Vaikea ja rankka elämä

[Sumu]

Vaikea elämä? Mikä helvetin trendi nykyään joka ikisellä ihmisellä, varsinkin vähääkään julkisuudessa paistattaelevalla, on toitottaa sitä vaikeaa elämää tai sitä miten rankkoja asioita on joutunut kokemaan? Yksi sanoo, että elämä on ollut rankkaa, toisen elämä on kohdellut kaltoin ja siihen heti perään kolmas röyhistää rintaa ja toteaa, ettei ole pumpilissa kasvanut. Häh?

Onko tämä jokin pituuskusemiskisa? Miten se mitataan kenen kokemukset ovat rankimpia? Kuvittelevatko jotkut oikeasti, että olisi suurikin joukko ihmisiä jotka eivät kohtaisi vaikeita asioita ollenkaan elämässään? Ja millä jonkun asian vaikeus ja rankkuus mitataan? Miksi helvetissä ihmiset tuovat näitä "rankkoja" elämiään esille elleivät hae niillä nimen omaan julkisuutta ja ole jonkin sortin mediahuoria?

Ihan oikeasti ärsyttää ja vituttaa niin suunnattomasti kun lehti toisensa perään hehkuttaa jonkun henkilön X elämän rankkoja puolia. Minä väitän, että niitä rankkoja asioita kokee meistä jokainen ja vielä jopa useammin kuin kerran elämässään. Ja kun jokainen meistä kokee rankkoja asioita, niin tekeekö se jostain sitten maailman kovimman jätkän, joka on iltapäivälehtien mielestä kokenut niitä asioita eniten? Eivätkö ne rankat asiat ole sitten niin henkilökohtaisia, että ne pidettäisiin omana tietona ja niiden kanssa elettäisiin ilman suurempaa mediamyllytystä?

Onko suomalainen yhteiskunta tosiaan amerikkalaistumassa niin paljon, että kaikki paskailmiöt on pakko haalia tänne meille pohjolaan? Haluammeko me sitä ihan oikeasti, että lehtien palstoilla puidaan rankat elämät, hyttysen puremat ja pääministerin panemat? Haluammeko? Minä en ainakaan halua, elän mieluummin "uutispimennossa" kuin lukiessani tuollaista paskaa.




Ja kyllä, nyt tuli avautuminen. Hajotkaa.

 

[veijari]

Juu nykyään on muotia olla ahdistunut/masentunut/alkoholisti/saada huonoja arvosanoja yms. Perseestähän nykyinen tyyli on, mutta minkäs voit kun kaikki haluaa olla jollain tavalla "kovia" ja "kokeneita" niin sellaista sitten on katseltava. Varsinkin kun kukaan ei voi myöntää että on hyvä asia jos menee hyvin elämässä tai perhe on varakas. Toisaalta saahan sitä täälläkin lukea että "vitun pappa betalar miehet, itse ryömin paskassa tuon ikäisenä että repikää siitä kovuutta elämään" yms. roskaa, jos vanhempani olisivat niin rikkaita ettei tarvitsisi muuta kuin paukutella henkseleitä niin en minä sitä häpeäisi.
Osasyyllinen tähän ilmiöön voi olla myös ihmisten mukavuuden halu. Kaikki kaveriporukan urheilurupeamat kuihtuvat talveksi ja ainut vaihtoehto mitä jää on dokata viikonloput tai sitten ei ole vähääkään tekemistä -> Ihmiset syrjäytyvät -> ankea mieli -> halu tuoda se esille.
Ja tietysti vielä huomionkipeys, jos ei sitä muuten saa niin sitten esitetään että menee paskasti ja kappas sulla on paljon ymmärtäjiä(sikäli ettei oikeasti vain satu menemään kehnosti, silloin kyllä porukka katoaa).
Ja tosiaan eiväthän he joilla oikeasti menee huonosti siitä niinkään ympäriinsä huutele.

