Hei kaikille!
Pakko sanoa heti alkajaisiksi, että tän theardin ansiosta elämäni on alkanut taas hymyilemään. Menihän tuossa about sellanen nelisen vuotta aika sekavissa merkeissä tai en edes tiedä kuinka kauan tässä on ollut tälläistä hermostollista ylikuntoa, etenkin sympaattisen hermoston osalta ja mitä kaikkea muutakin. Olen nyt 25 vuotias mies ja painoa sen 85kg ja pituutta 180cm.
2007-2010
Nyt kun miettii niin treenasin jo tällöin aika kovalla temmolla, mutta en mitenkään hurjemmin. Olin tuolloin vielä nuori ja elämäntilanteeni oli aika sekava, läheisten poismenojen ja päihteiden takia. Tällöin opin sen, että liikunta auttaa vaivaan kuin vaivaan ja sama motto on pysynyt ainakin vuoteen 2016 asti. Viikot salilla ja viikonloput juhlien. Jonkin ajan kuluttua minulle todettiin paniikkihäiriö,masennus etc joita en kyllä vielä tänäkään päivänä allekirjoita ja sain diagnoosin 15min juttelun aikana lääkärin kanssa.Harvemmin sain täydellisiä paniikkikohtauksia, mut sanotaan että enemmänkin minua vaivasi sellainen orastava paniikkikohtauksen pelko 24/7 ja sydämentykyttely mihin sain myös beta-salpaajia. Ei muutaku napit kouraan ja eteenpäin (2010). Homma pysyi ihan hanskassa. Suoritin ammattikoulun todella hyvin arvosanoin ja sain heti alan duunit ja elämä näytti valoisalta ainakin ulkopuolisten silmissä.
2011
Lähdin inttiin, joka oli stressannut minua todella paljon. Huomasin intissä, että hommat alkoi kasaantua. Ei ajatustakaan, että tässä voisi olla myös jotain fyysistä. Tällöin myös alkoi sairastelu, jatkuvaa flunssaa ja ties mitä pikkutautia. Intti vedettiin kunnialla loppuun ja intin jälkeen heti duuniin ja siitä ammattikorkeakouluun. Lopetin myös mielialalääkkeiden syönnin omasta takaa ja sanotaan että hommat alkoi muuttumaan positiivisemmaksi ainakin luonteeni osalta. Tällöin opin stressaamisen jalontaidon, tai olin sen jo osannut, mutta nyt osasin stressata jo niin pienistä asioista ettei mitään järkeä, tällöin myös parisuhteeni päättyi ja sen käsittelin kokonaan kuntosalilla ja viikonloput palauduin clubilla. Tällöin huomasin erittäin kovaa hikoilua, ei tarvinnut kun reilu puolisen tuntia esimerkiksi skeittaa niin paidasta oli vaikea löytää kuivaa kohtaa, kavereilla ei näkynyt mitään hikiläiskiä.
2012
Muutin vihdoin opiskelukaupunkiini ja tällöin alkoi tosissaan treenaaminen. Kävin ryhmäliikunnoissa, pyöräilemässä ja kuntosalilla vedin jokaisen liikkeen failureen. Käytin nelijakoista ohjelmaa, jonka käyttäminen jatkui vuoteen 2016 asti. Siinä sivussa sitten jäätävät stressaukset koulusta, jota pääosin purin liikuntaan. Muistan aina salin jälkeen tuli ihan sairas olo ja haukottelin koko treenin ajan. Tällöin alkoi näkymään jo aika selviä oireita. Iltaisin oli lämpöä, heräsin joka aamu siihen että sydänhakkasi tuhatta ja sataa ja oli sellainen taistele tai pakene moodi päällä 24/7(mikä on ollut jo pidempään, mutta nyt se oli aitoa), paikat alkoi hajoamaan, aloin masentumaan todenteolla, mutta silti jaksoin hammastapurren raahautua salille, jos en salille niin sitten clubille. Kerkesin jatkaa tätä noin puolivuotta kunnes SI-nivel loksahti pois paikoiltaan tai jumiutui? en muista tarkalleen mitä tapahtui, mutta jotain sinnepäin. Noo pystyin silti käymään salilla, jätin vaan sellaiset liikkeet tekemättä mistä aiheutui kipua kyseiselle kohdalle.Tällöin muistaakseni kävi mielessä et nyt mennään liian lujaa. Muistaakseni pidin keväällä taukoa ja kesällä jatkoin treenamista, jotenkin täydellisen sumun peitossa nämä ajat. Aloin tällöin myös seurustelemaan, jolloin tuli otettua enemmän iisiä. Itsetuntoni oli kyllä täysin nollassa, jopa pakkasen puolella.
