pohdiskelua tyttöjen itsetunnosta...

[mizzim]

En itsekään ole aivan haka mitä tulee terminologiaan, mutta kysyisin näin vienosti, olisiko joissain paikoin näitä tekstejä oikeampi puhua itseluottamuksesta kuin itsetunnosta? Vai pitäisikö minun tarkastaa ensin sanakirjasta näiden virallinen sisältö, ennenkuin kysyn?

Aihe kyllä on hieno ja keskustelua on ajatuksia herättävästi.

-edit- Ääripäät ovat pahasta, se tiedetään, mutta missä sitten ne sopivat rajat?

 

[Hippa]

Tässä keskustelussa on vähän sellainen fiilis, että huono itsetunto on sitä, kenellä mopo karkaa eniten, kuka liikkuu eniten. Ja muistetaan mainita, että on niin vaikea aina muistaa levätä, kun liikkuminen tuntuu niin hyvältä.

Huono itsetunto voi olla liikkumisen ja pakkomielteisyyden taustalla, mutta huono itsetunto on ihan muuta kuin liiallista liikuntaa sen takia, että se on niin hauskaa.

Huono itsetunto on mm. sitä, että ei halua edes katsoa peiliin, kun se kuva siellä on niin ällöttävä. Se on myös sitä, että haluaa vaan pysyä peiton alla piilossa, koska itseinho on niin voimakas, ettei usko, ettei kukaan muukaan voi ihmisestä itsestään pitää.

Ne, joilla on todella huono itsetunto ulkonäön suhteen eivät unohdu koskaan peilin eteen ihastelemaan omaa peilikuvaansa.

Mulla meni kaksi vuotta sitten kaikki ihan vituilleen, kun tein ruokaremontin. Siitä lähti sellainen pikku lumipallo, joka on nyt jo aikamoinen lumivyöry. Elämä on ihan sekaisin enkä tiedä mistä ottaisin kiinni, jotta saisin sen järjestykseen. Ja itseinho on sellaista luokkaa, etten muista tällaista kokeneeni koskaan.

 

[kilppuli]

hyviä pointteja jälleeen...haluun vielä tarkentaa että en ite ainakaan oo meinannu et pakkomielteet ja semmonen yli-liikunnallisuus,syöminen-tai oikeestaan mikään on tekemisissä huonon itse tunnon kanssa..kun alotin tän thredin, hain lähinnä takaa sitä että tuntuu että monilla ihmisillä ei oo rohkeutta-itseluottamusta(totta,ei itsetuntoa!) rohkeasti syödä tarpeeksi,vaan huolissaan kysellään apua lihooko jos syö tyyliin yhen omenan lisää...(edelleen karkee esimerkki,pahoittelen :( ) mut jossain määrin mun mielessä on itsetunnossakin kehitettävää jos tilanne on esimerkin kaltanen,miks muuten tarvitsee jonkun siunauksen asialle, onko se tärkeempää ku oma hyvä olo+ eikö itteään arvosta sen vertaa että osaa haluta sitä hyvää oloa, elikkä että jos tosiaaan on nälkä niin sitten syö,tms. tervettä itsensä kuuntelua ja hyväänoloon pyrkimistä.

toinen asia mitä oon miettinyt niin minkälaisen kuan yhteiskunta ja media antaa salakavalasti jostain ihanne ihmisesti " kulturelli, perhe, koulutettu, hyvätuloinen, ottaa 10 000 askelta päivässä,liikkuu jonku (vitun) liikunta piirakan mukaan,tms jaada jaada...

jokainen luokoon sen oman tapansa,ja kyllä siihen mä ainakintartten rohkeutta niin helvetisti!

 

[Miuku]

ZannaZ ja Hippa tuntuu ymmärtävän meikäläisen näkökulmaa. Mutta mä olen kyllä Hipan kanssa eri mieltä siitä, ettei asiaa voisi korjata. Mutta hemmetin vaikeaa se on, ja takapakkia tulee tosi helposti.

Toi mun edellinen oli kirjoitettu vähän huonona päivänä. Nyt on taas parempi. Mä olen työstänyt tätä aihetta jo jonkin aikaa. Aiemmin tuli ajateltua, että sitten kun olen laihempi (kauniimpi), saisin enemmän hyväksyntää ja elämäni muuttuisi jotenkin oleellisesti. Vaan mitään ei sitten käynytkään. Siitä oli sitten pakko lähteä työstämään, että mitäs nyt!? Siis tajusin että "vika" ei oikeasti olekaan ulkopuolella, vaan sisällä.

