Terveellisenä elämisen ihanuus

[Angelos]

Heti ensiksi huomautun, että jos sinulla särkee esim. polvea vähän, älä tule tänne itkemään, että mitä täällä leuhkitaan.

Näin tänään CP-vammaisen miehen salilla. Yritti treenata koko sielunsa kyllyydestä, mutta surkastunut käsi ja vinot jalat estivät monien liikkeiden suorittamista. Satuin myös pukukoppiin tämän miehen kanssa samaan aikaan ja huomasin, että kaikki ei ole kunnossa, sillä hän itki. Tietenkin yritti peitellä sitä ja pyyhkiä kyyneleitä surkastuneella kädellään, mutta mulle tuli todella tyhjä olo. En pystynyt edes katsomaan häntä päin. Aloin jälkeenpäin miettiä, että ei kai kukaan vaan salilla nauranut tolle äijälle, sillä mä ainakin nostan hattua tuollaiselle sisukkuudelle, mutta valitettavasti saattoi olla viimeinen kerta kun miestä salilla näkyy.

Kun aloin lisää miettiä, niin ajattelin, että saa jumalauta olla omasta terveydestään onnellinen, koska mikään ei mielestäni tässä elämässä ole tärkeämpää. Mitä helvetin väliä, jos joskus vähän päätä särkee tai hauikset ei oo tarpeeks isot.

Tiedän kuitenkin myös, että tämä on ohimenevää ja kohta tulee taas valitettua samalla tavalla, mutta millaisia hetkiä teillä on ollut, että olette alkaneet pohtia sitä, kuinka onnellinen saa terveellisestä kehosta olla?

Muistan itse sen kerran, kun makasin sairaalan vuodeosastolla ja kivut olivat pari päivää niin kovat, että en saanut silmäystäkään unta. Monta kuukautta senkin jälkeen kunnioitin niinkin itsestäänselvää asiaa kuin kunnon yöunta ja vitutti kaverit, jotka itkivät särkevää polveaan.

 

[Dragon]

Asiapuhetta.

Tuli samanlainen olo kuin sulla, kun olin työharjoittelussa Maskun MS-keskuksessa. Vaikea sitä on katsoa mutta yllättävän paljon taistelunhaluakin ja tahtoa sairailta löytyy ja se halu ei ole pelkkää yltipäistä uhmaa, jota pidetään yllä vaan kypsää tietoa omista puutteista ja vahvuuksista.

Harjoittelun lopulla sitä usein tunsi itsensä rajoittuneemmaksi kuin keskuksen kuntoutujat.

 

[Snoopie]

Heti ensiksi huomautun, että jos sinulla särkee esim. polvea vähän, älä tule tänne itkemään, että mitä täällä leuhkitaan.

Näin tänään CP-vammaisen miehen salilla. Yritti treenata koko sielunsa kyllyydestä, mutta surkastunut käsi ja vinot jalat estivät monien liikkeiden suorittamista. Satuin myös pukukoppiin tämän miehen kanssa samaan aikaan ja huomasin, että kaikki ei ole kunnossa, sillä hän itki. Tietenkin yritti peitellä sitä ja pyyhkiä kyyneleitä surkastuneella kädellään, mutta mulle tuli todella tyhjä olo. En pystynyt edes katsomaan häntä päin. Aloin jälkeenpäin miettiä, että ei kai kukaan vaan salilla nauranut tolle äijälle, sillä mä ainakin nostan hattua tuollaiselle sisukkuudelle, mutta valitettavasti saattoi olla viimeinen kerta kun miestä salilla näkyy.

Kun aloin lisää miettiä, niin ajattelin, että saa jumalauta olla omasta terveydestään onnellinen, koska mikään ei mielestäni tässä elämässä ole tärkeämpää. Mitä helvetin väliä, jos joskus vähän päätä särkee tai hauikset ei oo tarpeeks isot.

Tiedän kuitenkin myös, että tämä on ohimenevää ja kohta tulee taas valitettua samalla tavalla, mutta millaisia hetkiä teillä on ollut, että olette alkaneet pohtia sitä, kuinka onnellinen saa terveellisestä kehosta olla?