2013
Masennus syventyi ja pää ei toiminut ollenkaan. Koulussa muistan monesti lähteneeni pois keskenpäivän kun ei kaikenkaikkiaan ymmärtänyt yhtään mitään mitä opettaja puhui. Silloin aloin olemaan jo sosiaalisesti todella syrjäytynyt Muistan pitäneeni esityksiä kun jäätyilin ja sanat katosivat suusta, joka oli todella outoa sillä olen aina ennen pitänyt esittämisestä ja muutenki skarppi tyyppi ollut. Jatkuvasti kun kävelin kadulla oli sellainen valpas olo, keho oli täysin ylikierroksilla, pelkäsin kokoajan että jotain tapahtuu ja säpsähtelin jatkuvasti. Kävin lääkärissä valittamassa oireistoani, mutta taas sama setti että psykosomaattista oireilua henkisistä ongelmista. Voihan se olla niinkin, ehkä toisin päin kuitenkin näin jälkikäteen mietittynä. Tai molemmat buustasivat toisiaan. Alkoholista tuli aluksi ihan kauhee olo, mutta sitten 10. bissen kohdalla homma alkoi helpottumaan ja tunsin olevani normaali ja uskalsin/osasin puhua. Kavereita minulla on ollut todella paljon jatkuvasti ja hyviä ystäviä. Muistan tällöin ainakun katsoin esmes. vessan peilistä silmiäni niin mustuainen ei koskaan rauhottunut, vaan pieneni ja suureni jatkuvasti, googlailin mutten löytänyt mitään ihmeellistä selitystä.
2014
Homma jatkuu aika samaa kaavaa, viikko flunssassa, paripäivää lepoa sit salille, ehkä kestin salilla sen 2-3 viikkoa kunnes taas kipeeksi ja sama rumba uusiksi. Tänä vuonna treeni väheni loppuvuottakohden, mutta ei niin paljoa että olisin palautunut täysin mistään, jos olin fyysisestä kuormasta palautunut niin en todellakaan ollut henkisestä kuormasta, jos tuli jotain stressaavaa niin se kiehui yleensä yli ja tuli flunssa. Talvet koulussa ja kesät olin kattohuolloissa duunissa, joten aika rankkaa hommaa sekin olin kun vedin vielä urakkatahtia. En ollut pitänyt lomaa vielä tähänkään päivään mennessä kertaakaan yläasteen kesälomien jälkeen. Huomasin viimekesäiseen urakkatahtiini verrattuna, että ei kyllä läheskään ollut niin kova tempo kuin vuosi sitten. Ja sitä väsymyksen määrää. Tuolloin minulla ei ollut minkäänlaista stressinhallintaa ja olen vielä sellaista ihmistyyppiä että puran kaiken itseeni ja vetäydyn kuoreeni. En osannut puhua tyttöystävälle, hän yritti passittaa mua hoitoon. Muistan kuinka hän aina valitti kuinka kuuma mun kroppa on iltaisin ja ihmetteli että miten jonkun ihmisen sydän voi jatkuvasti lyödä noin lujaa, Kävin myös lääkärissä monesti, mutta aina se sama setti että ahdistusta ahdistusta ja minulla nyt sattuu olemaan vaan korkea syke, koska sekin on niin yksilöllistä.