Olen aina ollut vähän sellainen "kiltti tyttö", ja tehnyt kaiken niinkuin pitikin. Homma repesi auki sen jälkeen kun lapsia ei sitten ilmestynytkään ja jouduin ihan oikeasti miettimään mitä sitä elämälläni haluan tehdä. Ja siinä sivussa tajusin, etten oikeasti ole sellainen mihin muottiin olin itseni takonut. Minulla ei olekaan täysin samanlainen arvomaailma kuin vanhemmillani. Tai yleisesti ottaen en vaan mahdu siihen yhteiskunnan muottiin. Talo järven rannalla, auto, työpaikka ja 1,5 lasta. Tai siis mahdun, mutta en tykkää siitä.

Vaati hemmetisti rohkeutta mutta myytiin talo ja muutettiin kaupunkiin ja oikeasti ryhdyttiin elämään sellaista elämää mitä haluttiin, eikä vaan tuomitsemaan niitä jotka niin tekevät. Siis ne kaks kaveria lauantaiaamuna baarin ikkunalla saattaa oikeasti tietää enemmän elämästä kuin ne snobit jotka ajaa maitokauppaan siitä vierestä. Ehkä ne katsoo sieltä silleen: Been there, done that ;)

Ainakin minulla selvästi huono itsetunto ulkonäön suhteen ei johdu ulkonäöstä, väittäisin jopa että se ei hirvittävän paljon johdu edes koulukiusaamisesta, vaan siitä että arvoni ja asenteeni eivät mahdu muottiin jota vaaditaan. Tai jota *itse* vaatii itseltään. No, jostain ne arvotkin tietty on opittu, vanhemmilta, koulusta ym. Hmm.. taitaa kiertää kehää...

Eli tällä hetkellä sanoisin pärjääväni suht hyvin, mutta sitten aina välillä "vanhat arvot" tulee kulman takaa ja potkii päähän (kuten sinä päivänä kun kirjoitin edellisen viestini). Silloin on just tuollainen "mitä mä oikein yritän esittää"-olo, vaikka ihan hyvin tiedän, että elän just sellaista elämää, mitä haluankin. Sattumalta käsiin osui Tommy Hellstenin saat sen mistä luovut (tai jotain) kirja, jossa on ihan mielenkiintoista pohdintaa aiheen tiimoilta.

Jotenkin itse olen lopulta asetellut sen itselleni niin, että olen itse ainoa, joka todella pystyy tuomitsemaan mut. Muut voi yrittää, mutta lopulta niillä ei ole väliä. Jos itsen pystyn lopettamaan itseni arvostelun ja tuomitsemisen (ulkopuolelta saatujen normien mukaan), kukaan muukaan ei pysty sitä tekemään. Ja tämä ainakin minun näkökulmastani tuntuu koskevan lähes kaikkea, ulkonäköä, baarissa käymistä/käymättömyyttä, liikuntaa. Eli eiköhän olla vaan kiltimpiä ja rehellisempiä itsellemme :D

Varsinkin rehellisempiä. Ja nyt aamuteelle.

 

[Hippa]

ZannaZ ja Hippa tuntuu ymmärtävän meikäläisen näkökulmaa. Mutta mä olen kyllä Hipan kanssa eri mieltä siitä, ettei asiaa voisi korjata. Mutta hemmetin vaikeaa se on, ja takapakkia tulee tosi helposti.

Oi, en ole tarkoittanut, ettei asialle mitään voi tehdä. Tiedän kokemuksesta, että voi tehdä. Mulla on joskus ollut hyvä itsetunto.

 

[Mäyräkoira]

hyviä pointteja jälleeen...haluun vielä tarkentaa että en ite ainakaan oo meinannu et pakkomielteet ja semmonen yli-liikunnallisuus,syöminen-tai oikeestaan mikään on tekemisissä huonon itse tunnon kanssa..

Hieman mutta olkoon.

