6 myyttiä rahasta
1. ENNEN RAHAN KEKSIMISTÄ KÄYTIIN VAIHTOKAUPPAA.
Ilman rahaa elämä kävisi vaivalloiseksi. Lähikaupassa pitäisi neuvotella, saako vanhat lenkkarit ja narukerän vaihdettua kahvipakettiin ja vanulappuihin.
Sellaista elämä ennen oli, kerrotaan rahan syntytarinassa. Kuulemma ennen rahan keksimistä elettiin hankalassa vaihtotaloudessa. Käytännöllisistä syistä päädyttiin valitsemaan vaihdettavista hyödykkeistä yksi, arvokkaat metallit, joita alettiin käyttää yleisenä vaihdon välineenä ja tavaroiden arvon mittana.
Tarinaa toistetaan laajalti, ja erityisen mieltyneitä siihen ovat taloustieteen oppikirjojen laatijat. Antropologit ja historioitsijat ovat tienneet kertomuksen myytiksi jo pitkään. Alkukantaiset yhteisöt kyllä kävivät rituaalinomaista vaihtokauppaa, mutta pikemminkin tuntemattomien tai jopa vihollisten kanssa. Oman yhteisön sisällä tarpeellinen jaettiin ilman vaihtoa ja tinkimistä.
Rahaa ei otettu käyttöön siksi, että vaihtokauppa olisi ollut hankalaa. Rahan alkuperä on velka.
Alun alkaen raha ei ollut kolikoita tai seteleitä, vaan velkaa ja luottoa. Viiden vuosituhannen takaisessa Mesopotamiassa raha oli velkakirjoja.
Jo silloin raha oli niin sanotusti jälkimarkkinakelpoista. Savinen velkakirja lupasi, että velka maksetaan savilaatan haltijalle, ei siis välttämättä velkakirjan alkuperäiselle saajalle. Ei tiedetä, kuinka paljon velkakirjat kiersivät ihmiseltä toiselle, mutta rahan luonne oli alusta asti sama kuin nykyisin. Se on ostettavaa ja myytävää velkaa, saatavia pankilta.
Järjestelmä rahan ympärillä on nyttemmin laajentunut koko yhteiskuntaan ja käynyt yhä monimutkaisemmaksi.
2. RAHA LUODAAN KESKUSPANKKIEN PAINOKONEISSA.
Mistä raha tulee? Monesti ajatellaan, että valtion KESKUSPANKKI luo painokoneissa tai bitteinä rahaa, jota se myöntää tarkoin harkiten liikepankeille, kuten vaikka Nordealle tai Osuuspankille. Tähän käsitykseen perustuvat monet VALTAVIRTAISEN TALOUSTIETEEN opit.
Nykyisessä pankkijärjestelmässä raha syntyy toisaalla: sitä mukaa kun yksityishenkilöt ja yritykset ottavat sitä velaksi. Sanotaan, että raha on ENDOGEENISTA.
Rahan synty on arkinen tapahtuma. Kun pyytää pankista satatuhatta euroa asuntolainaa, saatetaan summa hyvinkin myöntää, jos on vakituinen työpaikka ja säästöjä. Silloin tulevan asunnon*omistajan tilille ilmestyy hurja määrä rahaa.
Pankin holvissa ei kuitenkaan ole nippua painomusteentuoksuisia viisisatasia, jotka siirrettäisiin lainansaajan omaisuudeksi. Ei myöskään ole pankin tiliä, johon keskuspankki olisi siirtänyt varoja pankin sittemmin käytettäväksi ja jolta ne nyt siirrettäisiin asiakkaan tilille.
Raha ilmestyy tyhjästä, kun yksityishenkilö tai yritys ottaa pankista lainan. Tällöin tehdään neljä kirjanpitomerkintää: Lainansaajan tilille merkitään sovittu summa saatavia ja saman verran velkaa. Pankille kertyy velkakirjasta tuo sama summa saatavia ja yhtä suuri velka.
Uutta rahaa luodaan, jos ja kun pankki luottaa saavansa sen takaisin. Rahaa syntyykin sitä mukaa kuin maksukykyiset ihmiset tai yritykset ilmoittavat sitä haluavansa.
