pohdiskelua tyttöjen itsetunnosta...

[Miuku]

Hyviä kommentteja, mielenkiintoista pohdintaa. Vaikka itsetunto lähtee sisältäpäin, niin aika usein se heijastuu kyllä siihen omaan ulkokuoreen. Olisikin niin, että ulkokuorella ei olisi mitään merkitystä. Ehkä niinkin vielä käy kun tulee vanhemmaksi, mutta ainakin tällä hetkellä se on ihan ollennainen osa "minää". Jos voisikin vaan ajatella, että ihana persoona ja kaunis hymy korvaavat kaiken muun, mutta kyllä ainakin minulla on tarve olla kaunis ja sitä kautta tavallaan paikkailla (ylipainoisena teininä rapistunutta) itsetuntoani. Sitä ettei ehkä pysty ajattelemaan itseään niin ainutkertaisena ja mielenkiintoisena ettei ulkonäöllä olisi väliä.

Tämä on itselle aika osuva thread, sillä mielikuva omasta itsestä ei ole muuttunut kropan mukana. Läskit on about laihdutettu ja kroppa on ihan kiva, mutta ei vaan tunnu siltä. Paitsi joskus humalassa, baarissa naisten vessassa pongaan peilistä jonkin hoikan nätin otuksen jota saatan jäädä sitten tuijottelemaan pitkäksikin aikaa. Joskus on pakko vetää vähän toppia ylöspäin ja tuijotella massulihaksen reunoja. Tai jotain, milloin mitäkin.

Minulla on mies, joka kehuu ja arvostaa. Ja kaikki on muutenkin hyvin, ollut jo vuosia, mutta pään sisällä tilanne ei vaan meinaa muuttua vaikka vuodet kuluu.

Ei se nyt niin kamalaa ole, mutta inhottaa löytää itsensä kolmekymppisenä vertailemassa itseään teineihin uimarannalla ym. muuta älytöntä touhua. Järki sanoo jotain, mutta ajatus ei seuraa. Itsestään huolta pitäminen auttaa, mutta aina välillä tulee sellainen olo, että mitä mäkin oikein ajattelen, tyhmä pinnallinen nainen korkkareissani ja mekossani. Kyllä kaikki kuitenkin näkee että vaan yritän...

Jotain on kai mennyt itsetunto-osastolla pieleen jo penskasta saakka. Mutta luulisi että suhteellisen täysipäinen yksilö voisi jotenkin korjata asiaa. Ja joinain päivinä siltä kyllä tuntuukin. Joskus se taas tulee puskan takaa.

tämmösiä...

 

[Anne P]

Mikä sitten on teidän mielestänne hyvä itsetunto? Mun makuun itsetunto täällä koetaan itsensä hyväksymisenä tai kehumisena? Mun filosofian mukaan hyvä itsetunto ei ole sama asia kuin itsensä kehuminen/se että viihtyy itsessään tai on tyytyväinen itseensä. Mun mielestä hyvä itsetunto on sitä, että tiedostaa omat hyvät puolet, mutta myös ne huonotkin. Ja että on täysin realistinen minäkuva. Jos mä sanon, että olen läski lihaton huora, ei tarkoita että mulla olis huono itsetunto, mikäli noi jutut pitää paikaansa. Ei sen hetkiselle totuudelle mitään mahda, vaan asia yksinkertaisesti on niin. Henkilökohtaisesti koen, että mulla on pirun hyvä itsetunto. Tiedän tarkalleen missä mennään, mitä ajattelen itsestäni, ja tiedän vielä senkin, että ajatukset itsestäni pitävät paikkaansa. Se, että haluaa muuttua, ei siis Annien filosofian ole mikään huonon itsetunnon merkki.

Mulle tuossa yksi mies tuumasi, että sulla on kuule hirmuisen huono itsetunto. Kysyin takaisin että Hur så ? Vastaus oli se, että kun selitin tyytymättömyydestä omaan ulkonäköönsä. Ja pyh. Totuus on totuus, eikä se muutu vaikka olis minkälainen itsetunto

 

[Faidra]

Annie, noissa sun ja threadin aloittajan mielipiteissä oli varmaan juurikin se ero, että sinä ajattelit ei-niin-fanaattisia urheilijoita/pullahiiriä, kun taas kilppuli ajatteli niitä joiden elämää kontrolloi se urheilu/mässäily. Harva pakkomielteistä liikuntaa/kalorienlaskua harrastava voi vilpittömästi sanoa olevansa onnellinen. Jos joka ikistä päivää vuodessa varjostaa se, ettei hetkeksikään voi relata, niin harva pystyy sanomaan että se on rentoa ja onnellista elämää. Se on fanaattista, pakkomielteistä, häiriöistä.