Muistan itse sen kerran, kun makasin sairaalan vuodeosastolla ja kivut olivat pari päivää niin kovat, että en saanut silmäystäkään unta. Monta kuukautta senkin jälkeen kunnioitin niinkin itsestäänselvää asiaa kuin kunnon yöunta ja vitutti kaverit, jotka itkivät särkevää polveaan.

Olin tässä vasta hesburgerissa. Edessä oli 5 tämmöstä monivammaista pyörätuoleilla jonossa ja heti tuli mieleen, että turhasta se minäkin valitan. Tulee nimittäin valitettua usein turhista ja mitättömistä asioista.

 

[inflames]

Kaupungissa pyörii mies jolla on aika paha kehitysvamma. En oikein tiedä mikä on kyseessä. Kävellessä heiluu holtittomasti raajat, ja kulku näyttää hankalalta. Silti mies kulkee itse kauppareissut. Aina kun näkee kaverin tulee sellanen outo tunne, ettei tiedä sääliäkö vaiko ihailla.
Kaikesta huolimatta kunnioitan kaverin sisua hoitaa omat asiat vammasta huolimatta.
Toisaalta mikään ei vituta niin paljon kuin joidenkin ihmisten pällistely ja takana nauraminen. Nähnyt monesti kun varsinkin teinit nauraa ja osoittelee.
Vittu tekis mieli vetää turpaan.
Joillekin oma kunto on itsestäänselvyys.

 

[Sukulaku]

On tullut elettyä vähän liiankin hyvää elämää ja aina joskus unohtuu tuo jo itselle itsestäänselvyyksien arvostus.

Ja ihmetyttää tuo joidenkin teinien nauramiset vammaisia tai muita vähäosaisempia kohtaan. Ovat vielä sellaisia ihmisiä, jotka luultavammin löytävät itsensä jostain roskiksen takaa parin vuosikymmenen kuluttua,

edit. Oma eno on myös kehitysvammainen, mutta on sen verran iloinen ihminen, että tuskin siitä niin hirveästi kärsii.

 

[UCp]

Onko täyttä urbaanilegendaa, että esim. cp-vammaset ei oo "tunnevammasia" niinku terveet ihmiset? Täytyy kysyä ku ei tiiä...

edit: siis varmaanki osittain riippuu vamman vakavuudesta, mutta jos tuo ei oo paskaa ni mistä se johtuu?

 

[Strappado]

Olen ollut tekemisissä paljonkin erilaisten vammaisten (sekä synnynnäisten sekä onnettomuuksissa vammautuneiden), ja minua vituttaa heidän ylistämisensä. Kuin "meistä terveistä", myös vammaisista löytyy niitä urheita ja sisukkaita ihmisiä, mutta yhtä lailla myös täysiä kusipäitä. Vammaisuus antaa joillekin mahdollisuuden paskantaa housuun ja nauraa päälle, ja hoitsu tulee kiltisti vaihtamaan housut puhtaisiin. Eikä se johdu siitä, että heidän on vaikea hallita sulkijalihastaan tai nauruhermojaan, vaan siitä, että he pystyvät siihen. Joten, kun näen vammaisen ihmisen kantavan itse kauppakassinsa, en repeä suosionosoituksiin, vaan jatkan matkaa. Kunnioittakaa tai säälikää ihmisiä ihmisinä, ei siksi, että he ovat vammaisia.

Kerrotaan vielä yksi opettavainen tarina. Eräs perhetuttu (Matti) vietti railakkaan kesäillan naapurikylän ravintolassa, ja kostean illan jälkeen hän sammui omaan autoonsa pelkääjän paikalle. Hänen kaverinsa (Teppo) körmysi sitten ympäripäissään samaan autoon, käynnisti sen ja päästi irti sisäisen Ari Vatasensa. Poliisin mukaan vauhtia oli n. 140km/h, kun auto oli lähtenyt Tepon käsistä ja törmännyt kalliokielekkeeseen. Kun Matti avasi silmänsä ensimmäisen kerran ravintolaillan sammumisen jälkeen, hän makasi sairaalan sängyllä neliraajahalvaantuneena. Silmien ja suun liikkeet olivat ainoat näkyvät lihastoiminnot, joihin hän pystyi. Miten Tepon kävi, kansa kysyy? Pari murtunutta luuta ja mustelmia. Nyt, 12 vuotta onnettomuuden jälkeen, Matti pystyy liikuttamaan sormiaan sen verran, että saa ohjattua sähköpyörätuoliaan. Sisukkuuttako? No, siitä en tiedä, äijä on silti täysi mulkku.