Myönnettyään lainan liikepankki kääntyy keskuspankin puoleen ja käytännössä saa aina saman summan niin sanottua keskuspankkirahaa. Keskuspankkirahaa tarvitaan, koska sitä käytetään pankkien väliseen maksuliikenteeseen.
Keskuspankit myöntävät rahan, jos liikepankit eivät ole lainanneet sitä edelleen aivan holtittomasti. Liikepankeilta vaaditaan, että niillä on tietty määrä keskuspankkirahaa, mutta näillä niin sanotuilla reservivaatimuksilla ei ole suurta käytännön merkitystä. Liikepankit kun voivat hankkia lainaamansa rahat jälkikäteen.
Keskuspankit eivät siis ohjaa liikkeellä olevaa rahaa päättämällä kierrossa olevan rahan määrän, vaan ohjaamalla korkotasoa ohjauskorolla. Ohjaus*korko on liikepankkien keskuspankkirahasta maksama korko.
Keskuspankki ei voi normaalisti kieltäytyä liikepankkien lainapyynnöistä, koska tällöin liikepankit joutuvat lainaamaan keskuspankkirahaa toisiltaan. Pankkien väliset lainat lisäävät keskuspankkirahan kysyntää ja nostavat korkoja. Samalla keskuspankkien korkotavoite karkaa niiden hallinnasta.
KESKUSPANKKI: Valtiollinen tai euroalueen
tapauksessa ylikansallinen pankki, joka toteuttaa valtion rahapolitiikkaa.
VALTAVIRTAINEN TALOUSTIEDE: Taloustieteessä ja politiikassa vaikutusvaltainen ja taloustieteen opetuksessa hallitseva uusklassisen taloustieteen perinne.
ENDOGEENINEN RAHA: Raha, joka syntyy markkinoilla lainankysynnän myötä. Vastakohta on eksogeeninen raha, joka syntyy markkinoiden ulkopuolella, kun keskuspankki laskee sitä liikkeelle.
3. RAHA ON NEUTRAALI HYÖDYKE.
Kun jokin hyödyke, eli tavara tai palvelu, on kaupan, sen arvo määräytyy kysynnän ja tarjonnan mukaan. Kysynnän ja tarjonnan lain lausutaankin usein vaikuttavan lähes kaikkialla, missä asioilla on arvo.
Ajatus rahan arvon muotoutumisesta kysynnän ja tarjonnan mukaan liittyy tarinaan rahan alkuperästä vaihtokaupan korvaajana: raha on luotu yhdeksi hyödykkeeksi muiden joukkoon. Raha on hyödykkeenä neutraali, koska sillä ei ole itsessään arvoa. Rahaa on tarkoitus vaihtaa muihin tavaroihin ja palveluihin.
Tätä taloustieteen jykevää kulmakiveä kutsutaan neutraalin rahan aksioomaksi. Sen mukaan raha on kuin mikä tahansa muu ostettava ja myytävä hyödyke, samalla tavalla kuin vaikka banaani. Tästä seuraa, että raha noudattaa samoja kysynnän ja tarjonnan lainalaisuuksia kuin mikä tahansa hyödyke.
Jos banaanien tarjonta räjähtää käsiin, niitä myydään entistä halvemmalla. Samalla kaavalla ajatellaan, että kun rahan tarjonta eli määrä kasvaa, sen arvo laskee. Silloin samalla rahalla saa vähemmän. Syntyy inflaatio.
Eli kun banaanien hinta laskee kasvaneen tarjonnan vuoksi, banaaneja ostetaan enemmän. Tarjonta luo kysyntää.
Tämän ajatuksen mukaan hyödykkeiden kysynnällä ei ole juurikaan merkitystä, vaan ainoastaan niiden tuotannolla. Banaaneja ei kaivattaisi, jos niitä ei saisi lähi-Siwasta tai tienoon isommastakaan marketista.
Kun taloustilanne on tiukka, ihmiset tapaavat ottaa vähemmän lainoja. Jos rahan arvo määräytyisi kysynnän ja tarjonnan mukaan, jäisi perinteisen näkemyksen mukaan tällöin pankkien holveihin enemmän rahaa, ja rahan tarjonta nousisi.
Tällöin pankit voisivat lainata sitä halvemmalla, eli pienemmällä korolla, ja ihmiset alkaisivat taas ottaa innokkaammin lainoja.