Jos taas harrastukseen kuuluu se, että lasketaan mitä syödään ja treenataan pirun kovaa - ilman että näistä asioista tarvitsee tehdä pakkomielteisesti - niin silloinhan elämäntapa voi hyvinkin olla sellainen joka tekee onnelliseksi.

Uskoisin, että kilppulille tuli tämä juttu mieleen koska viime aikoina mimmien puolella on ollut monta threadia, joissa kirjoittaja sanoo "tiedän, että mun pitäisi syödä enemmän mutta en uskalla" tai "järkikin sanoo, että kulutukseni on suurempi kuin syömäni kalorit, mutta pelkään painonnousua niin etten voi syödä enempää". Johan sekin, että näistä asioista kysytään, kertoo että kaikki ei ole kohdallaan.

Jos asioita tekee vapaasta tahdosta, niin sehän on hyvä asia. Jos taas möröt pään sisällä pakottaa elämään treeni- ja ruokavalioajatusten täyttämää elämää 24/7, niin silloin on ehkä syytä miettiä mitä ne tärkeimmät asiat elämässä ihan todella olivatkaan. Se yksi kipeiden jalkojen takia väliin jätetty lenkki tai pienen mieliteon takia syöty jäätelö ei KENENKÄÄN tavistreenaajan elämää takuulla heilauta niin suuresti, että siitä pitäisi ottaa stressiä!

Sitä paitsi, stressihän lisää kortisolin eritystä... ja kortisolin eritys antaa hyvät eväät keskivartalon paisumukseen. ;)

Hyvä itsetunto? Minusta se on juuri tätä:

Mun mielestä hyvä itsetunto on sitä, että tiedostaa omat hyvät puolet, mutta myös ne huonotkin. Ja että on täysin realistinen minäkuva.

ITSE TUNTO. Sitähän se on, itsensä tuntemista. Niin hyvien kuin huonojen asioiden suhteen. Ja sitä, että on juurikin oma itsensä, arvostaa itseään sellaisena kuin on. Ei kopioi muita tai yritä olla jotain mitä ei ole. On vain reilusti sitä mitä on, ja jos se ei jollekulle kelpaa niin harmi. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä pidäkään. Eiköhän tässä maailmassa kaikennäköisille tallaajille ole elintilaa. Tosin mikäli huomaa itsessään puolia joista ei pidä ja tiedostaa, että niitä on mahdollista muuttaa, niin mielestäni hyvää itsetuntoa on myös pystyä havaitsemaan mitä nämä asiat ovat ja mitä niiden eteen voi tehdä.

 

[Anne P]

Nii iin. Eiköhän jokainen kuitenkin hommaa tee ihan vapaasta tahdostaan. Ja jos alkaa möröt pään sisällä kertomaan hassutuksia, niin sitten äkkiä terveyskeskuksen kautta apua saamaan..

..Ne on niitä valintoja mitä jokainen tekee.

edit. hitto mun avatarilehmä on hellunen :haart:

 

[Helly]

Täällä on varmaan aika paljon (muitakin) tyttöjä, jotka on aika pian Pakkiksen löytämisen jälkeen saanut oikein ahaa-elämyksen, että nyt koko elämä kerralla remonttiin. Osalla varmasti tulee kunnon alkuinnostus, jonka myötä meinaa vähän karata mopo käsistä. Kyllä mullakin tulee välillä sellainen olo, että huhhuijaa, kun porukka vaikka rahtaa kouluun omia eväitä, kun ilmaisessa kouluruuassa ei olekaan optimaaliset ravintoainesuhteet. Mutta toisaalta, toiset ihmiset vaan on sellaisia, että kun johonkin ryhdytään, niin ryhdytään sitten kunnolla. Itse olen ehkä vähän kateellinenkin, kun tuntuu että olisihan se kiva itsekin innostua jostain niin täpöllä että oksat pois. Tietysti vaikea määrittää, missä menee terveen innostuksen ja fanaattisuuden raja. Kuten jo monessa postissa kysyttyä, kuka sen määrittää?

PS. Annie, sun lehmä on ihq-lutunen :haart:!

