Tuntui, että nyt pitää kirjoittaa. Ehkä sen takia, että saa teille jotain tarinanpätkää ihan lähipiirin tragedioista, eikä niin kaukaisista sukulaisista, ja ehkä omankin olon helpottamiseksi.
Olin viiden vanha, kun vanhemmat erosivat. Pahaksi onnekseni muistan aamun, kun äiti herätti ja viskasi minut ja vuoden vanhan pikkusiskon taksiin ja ajeli johonkin sosiaalivirastoon käsittelemään erokeissiä. Äiti jätti minut yksin vaippaansa kakanneen siskon kanssa johonkin tk:n respaan, josta myöhemmin täti talutti meidät jonkun sossuleidin toimistoon, jonne isäkin oli jo saapunut. Ero oli tulossa - sinä päivänä isä teki kotona jauhelihamaksapihvejä ja äiti itki olohuoneessa.
Äidille tuli keikkaa pollaparantolaan, isästä tuli yksinhuoltaja. Teki kolmivuorotyötä, koitti pitää huolta talosta ja kahdesta tytöstä ja urheilun töllöttämisen ohessa kittasi kepua. Vuodet vieri, isä kävi töissä mutta tytöistä huoltapito väheni ja kaljoittelu lisääntyi. Kun olin teini-ikäinen, entisestä lötköstä keputtelijasta oli kuoriutunut elämäänsä katkeroitunut kelju mies. Arvaamaton ja äkkipikainen äijä. Yhtenä iltana tuo tuli kotio paikallisesta ärjykänni päällä ja vaati kaukosäädintä. Minulla paloi hihat. Josko olin aikaisemmin ollut hiljaa ja mennyt mieluummin huoneeseen mököttämään, niin nyt tuumasin, että et v*ttu vaihda nyt kanavaa kun mulla on ohjelma kesken. Roikuin kaukosäätimessä ja isäukko kehitti kunnon raivarin. Loppuviimeksi tajusin lentäväni kaaressa taaksepäin ja mätkähdin persiilleni lattialle. Olin saanut nyrkistä silmäkulmaan. Se aukesi ja turposi niin että silmä muurautui puoliksi umpeen. Uikutin kuin pieni koira, mietin mitä kautta pääsen karkuun ja missä keittiössä on veitsiä jos tarvii puolustaa itseään.
Loppuviimeksi ukko taisi säikähtää itsekin. Istuttiin keittiön pöydän ääreen ja hain suutuspäissäni pakastimesta hernepussin, jolla haudoin silmää. Isä oli rauhoittunut, ja tokaisi, että on hän ennenkin nyrkillä lyönyt isojakin miehiä, eikä ne oo kaikki ylös nousseet. Kai sen piti olla jonkunlainen kehu, ja jotenkin se sellaiselta tuntuikin. Anteeksi ei pyytänyt. Koskaan. Kouluun menin lippa silmillä, hävetti saatanasti. Yksi kaveri kysyi, mitä mulle on käynyt. Sanoin sille suoraan, että sain isältä nyrkistä. Asiasta ei tarvinut puhua sen enempää. Yksikään opettaja tai muu aikuinen ei asiasta kysynyt, ehkä onneksi niin.
Muutin vuotta myöhemmin pois kotoa, otin hajurakoa siihen jatkuvaan pelkäämiseen. Kotona kävin muutaman kerran vuodessa, aikaa kului, visiitit väheni. Ei kiinnostanut pitää elämässä mukana sitä ahdistusta ja ketutusta joka isäukosta tuli. Kotitalo oli rempallaan, kukaan siellä ei siivonnut ja ukko turposi entistä ennemmän kaljottelustaan. Viimeisen kerran näin isäni kesällä 2007, paikallisen kuppilan terassilla, kotiin minua ei tuntunut haluavan ja syykin siihen selvisi myöhemmin.