Näin ei kuitenkaan ole. Raha ei ole hyödyke kuten banaani. Raha syntyy pankeissa lainaa otettaessa, ja korkoja säädetään ulkoa keskuspankista. Näin ollen rahan tarjonta ei kasva, jos laina jää ottamatta. Lisärahaa ei vain synny. Vaikka ihmiset eläisivät kuinka säästeliäästi, korkotaso on kuitenkin viime kädessä keskuspankin varassa.
Jotta raha olisi kuin hyödyke, keskuspankkien pitäisi laskea sitä liikkeelle rajattu määrä. Koska näin ei ole, ei rahan arvon kehitys noudata samoja lainalaisuuksia kuin muiden hyödykkeiden arvon, eikä rahan tarjonta luo suoraan sen kysyntää.
4. INFLAATIO ON PAHA.
Arkijärjellä on helppo kummeksua, miksi valtion tiukka rahatilanne olisi ongelma. Keskuspankkihan voisi painaa valtiolle sen tarvitsemat varat.
Kyseisen ratkaisuehdotuksen esittänyt on varmasti kuullut myös vastauksen. Rahamäärää ei voi kasvattaa, koska siitä seuraa INFLAATIO.
Suoraan keskuspankkirahoitukseen penseästi suhtautuvat nojaavat ajatukseen, että rahamäärän kasvun pitäisi aina seurata talouden kokonaistuotannon kasvua. Klassisen taloustieteen yhden oppi-isän MILTON FRIEDMANIN mukaan talouskriisit johtuvatkin siitä, että rahan määrää kasvatetaan liian nopeasti, jolloin sen arvo laskee, tai liian hitaasti, jolloin sen arvo nousee ylen määrin.
Pitkälle 1900-lukua valuuttojen arvo oli sidottu kultakantaan, eli valtioilla piti olla hallussaan kultaa liikkeelle laskemansa rahan arvosta. Silloin valtioiden oli hankala lisätä rahan määrää. Kultakannalla rahasta yritettiin tehdä hyödykkeen kaltaista, mutta kyse oli talouspoliittisesta ratkaisusta, jolla pyrittiin pitämään valuutan arvo vakaana.
Enää keskuspankki ei säätele tarkoin liikkeellä olevan rahan määrää. Miten siis on mahdollista, että inflaatio ei ole karannut käsistä?
Kun raha syntyy yksityisestä lainanotosta, asettuu valtion rahankäyttö uuteen asemaan. Pitää paikkansa, että rahan määrän kasvu saattaa lisätä inflaatiota, mutta rahan määrää lisäävät yhtä lailla asuntolainat ja yrityslainat kuin ”rahan painaminen”, eli valtion kulutuksen rahoittaminen keskuspankkiluotoilla.
Jos kulutus lisääntyy rahan määrän kasvun seurauksena, seurauksena on joko tuotannon lisääntyminen tai hintojen nousu. Markkinataloutta ohjaa kilpailu, joten hinnannousuja pyritään viimeiseen asti estämään. Siksi investoinnit, yksityiset tai julkiset, yleensä laajentavat tuotantoa, eli käytännössä parantavat työllisyyttä.
Jos valtio haluaisi heikossa taloustilanteessa kiihdyttää taloutta tekemällä suoria investointeja, ei seurauksena olisikaan usein pelätty HYPERINFLAATIO, vaikka moista uhkaa on viime aikoinakin väläytelty.
Järkevästi toteutetun elvytyksen seuraus olisi parempi työllisyys ja hieman suurempi inflaatio. Tämän taloustieteilijä JOHN KEYNESIN hahmotteleman, niin sanotun keynesiläisen näkökannan mukaan kysynnän kiihdyttäminen keskuspankkirahaa lisäämällä on etenkin taantumassa hyvää talouspolitiikkaa. Valinta inflaation ja työllisyyden välillä pitäisikin nähdä poliittisena ja ideologisena keskusteluna.
Laajat julkiset investoinnit ja valtion liikkeelle laskema lisäraha alkavat käydä haitallisiksi ja aiheuttaa voimakasta inflaatiota vasta, kun täystyöllisyys on saavutettu.
INFLAATIO: Rahan ostovoiman heikkeneminen ja siitä johtuva hintojen nousu.
