Tunnistatko itsesi pakkomielteiseksi urheilijaksi?

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Keba
  • Aloitettu Aloitettu
Liittynyt
27.12.2008
Viestejä
190
Onko urheilu pakkomielle?

Sinun on pakko herätä joka ikinen aamu kello viisi, jotta ehdit juosta tunnin ennen töitä. Vaimosi haluaa, että jäisit vielä nukkumaan, mutta tie kutsuu. Itse asiassa tie käskee. On pakko. Ja kun ruokailet, teet sen ainoastaan siksi, että kroppa vaatii palautumista.

Jos edelliset merkit sopivat sinuun, saatat kärsiä liikuntariippuvuudesta.

Useat meistä liikkuvat liian vähän. Nykysuositusten mukaan päivittäinen puolen tunnin reipas liikunta pitää kolesterolin, diabeteksen ja verisuonisairauksien riskit matalina. Liikunta-addikti ajattelee, että kahden tunnin raskas rasitus omaa nelinkertaiset hyödyt edelliseen verrattuna.

Asian laita ei kuitenkaan ole ihan niin. Liika liikunta nimittäin aiheuttaa vammoja, masennusta ja pahimmassa tapauksessa jopa itsemurhan.

Obsessiivisen liikkujan diagnosointi on melko helppoa. Siinä missä aktiivinen urheilija järjestää urheilun perheen ja muun elämänsä ehdoilla, liikunta-addikti muokkaa muuta elämäänsä liikunnan ehdoilla. WebMd:n haastatteleman psykiatri Alayna Yatesin mukaan addiktit ottavat liikunnan aivan liian vakavasti.

- He syövät yhden aterian päivässä, tai täysin samat ruoat joka päivä. He laskevat kaiken - saadut kalorit ja syödyn tärkkelyksen. He ovat liian keskittyneitä ja liian vakavissaan urheilusta, mikä pilaa heidän muun elämänsä.

- Ei ole aikaa parisuhteelle. He lopettavat juhlissa käymisen. He menevät nukkumaan kahdeksalta, jotta heräävät neljältä aamulla juoksemaan. Tulee avioeroja, Yates luettelee.

Kaikille riippuvuuksille on yhteistä se, että jossain vaiheessa henkilö alkaa kärsiä riippuvuudestaan. Tässä tapauksessa kärsimys on kirjaimellista, kun addikti urheilee vammoista piittaamatta.

Lisäksi riippuvuus voi aiheuttaa urheilua omituisina aikoina.

- Tapaan ihmisiä, jotka juoksevat ukkosmyrkyssä. Lisäksi yksi potilaani lähti juoksemaan, kun hänen vaimonsa oli synnyttämässä, Yates kertoo.

Obsessiivisia urheilijoita on tietysti paljon vähemmän kuin esimerkiksi huumeriippuvaisia, eikä yhteiskunta näe ongelmaa niin vakavana, koska urheiluun kannustetaan ja laihuutta ja lihaksikkuutta pidetään hyvinä attribuutteina ja terveyden mittareina.

Jos kuitenkin huomaat ystäväsi omistavan elämänsä kuntoilulle niin, että hänen parisuhteensa tai muu elämänsä kärsii, silloin hänelle on saatava apua.

http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/paino.asp?id=1679891
 
No tunnustan todellakin, oireet täsmää täydellisesti.

Kaveriporukka on kutistunut olemattomiin koska missään en ikinä käy tai mihinkään en ikinä ota osaa. Olen aina joka paikasta myöhässä koska on vielä ennen treffejä pitänyt keritä salille tai lenkille. Yksi laji päivässä ei tunnu edes riittävän.

Ruokailut aiheuttavat masennusta ja päänvaivaa, itsetunto on huono koska oma kroppa ei edusta tavoittelemaani ihannetta. Senkään takia ei oikein missään viitsi käydä kun on ruma ja läski olo suurimman osan aikaa.