PS: Sekavaa tekstiä, oon jo niin väsyny ettei pysty enää luonnostelemaan kokonaisuuksia päässä vaan kirjoitin sitämukaa kun tuli mieleen :D

 

[Kalju]

Niin... kaikille tulee vaikeudet joskus, ja itse en lähtisi ongelmiani mediassa mainostamaan. Mutta se on tosi asia että nuorissa ihmisissä on eroja, kaikki eivät oo vielä kokeneet elämän realiteetteja ja elävät suojattua elämää. Mutta kaikille ne faktat ja ongelmat tulee jossain vaiheessa, tavalla tai toisella.

Enemmän pitäisi puhua siitä että kuka on sirpaloitumisen ja hajoamisen jälkeen onnistunut kasata itsensä ja jatkaa matkaa entistä vahvempana. Siinä se oikeastaan punnitaan, että kenellä on munaa ja kenellä ei. Moni tissiposki ei selviä,

 

[Willie]

Eräs reilu 80-vuotias sukulaismies, kaiken nähnyt sotaveteraani, hoiteli kuukausi sydänkohtauksensa jälkeen vatsataudissa lapsenlapsiaan poikansa kuoltua. Katsoi siinä sitten minua ja vanhempiani toisella silmällään, sillä jossa on näkö vielä tallella, hymyili vähän ja sanoi kuntoonsa ja voimiinsa nähden varsin iloisesti, "Voisi sitä huonomminkin olla."

 

[Misukka]

Toisen rankka elämä voi olla toisen arkipäivää, tosiaan miten se rankkuus ja elämän vaikeus sitten mitataankin.

Mäkään en roskapaskalehtiä selaa/osta juuri tuosta syytä, ei kiinnosta kenenkään julkimon niin sanottu rankka elämä, on tässä omassakin elämässä välillä ponnisteltavaa. Tai ei nykyään niin paljon enää, mut vaikeita vuosia on ollu, esimerkiksi viime vuosi ja sitten tuolla hippasen nuorempana, kun tapahtu kaikkee kurjaa, mistä toipuminen vei aikaa. Mut semmosta se elämä on, asioita sattuu ja tapahtuu, suhtautuminen niihin ja selviäminen niistä on itsestä kiinni.

Ja hyvähän sellasilla 50% bullshit lööpeillä on lyödä rahoiksi, kun ne putoo suurimpaan osaan suomalaisia.

 

[modified]

Hyvä se on, ettei uutiset ole vain tyyliin ostin eilen ferrarin. Parempi se, että vaikeudet otetaan kokemuksina/voimana ja positiivisena kuin, että itkettäisiin sitä miten elämä on pyllystä.

 

[Batou]

Joo, jos sota-aikana joku olis ehdotellu tollaisia artikkeleja, oltais sanottu etta "mene nyt jo helvettiin uikuttamasta". Elintaso on vaan nyt nykyaan niin hyva etta suhteellisuudentaju on katomassa. No, ehka ne lehtiartikkelit on ihan yksinkertaisesti julkisuudentavoittelua, ja julkkikset antaa kansalle sita mita ne tilaa. Loopit ei moisi jos joku sanoisi etta "mulla menee helvetin hyvin".

 

[Porcus]

Joo, jos sota-aikana joku olis ehdotellu tollaisia artikkeleja, oltais sanottu etta "mene nyt jo helvettiin uikuttamasta". Elintaso on vaan nyt nykyaan niin hyva etta suhteellisuudentaju on katomassa. No, ehka ne lehtiartikkelit on ihan yksinkertaisesti julkisuudentavoittelua, ja julkkikset antaa kansalle sita mita ne tilaa. Loopit ei moisi jos joku sanoisi etta "mulla menee helvetin hyvin".

näin on, kehittyneen yhteiskunnan ongelma, joka tuskin ketään vahingoittaa.

- toista se on sitten muutaman ydinsodan, globaalin nälänhädän,ilmastonmuutoksen (+50c) ja muhamettilaisten maailmanvalloituksen jälkeen - ei tarvii pienistä valitella

 

[Jam]

Liian helppo elämä, joten on pakko käydä pohjilla tunteakseen edes elävänsä tai saavuttavansa jotain? ;)

Ihan kiva, että jaetaan kokemuksia: joku ei tunne olevansa yksin ja joku ajattelee, että tuollakin menee paskemmin.