Now watching: South Park Episode 205 - Conjoined Fetus Lady

Ai niin, milloin olen ollut onnellinen omasta terveestä kehosta? Hyvän seksin aikana, tietenkin.

 

[reinhardt]

Kukaan ei varmaankaan väitä, etteivätkö vammaiset voisi olla patologisia kusipäitä siinä missä muutkin. (itse asiassa, vammaisten pitäminen erityisen urheina ja jaloina on ihan yhtä pahaa syrjintää kuin naureskelukin; silloinkin heitä pidetään poikkeavina vammansa takia.)

Mutta joka tapauksessa terve keho on parempi kuin vammautunut, ja ehkä on ihan hyvä välillä muistaa se, oli asiasta muistuttava vammainen sitten kusipää eli ei. Silleen niinku suhteellisuudentaju palautuu, kässäätkö.

 

[Strappado]

Mutta joka tapauksessa terve keho on parempi kuin vammautunut, ja ehkä on ihan hyvä välillä muistaa se, oli asiasta muistuttava vammainen sitten kusipää eli ei. Silleen niinku suhteellisuudentaju palautuu, kässäätkö.

Ahaa. Juuri tätä tarkoitin. Kun näet vammaisen ihmisen kadulla, mietitkö "Voi luoja, tuossa menee nyt vammainen. Perhana, onneksi en ole tuollainen!"? Mieluummin muistan ja arvostan omaa tervettä kehoani vaikka hyvän salitreenin jälkeen, kuin peilaan sitä vammaisen ihmisen kautta. Mutta tapansa kullakin.

 

[reinhardt]

Mieluummin muistan ja arvostan omaa tervettä kehoani vaikka hyvän salitreenin jälkeen, kuin peilaan sitä vammaisen ihmisen kautta. Mutta tapansa kullakin.

Hyvä pointti. Erittäin hyvä. Ehkäpä vammaiset saavat meidät arvostamaan omaa terveyttämme siksi, että tunnemme tavallaan syyllisyyttä heidän tilastaan, ja siksi tuntuu, että pitäisi olla aivan erinomaisen kiitollinen terveydestä?

Joskus minusta tuntuu, että (aiheeton) syyllisyydentunto on yksi ihmiselämän yleisimpiä motiiveja.

 

[Heavy-rock]

Ahaa. Juuri tätä tarkoitin. Kun näet vammaisen ihmisen kadulla, mietitkö "Voi luoja, tuossa menee nyt vammainen. Perhana, onneksi en ole tuollainen!"? Mieluummin muistan ja arvostan omaa tervettä kehoani vaikka hyvän salitreenin jälkeen, kuin peilaan sitä vammaisen ihmisen kautta. Mutta tapansa kullakin.

Kyllä joskus tulee tilanne, jossa mieleen jouolahtaa et "onneksi olen terve/ kaikki asiat on suht hyvin". Useini silloin on ollut tekemisissä vammaisen tai vammautuneen kanssa, tai muuten ollut tekemisissä ihmisen kanssa jolla ei kaikki ole ihan niin hyvin. Ei se ole mitään peilaamista, en näe itseäni toista parempana/huononpana/ tms, vaan olen onnellinen siitä etti minulla ole isompia ongelmia.

Eikä tämä sulje pois sitä, ettenkö esim treenin aikana ja jälkeen nauttisi omasta terveydestäni.