 

[Angela]

Tehkööt jokainen elämällään mitä haluaa, mutta turha tulla sitten valittamaan, jos ei ole osannut tarpeeksi terveyttään ja vartaloaan kunnioittaa. Kerran vaan eletään joo, mutta elämänlaatu ei välttämättä ole paras mahdollinen hurjan ylipainoisena tai alkoholisoituneena. Arvostan ihmisiä, jotka osaavat arvostaa itseään ja vain yhtä elämäänsä!

Urheilen, koska nautin siitä. Syön herkkuja, jos mieleni tekee, eli tod. harvoin. Alkoholia olen tämän vuoden aikana käyttänyt kaksi kertaa ja uskon, että siinä oli tarpeeksi. Syön usein ja paljon. Kroppa on aikasta kiinteä ja sellaisena sen haluan pitääkin, mutta en stressaa asiasta.

Jos ihminen on tyytyväinen itseensä ja onnellinen ilman urheilua, niin suodaan se hänelle. Jokaisen tulisi elää niin, että voi kantaa itsensä selkä suorana ja pää pystyssä ja todeta olevansa tyytyväinen itseensä, eikä häpeillen piilotella itseään.

Juu, hellunen lehmä on

 

[HeatN]

Mielestäni itsetunto on ennen kaikkea itsensä arvostamista, kunnioittamista ja hyväksymistä. Hyvän itsetunnon omistava henkilö ymmärtää heikkoutensa ja halutessaan hänellä on voimia ja osaamista kehittää näitä heikkoja puolia. Toisaalta hän arvostaa omia hyviä puoliaan ja osaa myös muiden kuullen tunnustaa nämä hyvä puolensa toisin ei siis väheksy itseään sellaisissa asioissa joissa varmasti tietää olevansa hyvä.
Hyvällä itsetunnolla varustettu henkilö myös osaa ottaa itseensä vastaan kohditunutta kritiikkiä MUTTA MYÖS kehuja eikä aliarvioi näitäkään.

Itsetunto ei ole ihan simppeli asia eikä voi olla olemassa yhtä ainoata hyvää itsetuntoa. Jokaiselle varmaankin tämäkin asia on omakohtainen ja omaan persoonaan liittyvä asia.

 

[Angela]

Mielestäni itsetunto on ennen kaikkea itsensä arvostamista, kunnioittamista ja hyväksymistä. Hyvän itsetunnon omistava henkilö ymmärtää heikkoutensa ja halutessaan hänellä on voimia ja osaamista kehittää näitä heikkoja puolia. Toisaalta hän arvostaa omia hyviä puoliaan ja osaa myös muiden kuullen tunnustaa nämä hyvä puolensa toisin ei siis väheksy itseään sellaisissa asioissa joissa varmasti tietää olevansa hyvä.
Hyvällä itsetunnolla varustettu henkilö myös osaa ottaa itseensä vastaan kohditunutta kritiikkiä MUTTA MYÖS kehuja eikä aliarvioi näitäkään.

Itsetunto ei ole ihan simppeli asia eikä voi olla olemassa yhtä ainoata hyvää itsetuntoa. Jokaiselle varmaankin tämäkin asia on omakohtainen ja omaan persoonaan liittyvä asia.

Täysin samaa mieltä asiasta kanssasi! Hienoa tekstiä!

 

[Copacabana]

Mun mielestä hyvä itsetunto on sitä, että tiedostaa omat hyvät puolet, mutta myös ne huonotkin. Ja että on täysin realistinen minäkuva. Tiedän tarkalleen missä mennään, mitä ajattelen itsestäni, ja tiedän vielä senkin, että ajatukset itsestäni pitävät paikkaansa.

+ vastuun ottaminen elämästään. Ei päästä toisia nykimään narusta kuin sätkynukkea.
Tärkeää on pitää elämän langat omissa näpeissään.
Ajattelee itse omasta puolestaan eli toiset eivät tee ratkaisuja puolestasi.
Neuvot ovat asia erikseen. Minä kyselen toisinaan hyviltä ystäviltä mitä tekisitte tilanteessa missä olen, mikäli kaipaan henk. tukea.

Viisailla ajatuksilla on itämisaika :whip:

 

[Aino]

Se yksi kipeiden jalkojen takia väliin jätetty lenkki tai pienen mieliteon takia syöty jäätelö ei KENENKÄÄN tavistreenaajan elämää takuulla heilauta niin suuresti, että siitä pitäisi ottaa stressiä!