MILTON FRIEDMAN: (1912–2006) Yhdysvaltalainen talousnobelisti ja merkittävimpiä viime vuosisadan talousteoreetikkoja yhdessä John Maynard Keynesin kanssa.
HYPERINFLAATIO: Tunnetuimmat esimerkit ovat Zimbabwen ja Weimarin tasavallan hurjat inflaatiot. Kumpikaan ei johtunut vain rahamäärän kasvusta, vaan tuotantorakenteen suurista murroksista. 2000-luvulla Zimbabwen talouden rampautti presidentti Robert Mugaben epäonnistunut maareformi. 1920-luvun Weimarissa tuotantorakenne romahti ensimmäisen maailmansodan ja siitä seuranneiden sota*korvausten vuoksi.
JOHN MAYNARD KEYNES: (1883–1946) Englantilainen taloustieteilijä, joka esitti ajatuksen, että taloutta voitaisiin laajasti ottaen hallita. Keskeistä taloustieteen vaihtoehtosuuntausta edustavat niin kutsutut jälkikeynesiläiset, jotka ovat kehittäneet Keynesin ajatuksia pidemmälle, muun muassa modern monetary theory -nimellä kulkevaksi rahateo*riaksi.
5. VALTION TALOUTTA ON HOIDETTAVA KUIN KODIN TALOUTTA.
Vaikeina aikoina tarvitaan kuria ja säästöjä. Helsingin Sanomien tänä keväänä TNS Gallupilla teettämän tutkimuksen mukaan 65 prosenttia suomalaisista kannattaa tiukkaa talouskuria, säästöjä ja leikkauksia, jotta valtion velkaantuminen saadaan taitettua.
Velkaisista valtioista puhutaankin usein samaan sävyyn kuin velkaisista kotitalouksista. Valtion ja yksityisellä velalla on kuitenkin eronsa. Valtio kestää velkaa huomattavasti M. & M. Meikäläisten kotitaloutta ja jopa yrityksiä paremmin.
Moderni länsimainen valtio ei ajaudu maksukyvyttömäksi velkojensa tähden, koska se velkaantuu lähes aina omassa valuutassaan. Omaa valuuttaa saa tarpeen mukaan omasta keskuspankista.
Vaikka inflaatio rahan painamisen vuoksi nousisi tai valuutan kurssi heikkenisi, se olisi pienempi paha kuin maksukyvyttömyys tai konkurssi. Seikasta huomautti myös Nobel-palkittu taloustieteilijä Paul Krugman toukokuun alussa blogissaan. Hän kirjoitti, että peloista huolimatta velat eivät voi ajaa Iso-Britanniaa suuriin maksuongelmiin.
Velan suhteen ongelmia voi aiheuttaa euro*alueen rakenne.
Vaikka Japanin valtionvelka on jo reilusti yli 200 prosenttia suurempi kuin maan bruttokansantuote, huomattavasti enemmän kuin Kreikalla koskaan, saa maa silti lainoja hyvin pienillä koroilla. Japani on velkaantunut omassa valuutassaan, joten se pystyy hoitamaan jenivelkansa.
Kreikalle ja muille euromaille euro on kuin vieras valuutta: kenelläkään ei ole omaa keskuspankkia.
Rahoitusmarkkinoiden epäluulo velkaantuvia euromaita kohtaan johtuikin siitä, että euromaa voi itse asiassa tulla maksukyvyttömäksi ja luottokelvottomaksi. Ei tiedetty, miten Euroopan keskuspankki kriisitilanteissa auttaisi ongelmamaita.
Kaikesta huolimatta euromaidenkin julkinen velka on pienempi ongelma kuin ylisuuri kotitalouden tai yrityksen velka, koska mailla on sentään verotusoikeus.
Talouden alamäessä verotulot pienenevät ja työttömyyskorvauksiin ja muihin sosiaalimenoihin kuluva summa kasvaa. Valtioiden velan kasvu taantumassa onkin nykyisessä talousjärjestelmässä mekanismi, joka keventää laman vaikutuksia.
Kotitalouskielikuvaan ja talouskuriin kannustavassa talousajattelussa tämä nähdään ongelmana, vaikka velan kasvussa voisi nähdä myös hyviä piirteitä. Kun yritysten investoinnit vähenevät, valtion kulutus lisääntyy ja talous tasapainottuu.