Niin oonki obsessiivinen urheilija mitä sitten.... Ei vais, kait tää vähän perseestä on. Mutta kun IHAN OIKEASTI olen mieluummin lenkillä ja salilla kuin puhumassa small talkia baaritiskillä jonkun känniurpon kanssa.
 
Itse käyn urheilemassa lähinnä sen vuoksi, että pysyn kunnossa enkä liho. Kun liikun, tulee huomaamatta myös syötyä terveellisemmin ettei liikunta mene harakoille huonon syömisen vuoksi. Olin lapsena melko pullea, vaikka liikuinkin suht paljon, myöhemmin olen ymmärtänyt ravinnon merkityksen paremmin. En tiedä liikkuisinko jos olisin aina ollut laiha, sillä olen perusluonteeltani melko laiska tekemään mitään ylimääräistä.
 
Miten toi eroaa kilpailevan huippu, tai ei niin huippu-urheilijan elämäntavasta? Toki monet varmaa syö ihan reilulla kädellä ellei tarvitse painoluokkaan mahtua, jolloin tarvetta maaniseen kaloreiden tarkkailuun ole, mutta eiköhän ne aikalailla järjestä koko elämänsä oman lajin ympärille. Ylikunto ja vammat on paskojen treenimetodien tulosta.

Paljon käsittämättömämpi ajatus on se, että joidenkin elämä pyörii klubeilla vonkaamisen ympärillä. (eli toisinsanoen kaikki vapaa-aika menee joko yöelämässä tai darrasta palautuessa.)

- Tapaan ihmisiä, jotka juoksevat ukkosmyrkyssä.

No onpa sairasta.
 
Lol, tuon mukaanhan esim. likipitäen kaikki huippu-urheilijat pitäisi kärrätä psykiatrin vastaanotolle "apua saamaan". :lol2: Oikeastaan samankaltaisia "oireita" voidaan tunnistaa missä tahansa oikeasti tavoitteellisessa toiminnassa, oli se sitten urheilun, politiikan, liiketoiminnan, tai esim. taiteen saralla. Kuka tahansa päämäärätietoisesti ja tavoitteellisesti toimiva ihminen voitaisiin noiden "tunnusmerkkien" perusteella diagnosoida "obsessiiviseksi", tms.

Aika ylimielistä ajatella noin päin, että jos esim. urheilija ei oikeasti kauheasti välitä vetää viinaa ja heilua aamuyön tunneille saakka jossain väsyneissä bileissä monta kertaa viikossa, on hänellä vakavia ongelmia ja hänelle pitää saada apua. Tuohan on pitkälti sama asia, kuin jos esim. meikäläinen ryhtyisi huutelemaan 99% ihmisistä että lopettakaa se turha baareissa notkuminen ja aivosolujenne tuhoaminen, ja tehkää jotain hyödyllistä vapaa-ajallanne; liikkukaa vaikka vähän ja syökää terveellisesti. Jos ette tee näin, teillä on vakavia ongelmia, ja tarvitsette apua. :rolleyes:

Mikä siinä nyt on niin hankalaa harmaalle massalle ymmärtää, että 100% väestöstä ei välttämättä halua tasan tarkalleen samoja asioita?
 
Lol, tuon mukaanhan esim. likipitäen kaikki huippu-urheilijat pitäisi kärrätä psykiatrin vastaanotolle "apua saamaan". :lol2:

Kyllä se minun mielestäni on jo jollain tasolla pakkomielteistä jos kymmenien vuosien ajan omistaa 100% elämästään jollekin lajille. Eri asia on, voiko sitä pitää huonona asiana ja tarvitsevatko nämä ihmiset apua "ongelmaansa". Ei huippu-urheilu nykyisellään kovin tervettä ole, mutta ainahan se on parempi omistaa elämänsä rakastamalleen lajille ja tehdä elämällään sitä mitä haluaa, kuin kännätä ja tehdä muuta yhtä järkevää ja pilata siten mahdollisuutensa menestyä lajissaan.
 
niin ainakin mun mielestä on paljo mukavampaa herätä lenkille neljän aikaan ku olla baarissa vielä neljän aikaan. Kyllä siinä että herää darra-aamuna klo 14.00 on enemmän vikaa ku siinä että on kerenny jo olla 10h hereillä eikä koko päivä oo menny ohi.

