- Liittynyt
- 5.9.2013
- Viestejä
- 1 554
jotta tajuaakin sen olevan täysin epänormaalia ja sairaalloista.
Noh noh, vähän nyt jo oiotaan mutkia/ heitellään turhan tiukkoja mielipiteitä. Se, että ruoka menee vaa'an kautta ja tiedossa on kalorimäärät, ei ole itsessään vielä epänormaalia/ sairasta. Mutta siinä, jos hommasta muodostuu elämän keskeinen, muuta tekemistä rajoittava sisältö, tahi asia joka tuottaa stressiä ja ahdistusta, on jo siellä puolella, jossa pitäisi hälyt lyödä päälle, itsellä tai lähipiirille.
Silloin, kun on tuoreena taustalla syömishäiriö, en silti missään nimessä suosittelisi minkään tason kalorintarkkailua, muuten kuin siltä kantilta, että ruokaa tulee tarpeeksi. Ja sen seuraamiseen riittää pelkkä henkilövaaka kerran viikossa tai parissa. Ei yhtään sen enempää.
Yhtälailla kuin alkoholistille usein ainoa vaihtoehto on täysraittius, niin sama se on tässäkin. Ei edes vähän silloin tällöin. Riskit uudelleen ratkeamiseen on suuret. Minulla on syömishäiriötausta myös, mutta siitä on yli 20 vuotta. Siltikin, mietin hyvin pitkään ja tarkkaan sen, ennenkuin tein ensimmäisen dieettini kaloreita laskien. Pari vuotta oireista on ihan liian lyhyt aika. 20 vuotta on jo ilmeisen tarpeeksi

Hei muuten se tuli vielä mieleen, että vaikka asiantuntijan kanssa on sovittu mikä on hyvä normaalipaino, niin muista sitten lisätä siihen lihaskehittymisen myötä tuleva massa. Ei se ole ikuisesti täsmällinen tavoitepaino. Itsekin vain mainitsin että älä huoli, huomaat jos paino nousee liikaa, tarkoittaen että turha pelätä lihomista. Mutta painon nouseminen voi olla myös positiivista! Se on siisti tunne kun huomaa voimien kasvavan, kehonpainon nousevan ja salaa itserakkaasti voi huomata että jalat on lihaksikkaat ja selkä leviää.
Kyllä minä voin sen turhamaisuuteni myöntää, että vaikka nostetut kilot minua eniten kiinnostavat, on myös treenin myötä kasvava oma paino aika jees. Tällä hetkellä jos kilpailisin, mahtuisin painoluokkaani noin vain, ja on se vähän niin että parempi painoluokkaurheilussa olla noppa nappa ylärajalla jotta saa kaiken hyödyn irti. Alipainoisena sarjaansa antaa vaan tasoitusta muille. Plus että pari kiloa painavampana olin vahvempi ja pääsin kuitenkin aina sarjaan, ja olisin päässyt ilman energiamäärien jatkuvaa laskemistakin. Jälkikäteen vasta huomaan käyttäneeni energiaani ihan typerään neuroottisuuteen. Silloin se pilkunviilaus tuntui niin tärkeältä. Helpommallakin pääsee.
Itse koen päässeeni tämän harrastuksen myötä niistä viimeisistäkin kriiseistä yli. Eli vaa'an pelosta; enää se ei ole mörkö vaan vain väline seurata aika-ajoin sitä, mitä painan. Läskiä en pelkää enää, tietyllä tavalla läskiallergikko tulen toki olemaan jatkossakin. Minulla ei ole olemassa yhtään 'kiellettyä' ruokaa, saati koskaan morkkista herkuttelusta. Syön mitä syön ja jos alkaa näyttämään peilissä siltä, että vähemmänkin voisi, teen pienen korjausliikkeen ja sama toisinpäin, eli josko sieltä kuvastuu liian ruipelo.
Ehkä kaikkein hienointa on se, että niin kauan kuin muistan, olen ollut väärän kokoinen omasta mielestäni. Ja läski, painoin sitten 50 tai 60 kiloa. Nyt painan 65 enkä ole yhtään läski, vaan juuri sopiva. Toki mulla 'kehityskohteita' on, mutta se ei tarkoita, etten olisi nykyisellään tyytyväinen. Mutta kun päälaji nyt sattuu olemaan bodaus, niin lajiin kuuluu se, että fysiikkaa muokataan.