2015
Suoraan sanottuna en muista koko vuodesta juuri mitään, koulussa kävin jonkin verran, sain suoritettua kursseja, en todellakaan ollut se sama opiskelija joka aloitti siellä, en enää puhunut juuri ollenkaan edes ystävien seurassa. Aloin myös varmasti purkamaan pahaaoloa tyttöystävään, hän oli todella ymmärtäväinen. Hauskaahan tässä on se, että aina kun minulla oli huono olo niin purin sen pääosin liikuntaan. Perinteinen setti meni näin, ensiksi treenataan hulluna ja ei tietoakaan mistään ruokavaliosta tai levosta, sitten ihmetellään et miten sitä taas kipeäksi tulee, sit parikolmepäivää sellaisessa pienessä flunssassa, pari päivää lepoa ja sama homma uusiksi. Kävin lääkärissä valittelemassa että olen jatkuvasti sairas, kerroin vähän historiaa niin silloin tehtiin kaikki mahdolliset verikokeet jne( Ei tehty mitään ylikuntoon liittyvää)Tähän aikaan oireita oli jo piiiitkä lista. Ei löydetty mitään ja muistan vielä kun kerroin että urheilen aikapaljon niin hän vielä sanoi että niin sitä nuoren miehen pitääkin :D tehtiin ekg, ei mitään. Palautetta sain vain, että minulla on huippu-urheilijan sydän ja hän näytti filmiä ja kertoi että tuo väkänen kertoo siitä? Nukkuminenkin oli ollut sellaista koiranunta vaikka kuinka pitkään, mutta onneksi olin koulussa niin silloin kun se uni tuli niin sitä tuli helposti se 15h niin pystyi jäämään kotiin nukkumaan.
Syksyllä oli niin flippimeininki ettei ikinä. Pelkäsin joka ilta tulevani hulluksi ja sanotaan et ahdistus oli jo sen verran kovaa että alkoi jo olemaan pikkaisen psykoottistakin oiretta, vainoharhaa ja ties mitä. En siis mitenkään hurjemmin ole koskaan juhlinut, viikonloppuisin välillä rauhallisemmin, välillä en ollenkaan ja välillä rankemmin kokoviikonloppu yhtäsoittoo. Mutta kyllä se stressi saa ihmisen kierroksille tai se ettei ole minkäänäköstä sietokykyä ja tällöin oli jo niin kova stressi niin monesta asiasta etten pystynyt edes käsittelemään niitä, yritin pitää mielen muualla, kuten salilla tai kitaransoitossa, joskus siitäkään ei tullut mitään kun itki vaan ja oli niin rikki. Huomasin myös etten pysty enää soittamaan kitaraa, kuin sen vartin koska ranteet menivät aivan tuleen ja tuli oikeen kyynel silmäkulmaan kun niveliin sattui niin paljon. Olin jo tällöin satavarma etten koskaan valmistu. Kävin myös urheilulääkärillä juttelemassa, tästä minun jatkuvasta sairastelusta, ei tehty mitään testejä. Puhuttiin, että ehkä minulla oli huono aerobinenkunto verrattuna voimakuntoon tms. Eli aika tyhjä arpa.. Lääkärin mielestä olin myös luulosairas, joten aloin hyväksymään sitä kantaa pikkuhiljaa. Syksyllä päätin erota tyttöystävästäni, en tuntenut häntä kohtaan mitään, en kyllä tuntenut kehenkään muuhunkaan kohtaan yhtään mitään, mutta se tuntui järkevimmältä, perustelin sitä niin etten voi purkaa tätä pahaa oloa noin kiltille ihmiselle ja nyt on parasta olla yksin ja se minun päätöksenteko kyky oli aika nollilla. Silloin sain täydellisen hermoromahduksen, pari viikkoa sängyssä, ulkona en käynyt enkä lääkärissä, olin aika valmis luovuttamaan. Sitten joskus jouluna sukulaisten luo, ihmettelivät että mikä minulla on kun en mitään puhu.
