- Liittynyt
- 24.2.2012
- Viestejä
- 7
Heippa vaan,
mulla ollut samantyyppistä ongelmaa, mistä Heetu tuolla aiemmin kirjoitti, elikä ei varsinaista anoreksiaa/bulimiaa, vaan juurikin pakonomaista liikkumista ja ruoka/syöminen on kontrolloinut elämääni jo tosi pitkään. Mä olen heivannut vaa'an hevon kuuseen jo aika päiviä sitten, ihan syystä, että muuten varmasti jossain kohti alkaisin pomppimaan siinä viidesti päivässä. Huomaan tosiaan, että erittäin stressaavissa elämän käänteissä (kun tämä yhdistelmä opiskelu-satunnainen työnteko-erityislapsen äitiys ei itsessään olisi tarpeeksi stressaavaa) peikko nostaa päätään, mutta olen oppinut aika hyvin karistamaan sen nopeasti tiehensä. Mulla on auttanut se, että olen avoimesti saanut kerrottua asiasta poikaystävälleni. Nyt on olo, etten edes voi luisua salakavalasti samaan vanhaan kuvioon, sillä mulla on läheinen ihminen, joka asiasta tietää. Ja myös niinä huonoina päivinä sanon vaikka, että tänään oon taas kamppaillut näiden ajatusteni kanssa pääni sisällä. Ihannoin kovasti urheilullisia naisia, ja tiedän, että urheilullinen figuuri vaatii ruokaa!
Syön nykyään säännöllisesti ja melko lailla saman kaavan mukaan päivästä toiseen, mutta enää en koe huonoa omaa tuntoa sunnuntaisista herkutteluhetkistä, sillä ne eivät mene överiksi, kuten joskus aikanaan. Tai ainakin harvemmin menee. Mietin kuitenkin toisinaan, että kyllähän mä nytkin syömistäni kontrolloin. Oon vaan siirtänyt sen sieltä älyttömyydestä järkevämpään suuntaan. Voin silti myöntää, että en pysty vieläkään suhtautumaan ruokaan ihan huoletta, ja mietin kaiholla lapsuutta, jolloin oli autuaan tietämätön hiilareista, rasvoista, proteiineista, kaloreista, vaan ruoka oli simppelisti ruokaa.
Mulla olisi tästä niiiiiin paljon kirjoitettavaa, etten oikein saa nyt aikaan mitään fiksua ja jäsenneltyä turinointia. Mutta lyhykäisyydessään, koen, että kuulun tänne joukkoonne!
mulla ollut samantyyppistä ongelmaa, mistä Heetu tuolla aiemmin kirjoitti, elikä ei varsinaista anoreksiaa/bulimiaa, vaan juurikin pakonomaista liikkumista ja ruoka/syöminen on kontrolloinut elämääni jo tosi pitkään. Mä olen heivannut vaa'an hevon kuuseen jo aika päiviä sitten, ihan syystä, että muuten varmasti jossain kohti alkaisin pomppimaan siinä viidesti päivässä. Huomaan tosiaan, että erittäin stressaavissa elämän käänteissä (kun tämä yhdistelmä opiskelu-satunnainen työnteko-erityislapsen äitiys ei itsessään olisi tarpeeksi stressaavaa) peikko nostaa päätään, mutta olen oppinut aika hyvin karistamaan sen nopeasti tiehensä. Mulla on auttanut se, että olen avoimesti saanut kerrottua asiasta poikaystävälleni. Nyt on olo, etten edes voi luisua salakavalasti samaan vanhaan kuvioon, sillä mulla on läheinen ihminen, joka asiasta tietää. Ja myös niinä huonoina päivinä sanon vaikka, että tänään oon taas kamppaillut näiden ajatusteni kanssa pääni sisällä. Ihannoin kovasti urheilullisia naisia, ja tiedän, että urheilullinen figuuri vaatii ruokaa!
Syön nykyään säännöllisesti ja melko lailla saman kaavan mukaan päivästä toiseen, mutta enää en koe huonoa omaa tuntoa sunnuntaisista herkutteluhetkistä, sillä ne eivät mene överiksi, kuten joskus aikanaan. Tai ainakin harvemmin menee. Mietin kuitenkin toisinaan, että kyllähän mä nytkin syömistäni kontrolloin. Oon vaan siirtänyt sen sieltä älyttömyydestä järkevämpään suuntaan. Voin silti myöntää, että en pysty vieläkään suhtautumaan ruokaan ihan huoletta, ja mietin kaiholla lapsuutta, jolloin oli autuaan tietämätön hiilareista, rasvoista, proteiineista, kaloreista, vaan ruoka oli simppelisti ruokaa.
Mulla olisi tästä niiiiiin paljon kirjoitettavaa, etten oikein saa nyt aikaan mitään fiksua ja jäsenneltyä turinointia. Mutta lyhykäisyydessään, koen, että kuulun tänne joukkoonne!