 

[Kuuraparta]

Olen töissä fysiocentterillä
Siellä käy fysioterapiassa & kuntoutuksessa liikuntarajoitteisia ihmisiä aika paljon ja on ilo seurata heidän sinnikkyyttään & tahtoa kuntouttaa itseään. Todellakin nostan hattua näille ihmisille että eivät sentään ole vajonneet alaspäin ja vajonneet ns. itsesääliin neljän seinän sisälle (toivottavasti ei ole pahasti sanottu, koska en tarkota sitä niin). Tulee kyllä itselleni hyvä mieli katsoa jokapäivä näitä iloisia ihmisiä & arvostan päivä päivältä enemmän sitä että pystyn itse liikkumaan & harrastamaan liikuntaa.

Vammaiset on ihmisiä siinä missä mekin.

 

[Strappado]

Hei, mulla olis idea. Lakkautetaan kaikki palvelutalot ja kuntoutuskeskukset, siirretään vammaiset ihmiset isoon telttaan, annetaan paikalle nimeksi "Suomen Tivoli", ja pientä pääsymaksua vastaan kaikki me terveet voimme sitten käydä katsomassa näitä vammaisia ja huudahtaa suureen ääneen "OMG, on se niin mukavaa olla terve, ettei tarvitse kävellä noin oudosti! Nyt tajuan, että mulla ei olekaan isoja ongelmia!". Miten ois?

Toivottavasti ei tarvitse vääntää enää rautalangasta.

 

[Kuuraparta]

mielipiteitä on monia.
Mulla ei riitä arvostusta treenin jälkeen omalle keholleni, muuten en jaksaisi rankaista sitä tarpeeksi =)

 

[Heavy-rock]

Hei, mulla olis idea. Lakkautetaan kaikki palvelutalot ja kuntoutuskeskukset, siirretään vammaiset ihmiset isoon telttaan, annetaan paikalle nimeksi "Suomen Tivoli", ja pientä pääsymaksua vastaan kaikki me terveet voimme sitten käydä katsomassa näitä vammaisia ja huudahtaa suureen ääneen "OMG, on se niin mukavaa olla terve, ettei tarvitse kävellä noin oudosti! Nyt tajuan, että mulla ei olekaan isoja ongelmia!". Miten ois?

Toivottavasti ei tarvitse vääntää enää rautalangasta.

Mitä sinä tuolla ajat takaa?

Onko se tivolia, että pyörätuolissa istuva kaveri kertoo siitä kuinka tuli koheltaneekis kännissä autolla, tappo kaverinsa ja itse halvaantu?

Onko se tivolia, kun äitinsä juomisen takia kehitysvammainen kaveri kertoi elämästään ja että ettei äidit joisi?

Kiitos, väännä rautalangasta niin tyhmäkin tajuaa. En ymmärrä miksen saa olla onnellinen siitä että olen terve, tai että minulla ei ole mitään muitakaan suurempia ongelmia. Jos joku tuo mieleeni tuon tosiseikan, ehkä sen jälkeen kun olen surkutellut omaa surkeaa elämääni, niin mitä pahaa siinä on? Enkä nyt vain tarkoita vammaisia. En minä surkuttele sitä, et voi voi kun toikin poloinen ny joutuu meneen puörätuolilla tai toi ny kävelee noin oudosti. Mistä hitosta mä voin tietää millaista hänen elämä on. Se voi olla hyvääkin, tai sitten tämä kaveri voi olla se housuunsa paskova paskiainen. Ihmisiähän me kaikki ollaan. Enkä minä ketään pidä elämän sankarina automaattisesti.

Toi kaikki on vain muistutus siitä, että jonain päivänä minäkin saatan olla samanlaisessa tilanteessa. Silloin ei enään liikuminen välttämättä ole itsestään selvyys, tai syöminen voi olla vähän hankalenpaa. Kyllä mä silloin viimeistään toivoisin että ei ihmiset ainakaan ehdointahdoin hakkiutuisi samaan tilanteeseen. Minä mitään säälittelyä tai voivottelua tarvitsisi, tukea varmastikkin.

Eli, mitä pahaa siinä on jos otta opikseen? En ehkä mitenkään enään saa itselleni cp-vammaa, mutta ei sitä päätään pahasti tarvitse koluattaa kun on jo liikkuminen hankalaa, tai äly vaan ei luista, tai ei nää, tai ei pysty puhumaan.