Olen erittäin samaa mieltä Faidran kanssa Ja muutenkin tämä on mielenkiintoinen keskustelu, täytyy sanoa. Aiheena varmasti sellainen, joka herättää tunteita laidasta laitaan. Itse "joudun" ammattini puolesta usein pohtimaan juuri itsetuntoon/minäkäsitykseen liittyviä kysymyksiä. Ja ajattelin nyt hieman osallistua tähänkin keskusteluun tuomalla esiin omaa ajatukseni virtaa (aiheeseen liittyen tai vähän vierestä;) ). Olen Pakkista lukiessani useasti miettinyt, kuinka kuntosali-/fitnessharrastus vaikuttaa itsetuntoon.

Itse olen omassa elämässäni kokenut treenin ja ruokailutottumusten "järkevöittämisen" parantaneen itsetuntoani huomattavasti. Itsetunnon koheneminen ei ehkä niinkään liity ulkoisen olemuksen kohenemiseen (toki vähän siihenkin) vaan pidemminkin siihen, että tälla tavalla elämällä tunnen "hallitsevani" elämääni kokonaisvaltaisesti paremmin Säännölliset ruokailutottumukset ja treenaus sekä niistä aiheutuva yleinen hyvä olo ja pirteys vaikuttavat siihen, että jaksan tehdä kaikkia muitakin asioita paremmin (esim. työ, ihmissuhteet) ja sitä kautta saan taas uusia onnistumisen kokemuksia, jotka puolestaan edelleen vaikuttavat itsetuntoni kehittymiseen.

Aikaisemmin elämässäni minulla on ollut kausia, jolloin en ikään kuin tuntenut tällaista elämäni "hallintaa". Silloin söin vähän mitä sattuu ja usein varsinkin pahaan oloon tuli mässäiltyä. Liikunta oli jokseenkin kohtuutonta ja aiheutti jokapäiväistä stressiä (itseruoskintaa jos en ehtinyt joku päivä liikkumaan). Mielestäni nykyinen "elämäntapani" vaikuttaa itsetuntoon ja yleisesti hyväänoloon juuri tuon hallinnan tunteen kautta. Jos taas tämäkin harrastus (ruokailut+treenaus) kääntyisi siihen suuntaan, että miettii joka päivä ihan jokaista suupalaansa tai treenaa orjallisesti ilman minkäänlaista joustavuutta niin kaikki kääntyisi luultavasti taas päälaelleen. Silloin "elämäntapa" hallitsisi taas minua, enkä minä elämäntapaani. Ja tällaisessa tilanteessa erilaiset itsetunto-ongelmat /syömisongelmat yms. olisivat enemmänkin kuin todennäköisiä.

Jostakin kirjasta olen joskus lukenut, että Minäero-teorian mukaan itsetunto riippuu ennen muuta henkilön ihanneminän (millainen haluaisi olla) ja todellisen minäkäsityksen (millainen uskoo olevansa) välisen eron suuruudesta. Jos näiden kahden välinen ero on liian suuri, seuraa monenlaista haittaa ihmisen psyykeelle. Pakkista lukiessani olen usein miettinyt, että helposti alkaa muodostamaan omaa ihanneminäänsä sen pohjalta, minkä kokoisia/näköisiä useat Pakkikselle kirjoittavat, jo todella kauan määrätietoisesti ja tavoitehakuisesti treenanneet/kilpailevat, ihmiset ovat. Itselle tulee tunne, että haluaisi kamalan nopeasti päästä samaan "tilanteeseen" missä he ovat, eli tulee tunne "kaikki mulle tänne nyt ja heti". Tämä ei tietenkään ole mahdollista eikä onnistu millään poppakonstilla. Tällaisella ajattelutavalla tulee ihanneminän ja todellisen minän välille helposti todella suuri kuilu ja sen sijaan että itsetunto paranisi se päinvastoin murenee joka kerta kun luen esim. kuinka muut syövät/treenaavat/diettaavat tms. Olenkin huomannut itsetuntoa parantavaksi keinoksi sen, että asetan itselleni yhden "suuren" tavoitteen (näyttää "fitness-naiselta"...) sijasta monia pienempiä tavoitteita. Yleensä teen tavoitteet aina päiväksi tai viikoksi kerrallaan. Esimerkiksi tällä viikolla tavoitteenani oli lisätä aerobista liikuntaa ulkona ja samalla nauttia kauniista kesäilmoista. Itsetuntoa ja samalla omaa kuvaa itsestä parantaa kun huomaa päässeensä tähän "välitavoitteeseensa", joka samalla auttaa myös ehkä joskus pääsemään siihen omaan "suureen tavoitteeseen". Tämä kirjoitukseni oli ehkä hieman sekavaa ajatuksenvirtaa, mutta toivottavasti kirjoituksestani kävi jotenkin ilmi pointtini. Itse ainakin keskityn siihen, että muodostaisin ihanneminäni (millainen haluaisi olla) ns. "asteittain". Eli en pyri heti "täydelliseksi" vaan matkaan pikkuhiljaa kohti sekä henkistä että fyysistä parempaa oloa. Kuunnellen matkalla koko ajan itseäni. Aurinkoista kesää ja treeni-intoa kaikille!

