Eilen jo lepopäivänä koko ukko oli niin päästä varpaisiin kuutamolla, että päätin katsoa tänään maanantaiaamuna olotilan perusteella, onko järkevää yrittää treenata vaiko pitää suosiolla toinenkin lepopäivä. Aamulla olo oli jo vähän normaalimpi kuin eilen, joten kävin tekemässä rasvanpolttotreenin; sykkeennostot tapahtuivat Tabata-intervallina hypyttömillä burpeeseilla sekä vähän pidemmillä crossari-intervalleilla. Vaikka tuon jumpan saikin tehtyä ihan hyvin, sen jälkeen jouduin vain makaamaan salin venyttelytasanteella varmaan puoli tuntia kun olotilat olivat varsin “mielenkiintoiset”. Aika pitkällisen ja rankan pohdinnan jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, että tänään ei ole enää järkeä lähteä varsinaista salitreeniä tekemään, vaan homma jatkuu huomenna.
Sinänsä aika huvittavaa miten kauan tuotakin päätöstä sai omalla kohdalla kypsytellä, vaikka olisin sanonut vastaavassa tilanteessa jollekin valmennettavalleni aivan suoraan että kotiin lepäämään siitä. Omalla kohdalla järki ei vain pelaa yhtä hyvin, vaan kaiken miettii automaattisesti “luuserit lepää” -mentaliteetilla. Olen liian monta kertaa kisadieeteilläni jo vetänyt treenit ja dieettaamisen överiksi, ja seurauksena kroppa on ajautunut niin jumiin että jopa rasvanpoltto on sakannut. Koko ajan sitä toki yrittää kuunnella kroppaansa ja mennä palautumisen ehdoilla, mutta psykologisesti olisi aina paljon helpompaa vain treenata enemmän, kovempaa ja useammin, syödä vähemmän ja levätä sitten kun kisat on ohi. Vaikka se tuloksekkaampi ratkaisu olisikin monessa tilanteessa juuri päinvastainen.