Tajuskoha kukaa mitää...
 
Kyllä se minun mielestäni on jo jollain tasolla pakkomielteistä jos kymmenien vuosien ajan omistaa 100% elämästään jollekin lajille. Eri asia on, voiko sitä pitää huonona asiana ja tarvitsevatko nämä ihmiset apua "ongelmaansa".
Harvemmin kukaan kymmeniä vuosia esim. jotakin lajia tosissaan harrastaa, jollei oikeasti nauti siitä. Ja tuossahan se pointti onkin, eli kun esim. urheilija tekee sitä mitä oikeasti haluaa ja mistä oikeasti pitää, on aika ylimielistä muiden taholta tuomita kyseisen urhelijan tekemiset sairaalloiseksi pakkomielteeksi, ongelmaksi, jne. Tuo harmaa massa kun ei vain yleensä tunnu tajuavan, että joku voi oikeasti nauttia urheilusta, eikä se ole kaikille samanlaista pakkopullaa kuin näille "sulla on pakkomielle" -sormen osoittelijoille.

Itse en ole koskaan saanut likimainkaan samanlaisia kiksejä esim. dokaamisesta tai bilettämisestä kuin olen saanut treenaamisesta ja urheilusta, joten miksi minun pitäisi väkipakolla lähteä "pitämään hauskaa" ja "olemaan normaali" johonkin hikiseen baariin tms, kun oikeasti olisin paljon mieluummin salilla treenaamassa, tavoittelemassa unelmaani?

Kuten jo sanoin, meikäläiselle tuollainen normikansan monotoninen ke-pe-la-känniörveltäminen viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tuntuu todella käsittämättömältä elämän haaskaukselta, mutta en minä ole missään huutelemassa että "kyllä se minun mielestä on jo jollain tasolla pakkomielteistä jos kymmenien vuosien ajan omistaa 100% elämästään jollekin bilettämiselle ja dokaamiselle." Vaikka en itse tuollaisessa hommassa mitään järkeä tai edes hienoa osaakaan nähdä, ymmärrän kyllä että varmasti monille ihmisille tuo on se oikeasti paras asia elämässä.
 
Tunnistan itseni kunnianhimoiseksi itseni kehittäjäksi; ja bodaus saattuu olemaan tästä fyysinen aspekti. Elämäni pyörii tällä hetkellä koulun ympärillä, ja niin se tulee tekemään vielä melko kauan, siitä huolimatta että käyn salilla niin usein kun aikatauluni sallii. En koe itseäni orjuutetuksi lajini ehdoilla, mutta annan sen kuitenkin maltillisesti hallita muuta elämää kuin koulua; siis maltillisesti. Mielestäni prioriteettien täytyy olla kunnossa, ja niin kauan kun urheilu on tavoitteellista, ei siitä ole mitään haittaa.

"Sairaus" on sitäpaitsi täysin subjektiivinen käsite, ja se että on bodauksessa päämärä ja tavoittelee sitä ehkä muiden elämän osa-alueiden kustannuksella on suoraan verrattavissa esimerkiksi siihen että opiskelee päivät pitkät eikä hengaa kavereiden kanssa baareissa kun on pakonomainen tahto päästä huippu-yliopistoon; molemmat aktiviteetit saattavat aiheuttaa "kärsimystä", ja tämänlaisen henkilön näennäinen kiintymys lajiinsa/opiskeluunsa voidaan nähdä haitallisena jonkun ulkopuolisen puntarista, mutta loppujen lopuksi sinä itse olet ainoa joka osaa puntaroida kuinka suuret edut ja haitat kiintymyksestäsi aiheutuu -- näin ollen, sinä olet myös ainoa henkilö joka osaa määrittää oletko "sairas", vai yksinkertaisesti omistautunut.