 

[wääntäjä]

Ihmiset voivat nykyään todella huonosti. Ehkä se elintason nousu tekeekin meistä paradoksaalisesti onnettomia. Kaikki kun tuntuu olevan tarjolla niin mikään ei tunnu riittävän ja tyydytystä ei saadakaan enää pienistä asioista.

Yksi teoria on sitten se, että ennen oli niin paljon töitä ja perheet suuria, ettei aikaa vaan olllut turhiin murehtimisiin. Kyllä se nykyään aika surullista on kun parikymppiset alkavat olla psyykeltään ihan loppu. Eikä tuollainen julkisuus ainakaan mieltä kovasti rakenna. Itse mielenterveystyötä tekevänä näkee sen ihmisten epätoivon ja masentuneisuuden joka vaivaa liian monia tänä päivänä. Sitten trendinä on syödä jotain serotoniiniselektiivistä onnellisuuspilleriä, jolla oireet ehkä häviää hetkeksi mutta syy jää piiloon edelleen.

Onko nykyihmiset kasvatettu liikaa niin hedonisteiksi, ettei vastoinkäymisiä saisi tulla ja kaikki pitäisi olla vaan niin mukavaa ja ihanaa?

 

[Mika1979]

Sumu ja muut puhuu kyllä asiaa.

Olen nyt hiljattain tutustunut jo aika läheisesti erääseeen tyttöön (21-v.). Kaksi hänen aiemmista poikaystävistä ovat kuolleet, toinen oman käden kautta. Hänen isänsä on tehnyt itsemurhan. Tyttö käytti nuorempana huumeita. Tytön toiselle veljelle lääkäri antoi hiljattain puoli vuotta elinaikaa. Tytön äiti on yrittänyt aiemmin tappaa itsensä. Tytön ystävistä on kuollut useita mm. autokolarissa viimeisen 5 vuoden aikana. Tyttö on yritetty raiskata sekä häntä on pahoinpidelty monesti (ihan kaikkea ei edes tänne voi kirjoittaa) jne... Kaikesta huolimatta tyttö jaksaa yhä hymyillä, uskoa huomiseen ja hoitaa pientä poikaansa yksin. Omat "ongelmani" ovat totaalisesti loppuneet sen jälkeen kun tähän tyttöön tutustuin. Ei hän tee mitään numeroa ikävistä tapahtuneista. Pieni kooltaan mutta "vahvempi" kuin minä tulen ehkä koskaan olemaan. Hän on minun sankarini vaikkei tämä sankari-thread ollutkaan...

 

[modified]

Sitä selviää mistä tahansa. "Mikä ei tapa, kasvattaa." Kaikkien ei onneksi tarvitse kohdata pahimpia asioita nuorena tai koskaan.

Periaatteessa väärin, että vaikeuksia kokeneista tehdään sankareita, koska lopulta se on vaan äärettömän surullista. Ei siinä pitäisi olla mitään kadehdittavaa.

 

[paukkupate]

Kyllähän se on niin ,että ne joilla menee oikeesti huonosti on niitä hiljasia kärsijöitä jotka hiljaa kestää itsekseen kohtalonsa.Monen kärsimykset päättyy sitten surkeasti ja ohitetaan muutaman lauseen jutulla päivän lehdessä osa taas jaksaa uskoo parempaan ja jatkaa päivä kerrallaan.Nää mitä lööpeissä valittaa on eläneet kohtalaisen helppoa ja suojattua elämää joten vastoin käymisiin ei ole totuttu ja pitää mediasta hakea sympatiaa,että pääsevät asioistaan yli.Mielestäni lehdissä nykyään liikaa keskitytään negatiivisiin asioihin ja retostellaan niillä se saa monet ihmiset ahdistumaan ja voimaan pahoin.

