Melko ihmeellinen näkemys monilla urheilulajien suhteen. Eihän jääkiekossa, vapaaottelussa tai edes voimannostossa haeta vahvinta, kestävintä tai nopeinta kilpailijaa. Näissä lajeissa haetaan parasta jääkiekkoilijaa, vapaaottelijaa ja voimannostajaa. Lähes kaikissa urheilulajeissa puutteita voi korvata vahvuuksilla ja kaikki lajit vaativat lajinomaista fysiikkaa ja osaamista. Joukkuelajit tuovat vielä sen aspektin, että paras pelaaja on se joka tavalla tai toisella auttaa joukkuettaan eniten. Yksilön ominaisuuksilla joukkuelajeissa ei ole merkitystä, jos hyöty joukkueelle on olematon.
Esimerkiksi jossain niinkin typistetyssä lajissa kuin maraton vaaditaan juoksijalta muutakin kuin kestävyyttä. Esimerkiksi juoksutekniikka, kyky palautua harjoittelusta, taktiset kyvyt, valmistautumisen taito ja esimerkiksi nopeusominaisuudet tarvittaessa kiritilanteissa ovat usein asioita, jotka erottavat pelkästään kovakuntoiset maraton-juoksijat hyvistä maraton-juoksijoista. Kestävyysjuoksussa esimerkiksi ylimääräinen massa on vain haitaksi, niin miksi ihmeessä heidän pitäisi harjoitella esimerkiksi penkkaamista tai paisuttaa hyödyttömiä lihaksia. Laihasta olemuksesta huolimatta lasken huippumaratonit aivan eri tason urheilijoiksi kuin kotonaan autotallissa hauiskäännössä isoja rautoja nostelevat.
Samalla tavalla hyvin harvoin tulee kamppailu-urheilussa nähtyä lajin huippuja, jotka olisivat huipulla ylivertaisen fysiikkansa ansiosta. Poikkeuksia toki on ja kamppailulajit vaativat korkeaa perusfysiikkaa, mutta silti kyllähän lajihuipulle pääsy painissa, vapaaottelussa ja vaikka nyrkkeilyssä vaatii, että olet lahjakas ja osaat nimen omaan vapaaotella, painia tai nyrkkeillä yksinkertaisesti paremmin tai tehokkaammin kuin vastustajasi. Tapoja olla tehokkaampi on sitten monennäköisiä ja aikamoisia friikkejäkin monesti lavoilla esiintyy.
Välillä vaan hieman naurattaa kun voimailulajeja
harrastavat ja piirikunnallisen tason penkkaajat tai vapaaottelijat puhelevat, että esimerkiksi sadoista miljoonista lajin harrastajista huipulle tiensä raivanneet, käsittämättömiä määriä lajiharjoittelua tehneet ja parhaimmillaan ihmismielelle vaikeasti tajuttavia paineita vuosia niskassaan kantavat jalkapalloilijat, koripalloilijat, lentopalloilijat tai vaikkapa tenniksen, pöytätenniksen ja sulkapallon pelaajat eivät olisi kovia urheilijoita kun juuri punttisalilla eivät pärjää näille "tosiurheilijoille".
Muutenkin henkisen kantin kestävyys ja henkisten vahvuuksien ylipäätään läsnäolo huippu-urheilussa sivuutetaan liian usein. On melko sama kuinka hyvä urheilija on harjoituksissa, jos suoritustilanteessa ei kykene mihinkään. Vahvasti menee off topikiksi, mutta onko joku eri mieltä siitä, että esimerkiksi jalkapallon mm-kisojen finaalissa sisään ammuttu rangaistuspotku olisi vähemmän vaativa suoritus kun naapurin Kallen joka iltainen mahdollisesti fyysisesti raskaskin käsipainoharjoitus. Vai onko joku sitä mieltä, että Stanley cup -finaalit oma kätisesti ratkova, mutta kuperkeikkaan kykenemätön kiekkoilija olisi huonompi urheilija kuin naapurin Kalle, joka pääsee kuperkeikan vaikka humalassa?