Koti- ja valtiontalouden vertaaminen kuitenkin elää ja voi hyvin. Se on arkinen ja selkeä ajatus, joka saa talouskurin tuntumaan järkevältä.
Ajatuksen vyönkiristyspolitiikan hyödyllisyydestä ovat omaksuneet kaikki puolueet. Vaikka kitsaan taloudenpidon sosiaalisia vaikutuksia pidettäisiinkin harmillisina, vyönkiristyksen kansantaloudellista hyötyä harvoin kyseenalaistetaan.
Oxfordin yliopiston professorit David Stuckler ja Sanjay Basu esittävätkin tuoreessa kirjassaan Body Economic: Why Austerity kills, että leikkauspolitiikka ja taantuma ovat nostaneet itsemurhien määrää, masennuslääkkeiden käyttöä, HIV-tartuntojen kasvua ja nuorisotyöttömyyttä.
Ja talouskuri saattaa olla väärä lääke myös julkiseen velkaantumiseen. Kun yritykset supistavat ja irtisanovat, valtion ei pidä tehdä samoin. Vaikka kuri hidastaisi velkaantumista, velka-aste suhteessa bruttokansantuotteeseen saattaa kääntyä nousuun, koska kaikkialla vähenevät rahavirrat kuristavat talouskasvua.
Suoraselkäisiä ratkaisuja tiukassa taloustilanteessa eivät olisikaan enemmistön toivomat kuri, säästöt ja leikkaukset, vaan rohkeat investoinnit ja työllisyyden parantaminen velkaa kaihtamatta.
6. RAHA ON VAIN RAHAA.
Rahalla ei tee mitään, jos sitä ei käytä. Sen arvo on välinearvoa.
Raha on kuitenkin vahva argumentti. Sen arvo ja voima poliittisessa päätöksenteossa on valtava ja melko lailla kyseenalaistamaton.
Ensin raha määrittelee sen, mikä on mahdollista, eli mihin se riittää. Sitten sen avulla voidaan valita paras mahdollinen vaihtoehto, eli kustannuksiltaan ja hyödyiltään tehokkain.
Rahan ajatellaan olevan kuin lasia: siihen ei tartu muita arvoja.
Meillä on silti paljon rahaan liittyviä sääntöjä. Osa on lakeja, jotka säätelevät, miten joitakin asioi*ta saa ostaa ja myydä. Esimerkiksi ihmiselimillä ei saa Suomessa käydä kauppaa ja lääkkeitä saa myydä vain apteekissa.
Osa on kansantietoa. Vaikka rahaa käytetäänkin moniaalla, se ei määritä kaikkia ihmisten välisiä suhteita. Ystävyyssuhteita ei ole sopivaa solmia rahasta, työpaikkoja ei saa ostaa, parisuhteidenkin soisi järjestyvän muilla perusteilla. Rahaan liittyvät normit ovat usein alitajuisia.
Yksi on kuitenkin kateissa, nimittäin kattava teoreettinen pohdinta rahan moraalista. Milloin rahaa voi käyttää? Mistä sitä sopii hankkia? Mitä raha meille tekee?
Ja ennen kaikkea: mitä rahalla voi ostaa, ja miten rahaa jaetaan?
Rahalla on taipumus laajentaa omaa piiriään uusille alueille. Jos rahaa pidetään annettuna ja neutraalina, se saa rauhassa määrittää yhä suuremman osan elämästä. Jos taas rahan moraalista luonnetta pohdittaisiin tarkemmin, voitaisiin sille luoda rajat. On alueita, johon rahaa ei sovi päästää, ja on alueita, joilla kustannustehokkuus ei ole pätevä argumentti.
Rahan jakaminen on tasa-arvokysymys. Raha on demokraattista siinä mielessä, että periaatteessa kuka tahansa voi käyttää rahaa. Toisaalta raha eriarvoistaa ihmisiä: rahakkaat ovat rahattomia paremmassa asemassa.
Neutraalin ja hajuttoman rahan maailma on vaihtoehdottomuuden maailma. Vaihtoehtoja syntyy, kun kysytään sen perään, mitä raha oikein on.
***
Teksti: Mikko Pelttari
Kuvat: Maisa Piukka