Minusta tuntuu, että tuntemani yliliikunnalliset ihmiset (eli minä ja kaksi kaveria), ollaan yliliikunnallisia (reenetaan joka päivä), koska meitä on vauvasta asti kuljetettu vauvauinnissa, tanssissa, vauvajumpalla, uimakoulussa... Kaikkialle on kävelty tai pyöräilty jne. Liikkeestä on tullut luonnollista. Sitä on jotenkin tottunut liikkumaan jatkuvasti, että nykyään kun koittaa kasvattaa lihasta saa pakottaa itsensä vähentämään aerobisen määrää. Tuntuu, että on motorisesti kovin levoton, jos ei liiku, mutta toisaalta jatkuvasti ei voi.

Ongelmia nämäkin.

 

[Mäyräkoira]

En tiä onko asiaa, vai asian vierestä vai mitä mutta miten sitten määritellään "huono itsetunto"? Mikä on esim. vaan vaatimattomuutta ja mikä on huonoa itsetuntoa? Ja mistä moinen vois johtua? Tossa pari mimmiä sanoivat että ovat viäkin "vähän heikoilla jäillä" vaikka ovat jo aikuisia ja asiat ovat "näennäisesti ainakin järjestyksessä". Voiko lapsuus/menneisyys vaikuttaa kuinka paljon siihen mitä olemme ja miten koemme asiat nykyisin?

Minusta - kuten Annie Stark jo mainitsi - itsetunto on nimenomaan itsensä tuntemusta. Itsensä hyväksyminen, itseluottamus ja terve itserakkaus ovat erillisiä asioita, mutta yhtä kaikki tärkeitä. Näiden pohjalla on itsetunto. Ymmärrys siitä, millainen on. Mistä pitää, missä on hyvä etc. Hyvä itsetunto estää allekirjoittanutta laulamasta karaokea, sillä allekirjoittanut ei osaa laulaa. Terve itsensä hyväksyminen ja itserakkaus estää allekirjoittanutta inhoamasta itseään asian takia.

Siis tottakai lapsuus vaikuttaa, mutta kuinka paljon? Voiko sitä "syyttää" aikuisiän horjuvasta itseluottamuksesta ja "huonosta itsetunnosta".? Voiko mm. se, ettei luota itseensä, ei pidä itseään kauniina tai viähättävänä, ei osaa nimetä hyviä puolia itsestään tai jotain mitä osaa hyvin (tai ei ainakaan tule kuin liukuhihnalta) olla esim. (kouluajan) kiusaamisen syytä?

Kiusaaminen tai yleensäkin jatkuvan negatiivisen ja asiattoman palautteen saanti varsinkin lapsuudessa vaikuttaa siten, että minäkuvasta muodostuu negatiivinen. Itseään on vaikea tuntea, jos minäkuva perustuu muiden ilkeämielisiin ja valheellisiin vuosia jatkuneisiin väittämiin.

Tuntuu vaan että monesti ne jotka ovat koulukiusattuja tai muuten syrjittyjä ovat myös aikuisiällä hiljaisempia ja syrjäytyneimpiä ehkä jopa sen "huonon itsetunnon" omaavia. Miten paljon voi vaikuttaa siihen millainen itsetunto on? Tottakai voi jonkinverran mutta, jos on ollut koko elämänsä koulukiusattu (kuten allekirjoittanut - ja sama jatkuu viäkin osittain :(), ni kuinka katkaista "alemmuuden tunteen"-kierre?

Mulla on Touretten syndrooma, jonka pakkoliikkeistä johtuen minua kiusattiin koulussa aika paljon. Peruskoulun jälkeen jouduin oikeastaan rakentamaan itseni ja elämäni uudestaan. Jonkinlainen iso ymmärrys tuli, kun sain diagnoosin, mikä selittää poikkeavaa käytöstäni. Toisaalta taas olen ihan aktiivisesti "tutustunut itseeni" eli miettinyt, millainen oikeasti olen (myös niiltä huonoilta puoliltani) sekä hyväksynyt sen, että itseni kanssa tässä kuitenkin enimmäkseen eletään ja parempi tulla itsensä kanssa toimeen.

Ehkä sekin on auttanut, että olen vanhemmiten ymmärtänyt, että ne ihmiset jotka minua kiusasivat, eivät olleet ihan terveitä. Että oikeastaan säälin heitä enemmän kun mitään muuta. Eniten säälin sitä, kun vielä joskus satunnaisesti joku heistä tulee aukomaan minulle päätäni jossain. Hieman ankeaa täytyy elämän olla, jos 10v yläasteen päättymisen jälkeen inhoaa jotain kiusaamaansa henkilöä niin paljon, että asiasta täytyy aina tämän nähdessään jotain mainita. :lol2: Yleensä mainitsenkin tästä asiasta, josta seuraa uhkauksia turpaan vetämisestä ja muusta aikuismaisesta toiminnasta.