 

[nCh]

Hetki sittehä oli tosta idolsien Mia Permannosta että "Taju menneisyys. Huumekoukus ym." Sitten kun luki juttua pidemmälle niin tuli ilmi että on tyyliin kerran maistanu kaverin bileissä pilveä. Tämähän tekee aikamonesta sitten huumeongelmasta kärsineitä. Sitten Tää Miia viel dramatisoi siinä ekassa idols finaalissa että "ilman musiikkia en olisi nyt täälä" Voi vittu mitä bullshitttiä

 

[Nupsu]

Joo-o. Mä olen pohtinut tätä samaa aihetta. Ja monelta eri kantilta. Ei tää oma elämäkään aina luksusta ole, todella tullut saatua vuosien mittaan moneen kertaan paskaa niskaan rankallakin tavalla, mutta se on elämää. Kummasti on pitänyt kasvaa ja joskus katsoa ihan jopa peiliinkin. :D

Onhan totta että yhteiskunta ei voi hyvin. Mutta on siinä joku vastuu kyllä itse eläjilläkin. Ja oon tässä miettinyt että miten noi jatkuvat lööpit ihmisten heikosta elämänlaadusta ja olemisen tuskasta vaikuttaa esim. lapsiin? Tuleeko niille vääristynyt kuva elämästä? Kaiken pitäisi olla yhtä juhlaa, ja elon aina helppoa. Ja tuntuu että pienimpäänkin ahdistukseen ja pahaan oloon vedetään onnellisuuspillereitä.

Yksi mun oman toive on että omat lapset oppisi että joskus tulee niitä pettymyksiä pakostikin, ja niistä kuuluu ottaa opiksi. Ja yrittää kääntää ne ikävät ja pahatkin asiat jollain tapaa omaksi voimavaraksi, vahvuudeksi...Toki toivon lapsille onnea enkä vaan elämänkoulua, emmä niin kamala äiti ole, mutta väkisinkin tulee olo että pettymyksiä tarvitaan jo pienestä pitäen, ettei sitten isona tule heti "pää kipeäksi" kun tulee ensimmäinen vastoinkäyminen. Okei, ehkä nyt aavistuksen provoan, mutta... :D Rajat ja rakkautta, ja järkipuhetta. Toivottavasti niillä saa jotain hyvää aikaiseksi lastenkin suhteen.

Enkä nyt näillä ajatuksilla tarkoita kumota tai väheksyä niitä joilla oikeesti on aihetta lääkitykseen ja ovat aidosti masentuneita. Niitä ihmisiä löytyy omastakin lähipiiristä, mutta on myös niitä jotka varmasti itseään niskasta ottamalla, teon ja toiminnan kautta saisivat itsensä irti ainakin jollain tasolla siitä pahasta olosta. Pahoittelut jo etukäteen jos joku pahoitti mielensä... :piis:

 

[joux]

Hetki sittehä oli tosta idolsien Mia Permannosta että "Taju menneisyys. Huumekoukus ym." Sitten kun luki juttua pidemmälle niin tuli ilmi että on tyyliin kerran maistanu kaverin bileissä pilveä. Tämähän tekee aikamonesta sitten huumeongelmasta kärsineitä. Sitten Tää Miia viel dramatisoi siinä ekassa idols finaalissa että "ilman musiikkia en olisi nyt täälä" Voi vittu mitä bullshitttiä

Kyllä tuo kuulostaa suht kovalta lapsuudelta nuorelle ja haavoittuvalle tyllerölle. Tai mistä mää tiän pumpulissa kasvaneena nössönä.

http://www.iltalehti.fi/idols/200702285801216_id.shtml

 

[Törppö]

Minä taas omalla tavallani jopa ymmärrän näitä jotka niissä lööpeissä pyörii. Jotenkin, joissain tapauksissa.

Jossain vaiheessa teki itsenikin mieli huutaa maailmalle, että ettekö te perkele nyt usko että mun on paha olla. Ehkä se oli sitä että halusi huutaa apua. Tai sitten sitä että teki vaan mieli lähinnä oksentaa se paha olo pois. En tiedä. Keneltäkään en ole peitellyt omaa masennustanu, kertonut ehkä eri tavalla. Peittely vain lisäisi tuskaa, koska asiasta kertominen tulisi entistä hankalammaksi. Helpompi vain sanoa suoraan. Mutta todetaan nyt vielä, että kyse on muusta kuin "kahden viikon burnarista". Joku toinen olisi voinut hoitaa tilanteen eri tavalla, me kun olemme erilaisia kaikki.