 

[azznah]

En tiiä kuinka paljon menee ohi aiheen.Mutta kumminkin. Tässä nyt jonkun aikaa treenanneena rupee oikeesti huomaamaan tuloksia itsessään,että ne tavoitteet pitää vielä nostaa ylemmäs ja tahtoo treenata lisää. Ja on hokannu et oikeesti tykkää puntista ja vieläpä eilen sain niin hyviä kehuja kyykkytekniikasta,kun joskus on epäileväinen et meneeköhän tää ihan oikein niin ei voi välillä kuin olla tyytyväine itseensä,vaikka siellä takapuolessa vähän sitä selluakin on.

Ja katson mitä syön, ni eilenkin kahvilla kavereiden kanssa vaikka hyviä kavereita ovatkin ni kuulee v**tuilua siitä kun avomieheni lähtee hampurilaista hakemaan ja itelläni vähän nälkä ja ajattelen sitä tonnikalasalaattia ni tulee toisten suusta et "joo ota vaa se tonnikalasalaatti,siin ei oo kaloreita" kun tietävät et en kovin usein syö hampulaisia! En minäkään niille saakeli kommentoi kun vetävät koko aterian ranuineen ja limsoineen,et taisipa tulla kaloreita tosta satsista! Tää taas kertoo kai siitä et ei sitä arvosteta tai mitä lie!

 

[kilppuli]

siis mä vaan jaksan ihailla teitä ja mielipiteitänne kiitos niistä,avartaa omaa käsitystä..
mun käsitys itse tunnosta on samoilla linjoilla muiden kanssa:itseä kunnioitetaan virheineen päivineen, osataan antaa itelle virheet anteeks ja ottaa niistä sitten opikseen..täydellisyyteen ei kannata kenenkään pyrkiä,hyvään oloon kylläkin.mun mielestä myös ihminen jolla on terve itse tunto,tekee miten haluaa oli muut mitä mieltä hyvänsä,mutta ihminen jolla on itsetuntoa kestää myös kuunnella muiden eroavat mielipiteet eikä suoralta kädeltä tyrmätä niitä..

mun oma faija on tapaus" 2 tapaa tehä asioita, sen tapa ja väärä tapa" kompromisseistä ei tietoakaan ja raivostuu jos koitta perustella toista mielipidettä.huoh.turhauttavaa.

mulla itellä oli muutama vuos sitten mielettömän huonoitsetunto,enkä ees kummemmin tiedostanu sitä,voin pahoin,siihen alkoi tottumaan ja lopulta katos käsitys ees OIKEASTA omasta halusta.halusin kovasti miellyttää vanhempiani kaikessa, koskaan en siihen pystynyt, tein asioita heidän takiaan, en itseni.
kerran koin sellasen ahaa elämyksen kun mietin mitä haluun tulevaisuudeltani, ja huomasin et mietin mun vanhempien toiveita mun kohalle..listailin asioita ja mietin et no näin ne on tyytyväisiä muhun..olin sillon ulkona kävelyllä ja siin vaiheessa oikeesti pysähdyin ja olin sillee mitä vittua,mun vanhemmat anto MULLE elämän elettäväks, jos ne ei oo muhun tyytyväisiä ni mitä helvettiä sitte!eka mua alko naurattaa ku oli nii pieni itsestään selvyys paljastunu EN OLE TÄÄLLÄ VANHEMPIANI VARTEN,sit alkoki räkänen itku...

itsetuntoa voi tosiaan kohentaakin,mulla terapiassa käynti ja tunteiden läpikäyminen on auttanu,lisäks kuuntelee itseään rehellisesti.paljon opeteltavaa...