EDIT:
Harvemmin kukaan kymmeniä vuosia esim. jotakin lajia tosissaan harrastaa, jollei oikeasti nauti siitä. Ja tuossahan se pointti onkin, eli kun esim. urheilija tekee sitä mitä oikeasti haluaa ja mistä oikeasti pitää, on aika ylimielistä muiden taholta tuomita kyseisen urhelijan tekemiset sairaalloiseksi pakkomielteeksi, ongelmaksi, jne. Tuo harmaa massa kun ei vain yleensä tunnu tajuavan, että joku voi oikeasti nauttia urheilusta, eikä se ole kaikille samanlaista pakkopullaa kuin näille "sulla on pakkomielle" -sormen osoittelijoille.
No sieltähän se tulikin jo...
 
Ite oon ainakin saanut omasta mielestäni muutkin elämän osa-alueet mahdutettua elämääni mukaan vaikka salilla tuleekin käytyä (jotkut ovat kyllä toista mieltä asiasta) ja vieläpä melko tavoitteellisestikin. Joka tapauksessa jos jossain asiassa haluaa huipulle päästä niin uhrauksia on tehtävä, mutta tätä eivät sensaatiohakuiset toimittajat ym. sohvaperunat tunnu ymmärtävän.
 
Mielestäni pakkomielteisyys tarkoittaa, että henkilön elämä ajautuu negatiiviseen syöksykierteeseen liikunnan takia: terveys ja ihmissuhteet kärsivät, opiskelulle tai töille ei jää aikaa jne. Jos liikunnalla ei ole negatiivisia vaikutuksia, mutta henkilö muiden mielestä liikkuu fanaattisesti, niin silloinhan kyse on vaan innostuksesta. Se on vaan nykyihmiselle tuntematon käsite, koska nautinto haetaan helposta huvittelusta itseä kehittävän flow-tilan sijaan.
 
Mielestäni pakkomielteisyys tarkoittaa, että henkilön elämä ajautuu negatiiviseen syöksykierteeseen liikunnan takia: terveys ja ihmissuhteet kärsivät, opiskelulle tai töille ei jää aikaa jne. Jos liikunnalla ei ole negatiivisia vaikutuksia, mutta henkilö muiden mielestä liikkuu fanaattisesti, niin silloinhan kyse on vaan innostuksesta. Se on vaan nykyihmiselle tuntematon käsite, koska nautinto haetaan helposta huvittelusta itseä kehittävän flow-tilan sijaan.

Boldattu lause. Se on niin totta. On helppo tuomita joku määrätietoinen ihminen pakkomielteiseksi vain, koska ei ymmärrä tämän elämäntapaa ja arvomaailmaa. Ihmiset arvostaa eri asioita ja on halukkaita panostamaan niihin arvostamiinsa asioihin. Tunnen yhden bilehileen, jonka hippaamiseen paneutumista on melkein jo pakko arvostaa. Se miettii kaikki ruuat ja ohjelmistot kotibileihiinsä jo viikkoja etukäteen ja asustukset ja koristelut on niin viimesen päälle. Ja se, miten se aina keksii syyn juhlia, syksyllä rapujuhlia ja venekauden päättäjäisiä yms. Ja hän pitää mua maailman tylsimpänä ihmisenä, kun vietän sunnuntaiaamua mielummin punttisalilla tai pururadalla, kuin kotona krapulassa. Kukin tyylillään. :D
 
Eikai siinä nyt mitään vikaan olekaan jos jättää baariinmenemisen väliin salitreenin takia. Mutta jos ei voi vähääkään joustaa treeneistään, esim. aloitusviestissä mainitun vaimon synnytyksen ajaksi, niin ei kuulosta kauhean hyvältä..
 
Harvemmin kukaan kymmeniä vuosia esim. jotakin lajia tosissaan harrastaa, jollei oikeasti nauti siitä. Ja tuossahan se pointti onkin, eli kun esim. urheilija tekee sitä mitä oikeasti haluaa ja mistä oikeasti pitää, on aika ylimielistä muiden taholta tuomita kyseisen urhelijan tekemiset sairaalloiseksi pakkomielteeksi, ongelmaksi, jne.

