepo ja treeni tasapainossa, niin sitä on kuin eri ihminen ja ennen kaikkea ihanan tasapainoinen Niin ja ettei eksyttäisi aiheesta, itse en oikeen tarkkaan pysty määrittelemään mikä motivoi minua liikkeelle.Olen usein yrittänyt, mutta yksiselitteisen vastauksen antaminen on vaikeaa, varsinkin kun välillä tuntuu, että se vaihtelee päivittäin. Ehkä suurin yksittäinen tekijä on kuitenkin loppujen lopuksi tylsyyden välttäminen. Olen meinaan ihmistyyppiä, joka tylsistyy ja ylienegisöityy erittäin helposti ja silloin mua ei kattele kukaan! Onpahan ainakin jotakin tekemistä vapaa-ajalla ja onhan tuota tullut treenattua jo useampi vuosi keskimäärin noin viisi kertaa viikossa, välillä aerobisen kanssa ja nyt on taas menossa kausi ettei muuta viitsi kun kävellä toisinaan ympäriinsä. Nyt vihdoinkin olen lopettanut stressaamasta treeniasioista liiaksi ja voin suositella muillekkin :D Ehkä kaikkein paras neuvo mitä voi suositella on juuri rento asenne liikkumiseen ja täysin omat suunnitelmat omien mieltymysten mukaan. Nautit vaan treenailusta ja siitä se sujuu omalla painollaan ja nukut just niin paljon kuin huvittaa.

 

[Marlee]

Ma ostin just toissa paivana jonkun Men's Health lehden...ei sattunu olemaan naisten vastavaa ni ajattelin et samapa tuo. Joka tapauksessa. Siina lehdessa oli huippuurheilijoiden ja olympiamitalistien neuvoja juurikin tuohon etta jaksaa harjoitella ja mista motivaation loytyy. Ma en muista kuka sen sano mut oisko ollu joku 100mn pikajuoksija ja minusta se oil tosi hyva:

'Do not decide in your sofa if you want or not to go to training or do sports - decided it on the venue.'

Eli ala tee sita lahtemis paatosta siina mukavalla sohvalla kaukosaadin kadessa vaan lahde ensin salilla ja mieti siella lammitellessa et pitasko menna takasin sohvall vai jatkaa treeni loppuun. Siina vaiheessa tod nak on jo urheilun into paalla.

Ma urheilin paljon ennen ja nyt oon ollu sohvaperunana parisen vuotta...ja uutta intoa etsimassa. Minusta toi oli hyvin sanottu siina lehdessa!

 

[Mäyräkoira]

Aerobisesta...

Itse on niin kroppatietoinen että on pakko tehdä aerobista ettei muuttuisi (omasta mielestään) liian lihavaksi. Mutta motivaatio-ongelma on kai universaalinen. Joskus sitä ei vaan huvita tai jaksa, mutta silti on mentävä.

Mulle on auttanut todella paljon se, että teen aerobiselle treffejä. Eli toisin sanoen houkuttelen jonkun tutun mukaan spinningiin tmv. Toinen mikä auttaa, on säännöllinen enimmäkseen aerobinen lajiharrastus. Ei kehtaa olla pois ilman hyvää syytä, koska pelkää jäävänsä jälkeen muista. Kilpailuhenki se naisen tiellä pitää!

 

[diinuska]

Hienoja kannustuksia on tarjoiltu ketjun aloittelijalle! :thumbs: Itselläni on samantapainen ongelma, joka ei kyllä treeniin liity, mutta asenne"vamma" kuitenkin: Olen haaveillut yliopisto-opinnoista vuosia, joka kevät olen hakupaperit lähettänyt, mutta en ole vain saanut luetuksi pääsykoekirjoja ja mentyä kokeisiin. Rimakauhu on aivan hirveä ja päässä takoo, että mitäpä sitä yrittämään, kun en kuitenkaan pysty siihen. Typerää siihen nähden, että jollei edes yritä ja ota riskiä epäonnistumisesta, ei voi luullä mitään saavansakaan. Samaan aikaan olen kadehtinut ystävieni hyviä työpaikkoja ym. joita he ovat opiskelun kautta saavuttaneet.