 

[HeatN]

mun oma faija on tapaus" 2 tapaa tehä asioita, sen tapa ja väärä tapa" kompromisseistä ei tietoakaan ja raivostuu jos koitta perustella toista mielipidettä.huoh.turhauttavaa.

Meillä on samanlaiset isät:D
Mutta onneksi olen nyt aikuistuttuani ymmärtänyt ettei minun tarvitse olla samanlainen kuin hänen ja voin ja saan ja osaan ja minun pitääkin tehdä omat valintani ja päätökseni. Ja kuunnella isääni muttei välttämättä ottaa hänen tavoistaan toimia mallia.

Itsetuntoon vaikuttaa myös toki lapsuus ja se kuinka paljon on saanut tukea ja kehuja kehittyessään. Itse en herkästi laita aisoita lapsuuden piikkiin enkä itsetuntokysymystäkään kokonaan mutta varmasti osittain vanhempien roolimalli vaikuttaa.

 

[Rae-]

neiti ja faidra kirjoittavat taas kerran täyttä asiaa..:haart:
edit.. väheksymättä mitenkään muiden hyviä kommentteja ja mielipiteitä..

 

[EBBA]

Apua, ei kai homma tosiaan ole noin mustavalkoista? Minä kuulun noihin ei-niin-paljon-treenaaviin, mutta ei se silti tarkoita sitä, että juoksisin kaikki viikonloput baarissa. Itse asiassa en edes käytä juurikaan alkoholia tai syö roskaruokaa.

Niin elikkä tolla lausahduksella yritinkin tuoda esille sen miten mustavalkoisesti minun treenaamiseeni ovat "ei niin paljoa treenaavat" suhtautuneet...ilman että minä ole heille sanonut takaisin baarissa juoksemisesta...joka oli vaan kärjistys mitä olen miettinyt vain mielessäni niinä hetkinä kun joku on asiakseen katsonut ilmoittaa minulle että pitäisi hankkia se kuuluisa elämä elikkä en tarkoittanut että kaikki ne jotka eivät treenaa viikonloppuna viettäisivät kaiken aikansa baarissa :D ja ihan selventääkseni vielä että kyllä mullekkin baarirellestely maistui nuorempana ja olin onnellinen myös silloin

 

[heduhemuli]

Itselläni tää "kuntoiluinnostus" on muhinut pitkään ihan käytännon jutuista. Kunto ei kestäny aiemmin mitään, ylipainoisena (161/90) oli hankala olla, ei osannut käyttää niin suurta kroppaa. Nyt noin 65 kilosena on paljon helpompi olla ja kuntokin karttuu pikku hiljaa... Täydellisyyttä en edes viitsi tavoitella, siihen olen liian nautinnonhaluinen :D En tarkoita herkkuja vaan aivan kaikkea.
Laiskottelupäiviä, ravintolailtoja( ruoka ), treenin iloa, ym. Kaikkea tasapuolisesti... Eli lyhyesti: tavoitteenani on HYVÄ OLO, ei vaatekoot tai peilikuva. Huono itsetunto minulla on toki ollut aina, mutta ei niinkään kropasta vaan aivokapasiteetista. Tiedättehän, blondi... Mielestäni en ole tyhmä, mutta en ole myöskään sosiaalisissa tilanteissa kotonani. Ajatukset kulkee, mutta suu ei sano:itku: Tuskin olen ainoa tämän ongelman kanssa.
Mut nyt meni hiukan offtopiciksi, vai? Tarkoitus oli sanoa, että kukin taaplaa tyylillään, ja niin kauan kuin sitä ei yritä pakkosyöttää muille, kaikki on ok.

 

[Deleted member 5830]

Tämä on itselle aika osuva thread, sillä mielikuva omasta itsestä ei ole muuttunut kropan mukana.

Minulla on mies, joka kehuu ja arvostaa. Ja kaikki on muutenkin hyvin, ollut jo vuosia, mutta pään sisällä tilanne ei vaan meinaa muuttua vaikka vuodet kuluu.

Ei se nyt niin kamalaa ole, mutta inhottaa löytää itsensä kolmekymppisenä vertailemassa itseään teineihin uimarannalla ym. muuta älytöntä touhua.

Jotain on kai mennyt itsetunto-osastolla pieleen jo penskasta saakka. Mutta luulisi että suhteellisen täysipäinen yksilö voisi jotenkin korjata asiaa.

tämmösiä...