...mutta en minä ole missään huutelemassa että "kyllä se minun mielestä on jo jollain tasolla pakkomielteistä jos kymmenien vuosien ajan omistaa 100% elämästään jollekin bilettämiselle ja dokaamiselle."

Sillä juuri tarkoitin tuon, että on eri asia juuri vaikka huippu-urheilijoiden kohdalla, onko tuo pakkomielteisyys ongelmallista. Siinä kuitenkin on jonkunmoinen ero omistaako elämästään 100% urheilulle vai omistaako elämästään 100% dokaamiselle, ja kaikki varmasti arvaavat kumpi se suotavampi vaihtoehto on.

Se joka panostaa eniten, usein myös pärjää parhaiten siinä mitä tekee. Kyllä minusta voi hyvällä omallatunnolla puhua jonkun asteisesta pakkomielteestä (joskin ehkä terveestä sellaisesta) jos on valmis jättämään kaiken muun taka-alalle urheilun vuoksi. Eikä kaikki muu ei tässä yhteydessä tarkoita ensisijaisesti dokaamista ja bilettämistä, vaan perhe-elämää, kavereita, koulua, ihmissuhteita ynnä muuta, joka saattaa harjoittelusta ja urheilun ehdoilla elämisestä jonkun verran kärsiä.
 
Harvemmin kukaan kymmeniä vuosia esim. jotakin lajia tosissaan harrastaa, jollei oikeasti nauti siitä. Ja tuossahan se pointti onkin, eli kun esim. urheilija tekee sitä mitä oikeasti haluaa ja mistä oikeasti pitää, on aika ylimielistä muiden taholta tuomita kyseisen urhelijan tekemiset sairaalloiseksi pakkomielteeksi, ongelmaksi, jne. Tuo harmaa massa kun ei vain yleensä tunnu tajuavan, että joku voi oikeasti nauttia urheilusta, eikä se ole kaikille samanlaista pakkopullaa kuin näille "sulla on pakkomielle" -sormen osoittelijoille.

Itse en ole koskaan saanut likimainkaan samanlaisia kiksejä esim. dokaamisesta tai bilettämisestä kuin olen saanut treenaamisesta ja urheilusta, joten miksi minun pitäisi väkipakolla lähteä "pitämään hauskaa" ja "olemaan normaali" johonkin hikiseen baariin tms, kun oikeasti olisin paljon mieluummin salilla treenaamassa, tavoittelemassa unelmaani?

Kuten jo sanoin, meikäläiselle tuollainen normikansan monotoninen ke-pe-la-känniörveltäminen viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen tuntuu todella käsittämättömältä elämän haaskaukselta, mutta en minä ole missään huutelemassa että "kyllä se minun mielestä on jo jollain tasolla pakkomielteistä jos kymmenien vuosien ajan omistaa 100% elämästään jollekin bilettämiselle ja dokaamiselle." Vaikka en itse tuollaisessa hommassa mitään järkeä tai edes hienoa osaakaan nähdä, ymmärrän kyllä että varmasti monille ihmisille tuo on se oikeasti paras asia elämässä.
Asiaa!!! hyvä Utti:rock:
 
Vaihdoin aikuislukioon, jotta voisin keskittyä treenaukseen paremmin. En käy missään juhlimassa, koska seuraavana päivänä pitää saada treenit sisään ja alkoholin käyttö on sama ku ampuisin itteäni jalkaan. Kaloreita en kuitenkaan laske, kunhan syön terveellisesti ni se riittää mulle. Tämmöstä tällä kertaa :hyvä:.
 
Mielenkiintoinen näkökulma otettu asiaan. Kyseinen psykiatri kuulunee samaan väsyneeseen kerhoon kuin suurin osa ihmisistä. Ne, jotka onnistuvat kovan työn kautta esteettisissä/urheilullisissa tavoitteissaan lanseerataan "pakkomielteisiksi". Loput epäonnistujat kuuluvat sitten ilmeisesti "normaaliin" populaatioon.
 
Back
Ylös Bottom