Ehkä se jatkuva "pahoilla" asioilla retostelu kertoo siitä, miten pahoin yhteiskunta voi. Varmaankaan kaikissa jutuissa ei ole tarkoitus päteä huonoilla kokemuksilla. Me tiedämme vain sen mitä lehdissä kirjoitetaan, varmasti haastattelutilanteessa on käytetty muitakin sanoja kuin vain niitä jotka ovat lehdessä. Ja veikkaanpa että harvoin lehti ostetaan vain siksi, että siinä on juuri sen ja sen tyypin pahoinvointikertomus. On vain tullut tavaksi ostaa joku lehti, koska se on suhteellisen kevyttä luettavaa. Kyllä minäkin ostan joskus esim. seiskan salille pitkän aerobisen seuraksi, muuten aika käy tylsäksi. Keskittyminen ei kuitenkaan ole tuolloin parasta mahdollista, joten fiksuinta on valita jotain missä on paljon kuvia ja vähän tekstiä.

Mielenkiintoinen kysymys on myöskin se, miksi osa kokee tämmöiset jutut ärsyttävinä. Niihin kun ei ole pakko kiinnittää mitään huomiota. Kateellisuutta? Katkeruutta? Paremmuuden tunnetta? Kertokaa, en todellakaan tiedä ja jostainhan ne tunteet kuitenkin kumpuavat.

 

[maneater]

Sumu taisi kattoa Idolsin, siinä oli just pari tollasta ihmetilittäjää.

Mun mielestä asian taustalla nykyajan muoti 'luonnehäiriö', helvetinmoinen itsekkyys, itsekeskeisyys ja narsismi. Omia ikäviä kokemuksiaan liioitteleva ihminen ajattelee usein että hänen kärsimyksensä on maailman suurin, ja että varsinkin häntä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tästä seuraa se, että kun häntä on kohdeltu näin, niin hänen ei tarvitse olla oikeudenmukainen muille. Hän voi hyvällä syyllä olla niin itsekäs kuin vain ikinä osaa, koska hänen kärsimyksensä on suurin. Hänellä on 'oikeus' olla itsekäs. Hänen ei antaa muille mitään, koska ei ole itsekään saanut. Tällaiset ihmiset ovat muuten yleensä, yllätys yllätys, helvetin huomionhakuisia persoonia.

Meni keittiöpsykologian puolelle, mutta menköön. Kokemusta alkaa olla sen verran hyvin tällaisista ihmisistä.

 

[Batou]

Omia ikäviä kokemuksiaan liioitteleva ihminen ajattelee usein että hänen kärsimyksensä on maailman suurin, ja että varsinkin häntä on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti. Tästä seuraa se, että kun häntä on kohdeltu näin, niin hänen ei tarvitse olla oikeudenmukainen muille. Hän voi hyvällä syyllä olla niin itsekäs kuin vain ikinä osaa, koska hänen kärsimyksensä on suurin. Hänellä on 'oikeus' olla itsekäs. Hänen ei antaa muille mitään, koska ei ole itsekään saanut. Tällaiset ihmiset ovat muuten yleensä, yllätys yllätys, helvetin huomionhakuisia persoonia..

Eipa tuota paljon paremmin voisi sanoa. Joskus kun kyselee asioita esimerkiksi omilta isovanhemmilta, paljastuu kaikenlaisia rankkoja kokemuksia joista he eivat ikina olisi edes puhuneet oma-alotteisesti, kysymatta. Sen jalkeen tuntuu hullulta millaisista asioita heille on tullut valitettua, mutta silti he ovat olleet hyvinkin empaattisia, vaikka ne ovat olleet aivan pikkujuttuja heidan kokemuksiin verrattuna.

 

[ossipena]

ilmiö saattaa liittyä esimerkiksi lapsuuden kokemuksiin kun mutulla miettii

jos mikko miljonäärinpoika on koko lapsuutensa saanut mitä haluaa ja sit joku kaunis päivä pitäis muttaa omilleen eikä iskä enää sponssaakaan...sit tulee semmonen fiilis että kultalusikka on jo housuissa eikä enää perseessä...

tai sit käytännönläheisempi esimerkki on ylisuojeleva vanhempi... jos lasta suojelee koko lapsuuden ajan kaikilta vastoinkäymisiltä ja ostaa aina karkkia kaupasta kun lapsi tahtoo ni sit kun ne elämän realiteetit tulee joku päivä vastaan ni hard cock hallelujah