Poimin vähän lainauksia. Mä olisin voinu kirjottaa noi. Viimeks tänään mietin itteäni ja elämääni. Mulla on nykyään kaikki niin älyttömän hyvin verrattununa pentuaikaan/murkkuikään ja silti vaan luottamus itseen ja omiin kykyihin horjuu aika usein. Onneks olen kuitenkin edistyny matkan varrella ja pystyn ajattelemaan/toimimaan toisin, kun huomaan touhuavani älyttömyyksiä.

 

[Gillyanne]

Annie, noissa sun ja threadin aloittajan mielipiteissä oli varmaan juurikin se ero, että sinä ajattelit ei-niin-fanaattisia urheilijoita/pullahiiriä, kun taas kilppuli ajatteli niitä joiden elämää kontrolloi se urheilu/mässäily. Harva pakkomielteistä liikuntaa/kalorienlaskua harrastava voi vilpittömästi sanoa olevansa onnellinen. Jos joka ikistä päivää vuodessa varjostaa se, ettei hetkeksikään voi relata, niin harva pystyy sanomaan että se on rentoa ja onnellista elämää. Se on fanaattista, pakkomielteistä, häiriöistä.

Jos taas harrastukseen kuuluu se, että lasketaan mitä syödään ja treenataan pirun kovaa - ilman että näistä asioista tarvitsee tehdä pakkomielteisesti - niin silloinhan elämäntapa voi hyvinkin olla sellainen joka tekee onnelliseksi.

Uskoisin, että kilppulille tuli tämä juttu mieleen koska viime aikoina mimmien puolella on ollut monta threadia, joissa kirjoittaja sanoo "tiedän, että mun pitäisi syödä enemmän mutta en uskalla" tai "järkikin sanoo, että kulutukseni on suurempi kuin syömäni kalorit, mutta pelkään painonnousua niin etten voi syödä enempää". Johan sekin, että näistä asioista kysytään, kertoo että kaikki ei ole kohdallaan.

Jos asioita tekee vapaasta tahdosta, niin sehän on hyvä asia. Jos taas möröt pään sisällä pakottaa elämään treeni- ja ruokavalioajatusten täyttämää elämää 24/7, niin silloin on ehkä syytä miettiä mitä ne tärkeimmät asiat elämässä ihan todella olivatkaan. Se yksi kipeiden jalkojen takia väliin jätetty lenkki tai pienen mieliteon takia syöty jäätelö ei KENENKÄÄN tavistreenaajan elämää takuulla heilauta niin suuresti, että siitä pitäisi ottaa stressiä!

Pahoittelen pitkää quottausta, mutta olen erittäin samoilla linjoilla kuin Faidra tuossa ylhäällä. Neidillä oli myös hyvä kirjoitus tuossa vähän aikaisemmin.

Eli se, että vastustaa kiusauksia ja elää yyberterveellisesti, ei IMO ole sinällään vielä mikään itseisarvo, sillä kuten todettua se voi aiheuttaa kasapäin stressiä ja pahaa mieltä ja/tai kummuta häiriintyneestä ruumiinkuvasta ja monennäköisistä (syömis)neurooseista. Tavoiteltavaa sen sijaan on tasapaino ja rentous, niin syömis- ja treenijutuissa kuin koko muussakin elämässä. Elämästään nauttiva, itsensä kanssa sinut oleva nainen on aina kaunis, vaikkei ihan fitnessmitoissa olisikaan! :haart:

 

[ZannaZ]

Mielenkiintoinen thread ja hyviä postauksia ja pointteja tullut esille :thumbs:. Pistänpä mäkin lusikkani soppaan.

En tiä onko asiaa, vai asian vierestä vai mitä mutta miten sitten määritellään "huono itsetunto"? Mikä on esim. vaan vaatimattomuutta ja mikä on huonoa itsetuntoa? Ja mistä moinen vois johtua? Tossa pari mimmiä sanoivat että ovat viäkin "vähän heikoilla jäillä" vaikka ovat jo aikuisia ja asiat ovat "näennäisesti ainakin järjestyksessä". Voiko lapsuus/menneisyys vaikuttaa kuinka paljon siihen mitä olemme ja miten koemme asiat nykyisin?

Siis tottakai lapsuus vaikuttaa, mutta kuinka paljon? Voiko sitä "syyttää" aikuisiän horjuvasta itseluottamuksesta ja "huonosta itsetunnosta".? Voiko mm. se, ettei luota itseensä, ei pidä itseään kauniina tai viähättävänä, ei osaa nimetä hyviä puolia itsestään tai jotain mitä osaa hyvin (tai ei ainakaan tule kuin liukuhihnalta) olla esim. (kouluajan) kiusaamisen syytä?