2016
Elämäni kovinta masennusta ja siinä sivussa treeniä, treeni oli ainut mikä piti minut tolpillaan. Siitä sai sen hetken hyvän ja skarpin olon. Olin flunssasena myös siinä sivussa, treenasin mitä pystyin, mutta tällöin se alkoi olemaan jo niin harvinaista flunssakierteen takia. Kouluni osalta minulta puuttui enää opinnäytetyö, onneksi tein sen parityönä. Tai onneksi ja onneksi. Tein mielestäni kovaa työtä, koska jouduin miettimään jokaisen lauseen neljään kertaan, koska kognitiiviset kyvyt olivat täysin nollassa vaikka silti kirjoitin koko opinnäytetyöstä sen 1/4 osan. Sanotaan näin että kerkesin palautua ehkä hiukan silloin keväällä, mutta vapun aikoihin tuli uusi romahdus, jota en enää kestänyt, mietin silloin jo todenteolla muita keinoja helpottaakseni oloani, olin niin pohjalla kuin ihminen vaan voi olla, sanotaan että ne teini-iän masennukset eivät ole mistään kotosin tähän verrattuna. Pää alkoi olemaan jo niin sekaisin ja olin jo satavarma etten tule ikinä palautumaan normaaliksi. En siis syönyt mitään lääkkeitä myöskään intin jälkeen enää ollenkaan. Muutamia rauhottavia meni vuosien aikana, mutta ne käytin vain ja ainoastaan pahimpiin ahdistus/paniikki/vainoharhatiloihin, masennukseen en niitä suostunut syömään. Taas makasin pari viikkoa sängyssä, ex-tyttöystävä tuli vetämään minut ylös, kiitokset hänelle. Siinä sitten valmistuin ja muistan valmistujaisissa vaan itkeneeni yksin vessassa kun muut sukulaiset juhli minua.
Aloitin duunit veljen firmassa raksalla, sillä en olisi ollut kykeneväinen älylliseen työhön vaikka juuri valmistuin insinööriksi. Hommien aloittaminen viivsätyi kuukaudella sillä sain jostain syystä jalkaani tosikipeän vamman mitä ei ikinä saatu tutkittuun sen enempää. Kesä meni raksalla perinteiseen tahtiin, että kaks viikkoa max duunissa ja sitten flunssa, pari päivää saikulla ja taas sama rumba. Kävin myös salilla jonkun verran mutta se alkoi jäämään. Silloin pidin ensimmäistä kertaa jopa kahdenkuukauden tauon salilta.Tutustuin uuteen tyttöön keväällä, joka vei jalat alta todenteolla, se jos mikä antoi buustia tähän masentuneeseen mieleen. Sali alkoi jäämään ja flunssakierre alkoi tasoittua. Raksaduunit oli sinäänsä aika raskasta, mutta ei todellakaan anna samanlaista stressireaktiota ääreishermostoon kuin salilla käynti(näin jälkikäteen mietittynä). Pää oli vieläkin sekaisin, työmaalla unohtelin asioita ja olin välillä tosi hoomoilasena että mitähän tässä pitikään tehdä vaikka raksahommia on tullut tehtyä ihan pienestä pitäen. Keho oli täysin ylikierroksilla vielä tuolloin, olisi kiva tietää millaisia lukemia olisin saanut ortostaattisesta testistä. Syksyä kohden mieli alkoi tasaantua, välillä tuli jopa maanisia vaiheita, jos olisin mennyt lääkärille niin olisin saanut satavarmasti maanisdepressiivisen paperit.
Syksyllä päivittelin joka päivä, että kuinka sekaisin olenkaan ollut viimevuodet, tuntui täysin absurdilta ja oli niin paljon käsiteltävää, sillä nyt olin valmis ottamaan sen paskan vastaan, koska pää alkoi pikkuhiljaa toimimaan. Minusta alkoi tulemaan sosiaalisempi ja elämäniloisempi pikkuhiljaa kunnes... lopetin raksahommat ja lähdin kattohuoltoon, oman alan hommia en edes miettinyt, en tiennyt vielä tällöinkään että nyt pitäis ottaa iiisiä. No alkusyksy kattohuollossa, kaikki sujui hyvin kunnes aloitettiin kattoremontit sitten urakkatahdilla. Siinä se sydämentykytys + muu oireisto alkoi taas kasaantumaan. Mittailin aina välillä aktiivisuusrannekkeella päivän saldoa, kalorikulutus pyöri siinä 4-6tuhannenkilokalorin paikkeilla per työpäivä kulutus prosentit siinä 400%, keskisyke työpäivän aikana se 120-130 mukaanlukien ruokkikset, ei siinä, hommia jaksoin sen viikon kunnes tuli taas täydellinen aivosumu, ihme etten ikinä tippunut sieltä korkealta kun olin niin hajamielinen kun ihminen voi olla.