Ehkä häpeän työstäminen on auttanut minua eniten. Jos ja kun joukko minua 1-2v vanhempia poikia teki minulle jatkuvasti väkivaltaa, se ei ollut minun vikani. Mieleltään sairaita tällaiset ihmiset ovat. Sekin, että olen puhunut myöhemmin muiden meidän koulun kiusattujen kanssa on auttanut. Olen pohtinut tätä asiaa paljon: kaikki kiusatut olivat tyttöjä ja poikalaumaa nuorempia. Kiusaaminen oli enimmäkseen fyysistä. Jokainen voi tästä tehdä päätelmiä, miten "terveitä" nämä "miehet" olivat / ovat.

Toisaalta opin tekemään töitä unelmieni eteen. Jos minä päätän tehdä asian X niin myös teen sen. Kiusaamisesta sain sisua. Jos olin koulussa luuseri, niin nykyään tahdon elää kuten haluan. Jos haluan jotakin, teen töitä sen eteen.

 

[Pikkupapu]

Täällä on loistavia pointteja monilla ihmisillä, ja mm. Annie Stark puhui asiaa.:thumbs:

Lisäksi itseäänkin alkaa pikkuhiljaa ketuttamaan samat vanhat "eiks ole muuta elämää" -puheet ja "pipoa kandeis löysentää" -jutut. Ei siis pahalla ketään tai kenenkään ajattelutapaa vastaan, mutta en mäkään mene kenellekään, kenen tiedän paiskivan töitä aamusta iltaan viitenä päivänä viikossa, että "löysennä vähän, ei se ole niin justiinsa". Tai saati kenellekään, kuka katsoo tiettyä televisio-ohjelmaa sen jokaisena lähetyskertana sulkien matkapuhelimensa ja suunnilleen tämän pistäessä ovenkin turvalukkoon, että "kandeiskohan sunkin hommata elämä".

Jokainen tallaa tyylillään, ja ihminen tulee onnelliseksi sekä täyttää elämänsä omilla asioillaan. Ketuttaa moinen, että treenailulle ja tietylle ruokavaliolle omistautuminen leimataan elämättömäksi. Ei sitten ole tullut mieleen, että se on jonkun elämää?!

En usko itsekään, että kyseessä aina olisi itsetunnon puute tai heikko luonne tms. Tietty joidenkin kohdalla, esimerkiksi syömishäiriössä, se lienee selkeämpi syy-seuraussuhde. Kyse on valinnoista. Ja helposti jonkun valinnan tehneellä ja sille jonkin ajan omistautuneena ei olekaan helppoa -tai edes tahtoa- palata entiseen vanhaan, sanotaanko nyt sitten löysäpipoelämään.

Niin kai sitten: kun antaa pikkusormen, se vie koko käden. :D

 

[Pikkupapu]

Ne, joilla on todella huono itsetunto ulkonäön suhteen eivät unohdu koskaan peilin eteen ihastelemaan omaa peilikuvaansa.

Aamen.

Mulla meni kaksi vuotta sitten kaikki ihan vituilleen, kun tein ruokaremontin. Siitä lähti sellainen pikku lumipallo, joka on nyt jo aikamoinen lumivyöry. Elämä on ihan sekaisin enkä tiedä mistä ottaisin kiinni, jotta saisin sen järjestykseen. Ja itseinho on sellaista luokkaa, etten muista tällaista kokeneeni koskaan.