En minä sääli vammautuneita tai sairaita. Meille on annettu ne kortit ja ne on mitä on. Se että joku hassaa ne, se säälittää, mutten sen takia uniani menetä. Se kuka yrittää parhaansa mukaan juitsia ne, niitä kunnioitan. Tämä kaveri sielä salilla, ehkä hän on yrittänyt parhaansa mukaan pelata, mutta takkiin on tullut silti lisää.

 

[reinhardt]

Mitä sinä tuolla ajat takaa?

Onko se tivolia, että pyörätuolissa istuva kaveri kertoo siitä kuinka tuli koheltaneekis kännissä autolla, tappo kaverinsa ja itse halvaantu?

Luulenpa Strappadon ajavan takaa sitä, että loppujen lopuksi, kun ihminen vammaista katsoessaan miettii, miten onnekas on, syyllistyy lähinnä syrjintään. Vammaista ei nähdä silloin ihmisenä, joka on samanlainen kuin itse, vaan jonain, mihin verrataan. Vähän sama juttu kuin se, että on hienompaa sanoa "värillinen" kuin "naapuri" -paitsi ettei ole. Siinä vaiheessa, kun on kiinnittänyt huomiota toisen ihonväriin, on ihan sama, mitä sanaa siitä käyttää.

Oma lukunsa ovat sitten nämä ihmiset, jotka tippa linssissä säälivät vammaisia tai ihailevat näiden sisua. Sitten onkin hyvä rypeä omassa humaaniudessa.

itse kyllä kiinnitän huomiota vammaisiin ja mietin, miten onnekas olen. Mutta jos olisin oikein hieno ihminen, luultavasti vammaisuus olisi minulle samanlainen ominaisuus kuin vaikkapa hiusten väri, eikä siitä tarvitsisi tehdä numeroa. Sellaista kohtelua vammaiset luultavasti itsekin haluaisivat.

 

[Strappado]

Reinhardt, nyt saat minulta suurimmat virtuaaliset halaukset ja ruusukimput jotka voin antaa. Oikeasti, oivalsit idean niin täydellisesti. :5:

BTW, Heavy-rock, jotta tulisit cp-vammaiseksi, sinun täytyy syntyä uudelleen. Se kun on synnynnäistä.

 

[Eugen]

Suosittelen kaikkia työskentelemään hetken aikaa vammaisten, kuolevien, dementoituneitten taikka syöpäpotilaitten kanssa. Elämän perspektiivi aukeaa vähän toisella tavalla. Vammaisuudesta sen verta, että oli siisti nähdä vammainenhevari Slayerin konsertissa. Ei jätkä antanut vamman haitata, kun halus päästä kattoo poikia lauteille.

Strappado kulta, milloin vastaat yksityisviestiini?

p.s. Muille tiedoksi, että meillä on edelleen menossa se keskustelu kauniit ja rohkeat suhteista, seksiasennoista ja tiskausvuoroista.

 

[tomppa82]

Strappadolla on asia tekstiä...

 

[Mike]

Vammaiset on ihmisiä siinä missä mekin.

Aivan, itse en suhtaudu heihin sen kummemmin kuin terveisiin ihmisiin. Toki auttamisen kynnys madaltuu, mutta niin se madaltuu lasten ja vanhustenkin edessä. Olen joutunut väkivalloin viemään baarista ulos sähkörullatuolissa istuneen ja toisella kertaa sokean seinähullun. Kummassakin tapauksessa sain sanoa "vaikka oletkin vammautunut, ei se meinaa, että saat jotain erityisoikeuksia". Ihmiset toki katsovat, että nyt tuo hullu poke hakkaa tuon reppanan vammaisen, vaikka hetki sitten sokea sekopää oli huitonut kuin tuulimylly ääntä kohti. Ainoa kerta kun minua on yritetty purra ovimieshommissa, oli tuo kun vein sähkömiestä ulos. Huomiona, että kyllä sillä pelas kädetkin.

Anyways, rispektit kaikille salillakävijöille, oli sitten vammainen tai ei.