Muistan syksyllä että jouduin pitämään aurinkolaseja päässä kun en nähnyt mitään kun tuntui niin kirkkaalta tai jouduin pitää silmiä niin sirillään etten juuri nähnyt mitään. Taas alkoi flunssakierre ja sama masentuminen alkoi taas, sain neljä romahdusta 5kk aikana, yhden ystävän kuoleman takia, yhden tyttöystävän kanssa riitelyn takia ja kaksi muuta täysin siitä että olin niin fyysisesti loppu, ei siihen tarvittu kun pari unetonta yötä niin soppa oli taas valmis ja kiehahti pahasti yli. Silloin aloin miettimään vasta ensimmäistä kertaa ylikuntoa, että voisikohan se olla mitenkään mahdollista. Aloin tutkimaan netistä aihetta ja voi että niitä "ahaa" - elämyksiä mitä sain kun löysin ja kaikki mahdolliset oireet menivät kuin yksiyhteen. Parhaimmat kolahdukset sain täältä pikkutoiston pakkojättiläisestä. Olin samaan aikaan todella helpottunut mutta todella kauhuissani että mitenköhän tästä kaikesta palaudutaan.Tietysti mietin sitä että miten voin olla näin tyhmä, mutta kyllä mä aikapaljon syytän niitä lukemattomia lääkäreitä mitä olen tavannut vuosien aikana. Mittasin ensimmäiset ortostaattiset lukemat silloin. Aamulla syke oli yleisesti tosi korkealla jo valmiiksi, jossain siinä 80-90 välillä, pystyyn noustessa se kipusi sinne 130-140 ja pysyi siellä kauan.
2017
Töitä oli pakko tehdä, en saanut saikkua enkä voinut jäädä työttömäksi vaikka se olisi ollut fiksuinta. Aloin tekemään vähän kevennettyjä viikkoja ja sain kyllä pitää omaa lomaa sovittaessa milloin vain. Sali ei tullut puheeksikaan silloin, työkaverinikin joutui jättämään kaikki muut harrastukset väliin vaikka kovan luoka urheilija onkin vapaaottelussa. Molemmilla alkoi menemään paikat rikki, ei se ole ihmisen homma ei ainakaan pidemmän päälle. Tein ehkä hommia 2viikkoa/kk. Mieli tasoittui paljon nopeammin kuin viime kesänä, mutta keho oli vielä ylikierroksilla.
Kävin lääkärissä muutamaan otteseen, ekalla kerralla kun soitin sinne ja kerroin että minulla on ylikuntoa etenkin sympaattisen hermoston niin hoitaja vastasi, että mitä ihmeen avaruuskieltä minä käytän ettei hän ole kuullutkaan moisista koko hoitouran aikana, joten eivät suostuneet tutkia ylikuntona. Pääsin kuitenkin lääkäriin kun aloin luettelemaan oireita. Lääkärissä lääkäri sanoi että minä en tunne tuota aihealuetta ollenkaan, passittivat psykiatrille, kerroin tilanteen ja mitä ihmettä, hän oli ensimmäinen joka ymmärsi tilanteen, ja sanoi etten todellakaan ole ensimmäinen, tehtiin kaikki mahdolliset mielialatestit sun muut, ja kaikki näytti oikeen hyvältä. Hän suositteli koko sydämestään täyttä lepoa jos vaan suinkin pystyn ja sanoi että hän voi kyllä lääkärille jutella asiasta. Varasin siis lääkärille soittoajan ja ajattelin et kerron nyt ainakin osan oireistani, vaikka niitä ei enää ollut paljoa verrattuna vaikka vuositakaiseen. Hän hämmästeli et miksi näihin ei olla pureuduttu aikasemmin, hän selitti silti ettei tunne aihealuetta, mutta konsultoi sisätautilääkäriä. Lääkäri määräsi alustavasti 2kuukautta totaalilepoa. Otin siis lopputilin huhtikuun alussa ja silloin alkoi palautuminen todenteolla.