Kuitenkin tiedän että vika ei ole älyssäni, vaan huonossa itsetunnossani.

Kouluaikana nostin keskiarvoani puolella numerolla yhden kevään aikana, johon en silloin todellakaan uskonut pystyväni. Mikähän on saanut minut nyt vakuuttuneeksi, etten enää venyisi suorituksiin, joita pidän itselleni mahdottomina, mutta jotka käytäntö on menneisyydessä todistanut toiseksi?

Myönnettävä on, että välttääkseni kohtaamasta alemmuudentuntoani, olen myös erittäin hyvä keksimään tekosyitä kuten: " Eihän nyt lähes kolmikymppisenä kannata enää yo:on pyrkiä, kuka 34v:sta enää töihin ottais, vastavalmistunutta jne"
Pitäis ottaa johtotähdeksi lause: "Enempää ei voi tehdä kuin parhaansa".
Luulenpa, että siihen kun pyrkisi kaikissa tekemisissään, ei voisi käydä kovin huonosti

Olihan taas hieman analyysi, suokaatten anteeksi =)

 

[Afrodite]

Diinuska: Yliopistossa opiskelu tai sinne pääsy ei todellakaan ole mitään ihmeellistä, huippuälyä vaativaa salatiedettä.

Pääsin itse kerta laakista sisään, keskinkertaisesti menneiden yo-kirjoitusten jälkeen. Tiesin n.vuotta aiemmin mitä halusin, miksi ja olin valmis tekemään töitä sen eteen. Ne pari kuukautta, mitkä painin pääsykoekirjan kanssa käytin myös mahdollisimman tehokkaasti ja täysipäiväisesti saadakseni haluamani. En missään tapauksessa osannut kirjaa ulkoa, vaan hallitsin sen kokonaisuutena -tiesin mikä liittyy mihinkäkin, mitä siitä seuraa, miksi jne. Valintakoetilanteessa ja sen jälkeen olo oli tosi rauhallinen; olinhan tehnyt joka ainoa päivä parhaani unelmani eteen. Ellen olisi päässyt sisään, olisin jokatapauksessa aloittanut oman alani opinnot avoimessa yliopistossa, missä olisi saanut opinnot jo alulle ja tuntumaa koko touhuun. (Lisäksi vuosien kilpaurheilu auttoi kummasti hermojen ja kaiken ylimääräisen jännittämisen hallinnassa).

Musta yliopistoissa, ainakin Tampereella, tuntuu olevan suht paljon yli kolmekymppisiä naisia. Oman kokemuksen mukaan he pärjäävät hyvin, opinnoista hyviä arvosanoja, lisäksi monet ovat onnistuneet ihailtavalla tavalla yhdistämään perheen ja opiskelut.

Se joka kuuseen kurkottaa yleensä sinne myös pääsee :thumbs: Tsemppiä!

 

[wippe]

Myönnettävä on, että välttääkseni kohtaamasta alemmuudentuntoani, olen myös erittäin hyvä keksimään tekosyitä kuten: " Eihän nyt lähes kolmikymppisenä kannata enää yo:on pyrkiä, kuka 34v:sta enää töihin ottais, vastavalmistunutta jne"
Pitäis ottaa johtotähdeksi lause: "Enempää ei voi tehdä kuin parhaansa".
Luulenpa, että siihen kun pyrkisi kaikissa tekemisissään, ei voisi käydä kovin huonosti

Eikun vaan pääsykoekirjaa pänttäämään ja opiskelemaan. Elinikäinen oppiminen jne. Itse opiskelen yo:lla ja opiskelukavereina on useampikin yli 40-kymppinen nainen/mies, eikä se ikä vauhtia näytä hidastavan. Päinvastoin iän lisääntyessä -ainakin minulla- motivaatiota tulee rutkasti lisää. Ei koulua vaan elämää varten!!
Itse pääsykokeisiin lukiessa päätin, että minä menen sisälle, en missään vaiheessa miettinyt mitä jos... Mä uskon vahvasti siihen, että mikäli vain pystyt psyykkaamaan itsesi uskomaan omiin kykyihisi ja päätät tehdä sen mitä haluat niin pääset pitkälle.... Tsemppiä!!