Tsemppiä sulle, kuoma!:piis:

 

[kilppuli]

aivan pikkupapu, syömishäiriöt on asia erikseen,ilmanmuuta!
se tosissaan on väärin että saa kuittia terveellisestä elämästä,jos siitä itse nauttii

 

[Pikkupapu]

aivan pikkupapu, syömishäiriöt on asia erikseen,ilmanmuuta!
se tosissaan on väärin että saa kuittia terveellisestä elämästä,jos siitä itse nauttii

Näin on näpykät! Sitä vaan jokseenkin suhtautuu melko voimakkain tuntein 'syytöksiin', että ei olisi muuta elämää, kuin tyyliin body-elämä. Heh, onkohan se nyt sitten sitä "huonoa itsetuntoa"? :D

T:Se, joka haluaa taatusti nähdä itsensä peilistä. :evil:

 

[esni]

Mun hyvä itsetunto on joskus muiden suissa taipunut asuun narsismi. Heidän mielestään mun itseeni uskominen on siis ollut ikään kuin aiheetonta, liiallista. Kuitenkin mulle hyvän ja "huonon" itsetunnon välinen ero on nimenomaan se: usko itseensä. Mä en kuvittele olevani maailman kovin painonnostaja tai maailman kaunein ja älykkäin nainen. Mutta mä uskon, että omaksi itsekseni mä oon aika hyvällä mallilla. Getting there.

Mä uskon ennen kaikkea omiin kykyihini. Siis omaan potentiaaliini. Niin kuin aiemmin Aino erittäin fiksusti sanoi, itsetunto voi olla rakennettua. Se ei ole kyky tai varsinainen ominaisuus, joka sen aiheuttaa. Kun itse kokee olevansa oman elämänsä ratissa, ja myös oman ruumiinsa ratissa, voi oikeastaan olla aika tyytyväinen, eikö niin? Ja jos mä kykenen pyrkimään itselleni asettamiini päämääriin, voin myös uskoa, että ne voisi saavuttaa. Siitä se hyvä itsetunto rakentuu.

Ja mistä se niiden tavoitteiden saavuttaminen ennen kaikkea riippuu? No, itsetunnosta. Siitä uskosta, joka mulla on itseeni. Niinpä kyseessä on pirullinen noidankehä. Hippa ei usko itseensä tällä hetkellä, eikä siksi myöskään saa aikaan niitä pieniä muutoksia, joiden avulla se itsetunto todentuisi.

Pohjimmiltaan kaikessa on kyse pelkästä illuusiosta: kukaan meistä ei ole erityinen. Juuri siksi se ero on meidän itse tehtävä. Itselleni mä voin olla maailman merkittävin ihminen, koska kellekään muulle mä en voi olla. Ja se on oikeasti mun mielestä sekä helpottavaa että ainoa ohjenuora, johon kannattaa tarttua.

 

[Sannu]

Tämä nyt menee asteen jos toisenkin verran ohi aiheen, mutta onko kukaan muu kokenut ensimmäisiä kertoja salilla pyöriessään (kerrankin oikealla motivaatiolla) oloa, että olisi ikään kuin norsu posliinikaupassa? En tiedä liittyykö tämä nyt suoranaisesti itsetuntokeskusteluun, mutta en jaksanut omaa aihettakaan näin tyhjänpäiväiselle ajatukselle aloittaa.

Intoa kyllä riittäisi salilla käymiseen ja kropan muokkaamiseen ja sitä meinaan tehdäkin, mutta alku on suht. kankeaa. Kuinkahan pitkään siinä suunnilleen menee, että pääsee edes vähän jyvälle ja tuntee kuuluvansa "joukkoon". Käyn ihan tavis-salilla ja mies osaa kyllä hyvin opastaa, saisi vaan luotua itseensä vähän enemmän uskoa, että ei ne muut katso pitkään, että mitä tuokin täällä tekee.

 

[neiti]

...Mä uskon ennen kaikkea omiin kykyihini. Siis omaan potentiaaliini.
Pohjimmiltaan kaikessa on kyse pelkästä illuusiosta: kukaan meistä ei ole erityinen. Juuri siksi se ero on meidän itse tehtävä. Itselleni mä voin olla maailman merkittävin ihminen, koska kellekään muulle mä en voi olla. Ja se on oikeasti mun mielestä sekä helpottavaa että ainoa ohjenuora, johon kannattaa tarttua.

Hienoa tekstiä. Jokainen on oman elämänsä sankari.