Alkuvuodesta 2010 tuli soitto, pikkusiskon isäntä kertoi, että paikallinen poliisi oli käynyt oven takana ilmottamassa, että isäukko oli löydetty kotoa kuolleena. En ihmetellyt yhtään, oikeastaan olin ootellut sitä uutista jo pitkään. Joka kerran kun uutisissa oli vanhalta kotipaikkakunnalta tietoa jostain itsensä listineestä keski-ikäisestä tai kuolleena löydetystä ukosta, niin mietin, että jokohan nyt. En osannut edes surra, kun en tiennyt, olinko edes kauhean surullinen asian johdosta.
Talviloma meni vanhalla kotipaikkakunnalla ukon asioita setviessä. Vanhan kotioven takana oli uskomaton paskakasa. Talo haisi homeelle ja vesivauriot näki jo keittiön sisäkatossakin. Nurkista koottiin kolme jätesäkillistä kaljatölkkejä ja pihalla poltettiin yksi jos toinenkin kaljasalkun kuori. Siellä missä ei ollut tölkkejä, oli vanhoja hiirenpaskaisia vaatekekoja, muutaman vuoden sanomalehdet ja kaiken hyvän päälle tusinoittain avaamattomia laskuja. Olohuoneen lattialla sohvan vieressä oli mäntyparkettiin imeytynyt tahra oksennettua verta ja sappea. Alkoi muodostua kuva ihmisestä, joka ei ollut jaksanut välittää laskujen maksusta enää kuukausiin, kaikki kaapissa ollut ruoka oli vanhaa ja mätää, koko dieetti koostui ohrapirtelöstä, tyhjiä lääkepurkkeja ties mihinkä alkoholismin sivuvaivaan. Ei mikään pullantuoksuinen isi.
Sain sitten siskolta kuulla, että ukko oli saanut juomisen takia potkut puoli vuotta aiemmin, työpaikasta, jossa oli ollut töissä lähes 40 vuotta ja saanut välistä oikein presidentiltä arvomitalin. Se ei paljon lämmittänyt, kun piti alkaa selvittää, miten paljon ukko oli velkaa. Oli postia uusilta kavereilta, Intrumilta ja Ulos-Otolta. Käyttötili oli lähes pennilleen tyhjä, tiliotteista näki, että kuolinpäiväänsä asti oli käynyt päivittäin lähikaupalla hakemassa jotain reilun parinkympin eestä, lienee keissi kaljaa ja aski mallua. Pesän selvittelyyn meni puoli vuotta. Ukon säästötilillä olleet rahat upposi velkojen maksuun ja tuhkausmenoihin. Perinnöksi jäi vain homeinen talonrähjä ja muutama tonni rahastosijoituksista. Rotanpaskan keskeltä pelastin muutaman lapsuudenmuiston, siinä kaikki. Verottaja vei vähästäkin valtaosan. Myöhemmin varkaat vei lapsuuden kodista ne kolme jätesäkillistä tyhjiä tölkkejä, digiboksin ja ladosta skootterin. Ei melkein jaksanut enää edes pänniä.
Ensimmäisen viikon jälkeen, kun asioiden tila oli selvinnyt, tuli turta olo. Isäntä oli rinnalla tukemassa ja kuskaamassa kun seilasin pitkin virastoja setvittelemässä asioita, mutta niin hämmentynyt oli kaikesta, että kotiin päästyä jätti minut yksin ja lähti ensimmäisenä salille. Minä jäin sohvan nurkkaan kaljatölkki kourassa, join ja itkin, join ja itkin. Huusin yksin isälle, että se on paskiainen ja vihaan sitä. Vasta silloin alkoi tulla tunnetta ulos. Päällimmäisenä oli vitutus. Kusipää ei koskaan pyytänyt anteeksi, että löi minua. Myöhemmin sain siskolta kuulla, että sille ukko oli kyllä joskus sille sanonut, että oli pahoillaan kun antoi nyrkistä. Vitutti vielä enemmän.
