Tänään pistin tilaukseen yhden parhaimmista metallilevyistä mitä on tehty:
Edge Of Sanity - Crimson
Kyseessä siis kunnianhimoinen yhdestä 40 minuuttisesta raidasta tehty äärimetallia ja progressiivista rockia yhdistelevä levy.
Heh, tänään tuli levy JO :D.
Kyllähän Crimson hyvällä tavalla sanattomaksi vetää. Paha sanoa mitään, koska joka tapauksessa jäisi paljon levystä käsittelemättä, vaikka arvostelun pituusennätystä yrittäisinkin.
No jos lähdetään siitä mitä tämä levy minulle merkitsee. Ihan hullu ideahan on lähteä edes säveltämään yhtä 40 minuuttista raitaa death metal-pohjilta, tämä olisi varmaan jäänyt ostamatta jos en entuudesta lättyä olisi kuullut. Sitä voisi olettaa kun progressiivinen rock mainitaan, että luvasssa olisi kikkailua ja tekotaiteellista tunneköyhää "fiilistelyä" ja happotrippejä, mutta tykitys pysyy ankarana vaikka suvantokohtiakin löytyy. Hyvä että löytyykin, tasapaino pysyy täydellisesti levyn ajan, ehkä lopetuksen kosketinosuudet voisivat olla pidemmätkin, mutta luultavasti parempi näin ja jättää nälkää seuraaville pyöräytyskerroille.
Riffitulitus on uskomattoman hienoa, hitaisiin, keskitempoisiin ja blast-kohtiin on sävelletty juuri minun makuuni sopivat kitarakuviot ja näitä "teemoja" toistellaan ja varioidaan hieman. Useimmat riffeistä on jopa niin ovelia, että niiden nerokkuuden huomaa vasta jokusen tunnin päästä kun ne alkavat soida päässä itsekseen. Vokaalihyökkäys hoituu tasaisesti Dan Swanön tarkasti artikuloiduilla murinoilla, Opethin Miken bm-rääkäisytkin tulevat sopivasti sekoittamaan pakkaa ja Swanön omat kauniit puhtaat laulumelodiat tuovat lisää monipuolisuutta kehiin. Rumpalointi on varsin pätevää ja huomautettavaa on, että tuplabassaria ei ole laisinkaan levyllä. Dramaattiset tomipaukutukset ja räväkät blastbeatit pitävät huolen, että muistaa kuuntelevansa metallilevyä kuitenkin. Kitarasoundi on levyllä täydellisen murea. Lead- ja komppikitarat ovat tasapainossa ja kitaravallit ovat hyvin muhkeita ja nautittavia.
Tämä on niitä aniharvoja levyjä, jotka ovat saaneet minut tirauttamaan jokusen ilonkyyneleen, todella vaikuttava kokonaisuus. Kokonaisuuteenhan kuuluvat vielä lyriikat, jotka natsaavat erinomaisesti musiikkiin. Aluksi voisi luulla, että sanat on tehty ensin ja musiikki sen mukaan, mutta kansivihkonen osoittaa päinvastaista. Kertomus sijoittuu tulevaisuuteen, jossa Maan kaikki asukkaat ovat siirtyneet monarkkihallintoon ja ihmiskunta luottaa sokeasti kuninkaaseensa, joka antaa kansalle toivoa lohduttomaan tilanteeseen: miehet laukovat tyhjiä ja lapsia ei enää synny kuin ihmeen kautta. Ihme tapahtuu ja kuningatar tulee raskaaksi. Pahoista jumalista siinnyt prinsessa on erittäin kaunis, mutta ulkonäkö johtaa kansaa harhaan, ja pahasti. Kertomus on todella vangitseva (vaikkei kuvaus ehkä sitä ollutkaan) , se on kiinnostava konkreettisesti käsitettynä ja symboliikkaakin saa siitä revittyä näppärästi.
Parasta A-luokkaa levy on kaikilta kanteilta katsottuna. Onneksi tällaista musiikkia löytää edes joskus. Ainut oikeasti häiritsevä seikka on, että Åkerfeldtin avuja ei hyödynnetä enempää, vain yksi loistava kitarasoolo ja jokunen murahtelupätkä. No, pääasia, että itse ydinyhtye soittaa timmisti yhteen. Crimsonin julkaisun jälkeenhän Edgen jäsenten välit tulehtuivat ja alkuperäisjäseniä lähti lätkimään suurten egojen vuoksi.
Uskomaton levy, hae omasi jos koukeroisempi death metal kiinnostaa yhtään, sillä tämän paremmaksi se ei IMO mene.
)
) yllyttävästä Black Heart Romancesta. Le Figlie della Tempesta on aika outo tapaus, mutta kyllä sekin kokonaisuuteen istuu. Ja vanha kunnon örinääkin levyltä voi kuulla.