 

[Faidra]

Esniltä loistava posti. Tekis mieli tulostaa ja pistää kehyksiin. :thumbs:

Sannu: Tuo on ihan normaalia Kyllä mulla ainakin meni pitkään, että tunsin olevani salilla "kotonani". Nykyisinkin tulee hassu olo jos menee tuntemattomalle salille. Vie aikansa, ennenkuin siellä saa yhtä hyvän treenifiiliksen kuin ns. kotisalilla. Toki se jo helpottaa, kun on pidempään käynyt ja osaa soveltaa itse jos ei löydä kaikkia tarvitsemiaan laitteita tms. Mutta älä siis huoli... pää pystyssä vaan sinne ja kysyt apua jos tarvitset. Tässäkin touhussa voi sanoa, että tyhmä ei ole se joka kysyy, vaan se joka tekee väärin kun ei uskalla kysyä!

 

[kilppuli]

wuhuu esni mitä tekstiä!
toi on todellista tyyttöenergiaa ;)
mut ite ainakin tällä uudella "elämäntavalla" pyrin just siihen täyspainoseen hyvään oloon,terveyteen,ja vahvaan itsetuntoon ja luottamukseen,punttailus on asennetta ;)

 

[adora]

Pohjimmiltaan kaikessa on kyse pelkästä illuusiosta: kukaan meistä ei ole erityinen.

Tai oikeastaanhan jokainen meistä on erityinen. Ja jokaisen tulisi nimenomaan tajuta se. Ja kyse on ei juuri ole siitä, että kokisi olevansa erityinen jollekin, vaan pitää kokea olevansa erityinen itselleen.

Tosi hyvää tekstiä esni

Suomessa on vähän sellainen kulttuuri, että jos tykkää itsestään sellaisena kun on niin sitten on muiden mielestä heti itserakas narsisti.. se on vähän surullista. Suomessa itsensä vähättely tuntuu olevan jonkinlainen arvo itsessään...

Vähän mutta.. täällä punttimimmeissäkin monesti (mun mielestä jostain syystä vielä enenevässä määrin nykyään) saa lukea kirjoituksia, joissa ajatellaan, että "jos vielä muutaman kilon saisin puristettua irti itsestäni, niin sitten olisin täydellinen". Joskus olisi vaan hyvä hengähtää ja rakastaa itseään sellaisena kuin on. Ei aina tarvitse olla kireämpi, hoikempi, lihaksikkaampi jne. (fitness-kisaajien kohdalla juttu on tietty eri eikä kommentti tämä liity tietenkään heihin).

Mutta ei mulla muuta. Rakastakaan itseänne :haart:

 

[sinji]

Titiun kaksi senttiä tähän keskusteluun.

Mä olen jotenkin aina ajatellut olevani tosi onnellinen siinä mielessä, että kasvatuksen kautta mulle valettiin aika hyvä tukipohja elämälle ja mun kykyihin uskottiin paljon. Yksi niistä hyvistä puolista jota se toi mukanaan oli se, että mä oon säästynyt mun teini (ja aikuis)elämässä lähes kaikilta keho kompelkseilta, superdieteiltä ja ahdistuksilta. Kyllä mä muistan saaneeni sellaisia ajoittaisia turhautumisia, mutta kun katsoin näin jälkeenpäin niin olin harvinaisen tyytyväinen mun kaariin ja moukkuihin.
Sitten kävi hassusti että sairauden takia lihoin yli 20kg puolessa vuodessa, vaikka niihin aikoihin harrastin ja söin terveellisimmin kuin ikinä eläissäni. Sellainen noin radikaali muutos yhtäkkiä kropassa johon on tottunut, että se on aina ollut mukava, on kyllä vienyt läpi aikaimoisen kasvattamisprosessin. Tais olla eka kerta elämässä kun aloin tajuta mistä puhutaan kun sanotaan "huono itsetunto".
Yritytksitä huolimatta, ne 20kg on edelleenkin mulla, ja oon onnekseni huomannut että rajun alkushokin(jatkuva pelko,neuroottisuus, joka päiväinen ajattelun vaa'asta, mittanauhasta ja peilistä ja siitä kun mitkään "omat" vaatteet ei enää mahtunut päälle) jälkeen, oon ryhtynyt pikkuhiljaa hyväksyy tilannetta niin, että se ei ota musta valtaa. Liikunta ja meditaatio on molemmat ollut yksi todella iso syy siihen et oon saanut pidettyy mun pään kondiksessa.
Surusta ja epätoivosta ja jatkuvista epäonnistumisista huolimatta oon päättänyt kiven kovaa, että tää on vain tämän hetkinen vaihe elämässä ja on tarkoitettu mulle opetuksena. Tai johonkin "tarkoitukseen" uskominen on vienyt eteenpäin.