Oma paskansa oli odotella vuosi kuolinsyyntutkijan raporttia. En tiennyt oliko lopulta helpotus vai pettymys, että ei ollutkaan lähtenyt oman käden kautta. Että oli sittenkin vaan säälittävä rapajuoppo joka joi itsensä hengiltä, elämäntapaitsemurhaaja. Oli sentäs joskus uhonnut, että hän kun tuntee lähdön olevan lähellä, niin kävelee mereen. Hukkuminen oli kuulemma humaani tapa kuolla.
Vihaan koko ukkoa vieläkin, vaikka pahin paska olo onkin helpottanut. Matkan varrella on oppinut näkemään, että sinne lapsuuteen mahtuu kyllä hyviäkin hetkiä isän kanssa, ja että ei se läpipaha ihminen ollut. Aiemmin sitä vaan ei jaksanut muistaa kaiken sonnan takaa. Pitkään mietin, että olen tyttärenä onneton tekele, kun en edes aikuisena puuttunut isän toikkarointiin, ja ehkä tänäkin päivänä olen antanut isälle enemmän anteeksi kuin itselleni.
Nyt mietin, mitä teen äidin suhteen. Äiti on masennuksesta kärsinyt jonkin tason alkoholisti, siitäkään en tiedä miten paha tilanne on kun en ole sitäkään halunnut nähdä enää vuosiin. Tässä takana äidin useampi epämääräinen avioliitto ja tuo alkoholinkäyttö. Ihan oma tarinansa se. Moni äidin tekemä asia vituttaa, eikä tilannetta helpota se, että isän kuoleman jälkeen löysin isän ja äidin avioeron käsittelyn paperit. Sieltä selvisi, että kun olin vielä vaippaiässä, oli äitee koittanut ottaa itseltään hengen pois lääkkeillä oman onnettoman menneisyytensä takia ollessaan yksin kotona minun kanssani. Vaikea niellä, että oma äiti päättäisi tehdä niin ensimmäisen lapsen vielä lähes roikkuessa rinnassa. Siskolle en tästä ole kertonut, enkä kerrokaan. Kaikkea paskaa ei tarvis lapsen tietää vanhemmistaan. Kesällä näin emon ensimmäistä kertaa muutamaan vuoteen ja viiskymppisten kunniaksi koitin pitää kulissia yllä.
Äidistäkään en halua sontaa kynnettäväksi, on läheisriippuvuuteen taipuvainen ja jonkin verran tasapainoton, mutta samalla painaa, että tuleeko sama paska olo kuin isän kanssa jos tuokin heittää veivinsä.
Oman lisänsä on tuonut oma kipuoireyhtymä, joka on vaivannut viimeiset kolme vuotta. Lääkityksellä pysyy aisoissa, mutta lääkitys itsessään on hirveää myrkkyä joka nostaa painoa ja sykettä, eli tekee liikunnasta oikein mukavaa. Nyt sentäs pystyy taas liikkumaan.
JA USKOMATONTA KYLLÄ - kaikista näistä asioista huolimatta olen silti itse pärjännyt elämässä varsin mainiosti. Kouluttauduin, menin töihin, ostin talon, löysin rakkaan. Vielä toistaiseksi en ole alkoholisoitunut ja mielenterveysongelmainen, vaikka näihin varmaan joku geneettinen taipumus voisi olla. Onhan näistä em. asioista tullut aimo annos hatutusta, nuorempana ihan pelkoakin, mutta jostain syystä sitä ihminen vaan kestää vaikka ja mitä. Muutamille ystäville on tullut joskus kerrottua, mistä tuo arpi silmäkulmassa on kotoisin, isännälle tuli puhuttua lapsuuden ajan tapahtumista ja isästä ja äidistä ylipäätään enemmänkin sen jälkeen kun isävainaa oli saatu tuhkiksi. Välillä harkitsin ihan ammattilaiskuuntelijan luo menoa, mutta toistaiseksi en ole vielä tuntenut sitä tarvitsevani. Menisin kyllä, jos nämä asiat alkaisi tuhottomasti painaa. Ehkä tällä kirjoituksella olen taas lykännyt kuupankutistajalle menon tarvetta muutamalla vuodella!