Lääkäristä ei kuulunut, mutta hommat alkoi olemaan jo pikkuhiljaa parempaan päin. Soitin silti koska yksi oire vaivasi työntekoa, sillä sain sellaisia kohtauksia ainakin kerran viikossa, että yhtäkkiä tulee kylmä hiki, sydän alkaa tykyttää, aivosumu iskee pariksi tunniksi ja verenpaine nousee sinne 180 paremmalle puolelle (verenpaineen nousun sain selville vasta tällöin), vaikka tämä vaiva tuntui niin pieneltä vaivalta ja tämäkin oli jo vuosia vaivannut minua tiehämmin ja monet kerrat puhunut tästäkin asiasta lääkärille, lääkärit vain perustelivat että "kyllä fyysisessä työssä syke nousee ja hikeäkin tulee ja varmasti osa psykosomaattista oireilua". Muistan kuinka lääkäri vaan keskeytti mun puheen ja sanoi, että "anteeksi kuinka korkealle" sanoin: "riippuen päivästä mutta yleisesti siinä 160-200 välillä on yläpäine ja alapaine reilusti satasen yläpuolella ja syke reilu 130", hän sanoi että konsultoi sisätautilääkäriä ja viikon päästä tuli soitto ja sitten alkoi tapahtumaan. Sisätautiosasto otti vakavissaan ja epäilee feokromosytoomaa, kävin labrassa, tänään kävin sokerirasituksessa, viikon päästä ortostaattinen koe, ylävatsan ultaääni ens viikolla, keuhkot kuvataan jne. Saas nähdä mitä käy...
Olen nyt tähän asti ollut vaan noin 4kk ja voi helvetti tätä eroa, en olisi ikinä uskonut että ihmisen on oikeasti näin hyvä olla. Testasin tuossa huhtikuussa salia todella pitkästä aikaa, parinviikon totaalilevonjälkeen, en mitään kovaa treeniä todellakaan vaan sellaista pientä, tein muistaakseni jalat maanantaina ja lenkki keskiviikkona ja perjnataina vähän intensiivisempi sali. Muistan perjantaina kotiintullessani sen tutun rikkinäisen olon, kotona sitten alkoi alkoi lihastärinä mikä oli ennen mielestäni ihan normaalia, mutta nyt kiinnitin huomiota. Kävin kusella varmaan 15 kertaa illan aikana joka oli tullut myös tosi tutuksi entuudestaan ja yöllä hikoilin kuin sika. Seuraava päivä meni sitten täydellisessä masennuksessa aivosumussa, ja seuraava päivän taas itkin koko päivän vaikka kaikki oli pitkästä aikaa hyvin, silti vaan itkin. Ortostaattiset sykkeet olivat tähän aikaan isommat johtuen siitä, että aamusyke oli laskenut siihen 60 ja pystyyn noustessa se kipusi sinne 120 paremmalle puolelle. Silloin jos joskus olin varma siitä että nyt on kyllä ylikuntoa, meni vielä reilu viikko ennenkun lihaskipu lakkasi jaloista. Toisin sanoen minulla kesti palautua jalkatreenistä se 3viikkoa. Jotenkin oli helpottavaa huomata se, että kuinka paskaan kuntoon ihminen menee pelkän treenin takia. En pystynyt käymään edes saunassa pariinkuukauteen ilman yöunien menetystä ja seuraavanpäivän aivosumua.
Nyt nämä oireet oli helppo huomata kun kontrastiero oli niin valtava. Olen palautunut nyt huipputahtia, tai en kyllä uskalla vielä hetkeen tehdä mitään raskata. Tietysti todella outoa olla vaan ja hengittää ja käydä maks kävelyillä. Perjaatteessa paino pysyny samana, mut ei täs enää mitää rantajellonia olla ja se on yks ja sama se, sillä nyt kun huomaa kuinka päiväpäivältä tulee itsevarmempi ja parempi olo niin kyllä tämä on sen arvosta. Olen nyt eliminoinut kaikki mahdolliset stressitekijät ja olen nyt niin stressivapaassa toimistotyössä joka on jäätävää multitaskausta, mutta nyt kun pää pelaa niin ei mitään ongelmia! Elämä hymyilee! Ohoh mikä stooori tuli, piti laittaa vaan pääkohdat mut toivottavasti joku saa tästä jelppiä omaan palautumiseen. Kokemuksena aika todella opettavainen vaikka onhan tässä vielä duunia edessä. Menihän tässä parit vuodet täysin ohi..
ja veikkaan että vaikka syötkin hiilareita niin ne määrät jää kyllä pieniksi.. ja mitenkä rasvan laita, kai sitäkin syöt?