Mä uskon ennen kaikkea omiin kykyihini. Siis omaan potentiaaliini. Niin kuin aiemmin Aino erittäin fiksusti sanoi, itsetunto voi olla rakennettua. Se ei ole kyky tai varsinainen ominaisuus, joka sen aiheuttaa. Kun itse kokee olevansa oman elämänsä ratissa, ja myös oman ruumiinsa ratissa, voi oikeastaan olla aika tyytyväinen, eikö niin? Ja jos mä kykenen pyrkimään itselleni asettamiini päämääriin, voin myös uskoa, että ne voisi saavuttaa. Siitä se hyvä itsetunto rakentuu.

Tämä on siis se voima, minkä avulla itsekin päässyt eteenpäin ja huomasin että lopulta siihen oon uskonut niin voimakkaasti, että oon löytänyt ylpeyden aiheita siitä kropasta mitä mulla on nytkin - vaikka se onkin kaikkea muuta mitä se ei ole ennen ollut + vähän lisää

Kyllä musta vielä joskus oman elämäni menestystarina tulee...;)
Ja muistakin!

 

[Helmi76]

Tämä nyt menee asteen jos toisenkin verran ohi aiheen, mutta onko kukaan muu kokenut ensimmäisiä kertoja salilla pyöriessään (kerrankin oikealla motivaatiolla) oloa, että olisi ikään kuin norsu posliinikaupassa? En tiedä liittyykö tämä nyt suoranaisesti itsetuntokeskusteluun, mutta en jaksanut omaa aihettakaan näin tyhjänpäiväiselle ajatukselle aloittaa.

Intoa kyllä riittäisi salilla käymiseen ja kropan muokkaamiseen ja sitä meinaan tehdäkin, mutta alku on suht. kankeaa. Kuinkahan pitkään siinä suunnilleen menee, että pääsee edes vähän jyvälle ja tuntee kuuluvansa "joukkoon". Käyn ihan tavis-salilla ja mies osaa kyllä hyvin opastaa, saisi vaan luotua itseensä vähän enemmän uskoa, että ei ne muut katso pitkään, että mitä tuokin täällä tekee.

Joo, tuttu tunne!! Mutta ennen m annoin tuon fiiliksen lannistaa, nyt oon päättänyt että mä "kuulun porukkaan". Hihittelen itsekseni, kun huomaan mokaavani jotain tai hypin jumppatunnilla kuin sähköiskun saanut. Jonain päivänä olen kuin kala vedessä!!

Mä olen sitten kyllä miettinyt sen asian niinkin, että mä en ehdi tuijottaa kenenkään treenejä, joten.. Ne ketkä siellä salilla on tosissaan treenaamassa, keskittyy omaan hommaansa, eikä katso ketään pitkään. Jos ehtii "kytätä" toisia, on varmaan väärillä vaikuttimilla liikkeellä.

 

[esni]

Esniltä loistava posti. Tekis mieli tulostaa ja pistää kehyksiin. :thumbs:

Niin (kiitos :jahas: ), sulla kisaajana se rakentaminen ja rakentuminen on vielä enemmän esillä fyysisessä todellisuudessa kuin monella muulla. Ehkä fokuksen muuttaminen voisi auttaa siihen kisojen jälkeiseen tyhjyyteenkin: silloinkin on ratissa. Jos paino nousee, myös painot nousevat. :D Ja kuitenkin on niin paljon muutakin kuin mere fysics, siinä se itsetunto vain ihmisessä tulee näkyville, kun ei telepatiaa taideta.

Ja siitä mun on pitänyt ylistää painonnostoa, että se antaa edistymisen tunteen, on ikään kuin mikrokosmos elämästä itsestään. Sillä kaikki muu "edistyminen" elämässä on niin epämääräistä ja hiljakseen tapahtuvaa, ettei siitä oikein osaa nauttia. Kun jotain saavuttaa, on jo suunnannut katseensa muualle. Mutta treenivihkon numerot ovat kuin kiveen kaiverrettuja, niistä näkee, mitä tekee ja mistä on tullut. Se valaa uskoa siihen, että ehkä salin ulkopuolellakin sillä pienellä nypertämisellä lopulta on jokin tulos. Vaikutukset vain ovat hitaammin näkyvillä.