Tuntuu vaan että monesti ne jotka ovat koulukiusattuja tai muuten syrjittyjä ovat myös aikuisiällä hiljaisempia ja syrjäytyneimpiä ehkä jopa sen "huonon itsetunnon" omaavia. Miten paljon voi vaikuttaa siihen millainen itsetunto on? Tottakai voi jonkinverran mutta, jos on ollut koko elämänsä koulukiusattu (kuten allekirjoittanut - ja sama jatkuu viäkin osittain :(), ni kuinka katkaista "alemmuuden tunteen"-kierre?

Ja se on , jos joku tässä vaiheessa sanoo jotain siihen suuntaan että "no, ala arvostamaan vaan ittees". Se on sama kun sanois anorektikolle et "no, ala vaan syömään. Äläkä oksentele sitä ruokaa ulos". Eli homma ei vaan ole niink yksinkertaista eikä vaan toimi noin sormia napsauttamalla/toisen käskemänä. Kaikki asiat eivät lähde lutviutumaan vaan kun päättää niin.

Saikohan tästä nyt mitään tolkkua kukaan. Tarkoitus oli siis pohdiskella mm. koulukiusaamisen/muun syrjinnän vaikutusta minäkuvaan ja siihen miten kokee itsensä (itsetunto?). Ja juuri siitä miten se jää "kytemään" ja miten se vaikuttaa elämään "jälkeenpäin". Vaikka kiusaamisesta olisi kulunut vuosia, se voi vaikuttaa paljonkin. Mutta kuinka paljon sen "saa" vaikuttaa? Mikä on "normaaleita jäänteitä" koulukiusaamisesta ja mikä on sitten jo traumanpuolelle menevää? Paljon kysymyksiä, joita mä mietin, joskus useinkin. Kaikkeen ei ole vastauksia, mutta heitänpä vaan omat mietteeni tähän pohdinta-threadiin. Parannetaan yhdessä maailmaa, punttisiskot :D.

 

[kilppuli]

mie ainakin zannaz tajusin pointin ja yhdyn
nääkin asiat on usein jonku verran ristiriidassa jälleen kerran, selkeetä totutta ei varmaan ookkaan..
vähän esimerkkiä mitä tarkotan,jotkut ihmiset tuntuu takertuvan siihen että koska heillä on rankka lapsuus tms, heillä on oikeus olla ikäänkuin heikkoja sen sijaan että pyrkisivät muutoksen kautta parempaan.
esimerkkinä yks poika jolla on rankka lapsuus, mutsi kuollu ja faija ryypänny ikänsä, poikaa heitelty perheestä perheesen tms. Tää jätkä on täys lusmu, satuttaa ihmisiä pettämällä,katuu aina kovasti ja muuta, mut koska hänellä on hankala lapsuus hän ajattelee et "on nyt vaan sellanen", saa oikeuden iteltään olla heikko.
sit on taas niitä jotka ehkä uskaltaa kohdata heikkoutensa mikä lie onkaan.
esimerkkinä tästä nyt otan itteni,vanhemmat koitti tarjota rahaa että oisin menny kouluun johon ne halusivat,sanoivat mua tyhmäks jos meen sinne minne ite haluan...,jostain keräsin rohkeutta toimii heidän tahtoo vasten, tosin siitä mieletöntä huonoa omaatuntoa potien.

jos ne omat heikkoudet ja pelot tiedostaa ja tietää minkälaiset tilanteet niitä aiheuttaa,niiden kanssa voi oppia elämään,en usko että ne vaan katoaa.
mun faija saa itteni tuntemaan aina vähäpätöseks, aluks olin vaa hiljaa, sit tuli vaihe jollon en halunnu olla yhteyksissä häneen, mutta pari kk sit avauduin hänelle tuntemuksistani ja juteltiin pitkään.tällä hetkellä voidaan sillon tällön tavata ja muuta,isompaa osaa elämääni se ei voi olla,muuten vaan syyllistän itteäni.

tää taitaa ollatosi sekavaa tekstiä!

ja tosiaan, jos ihmisellä on pitkään heikkoitsetunto,sitä melkeen tottuu tulla tallotuksi,ei edes ehkä tunnista omaa halua ja tahtoa.sitä on siis opeteltava.
mutta ihmisten tarinat ja kokemukset on niin erilaisia joten varmasti itse tunnon käsityskin on sitä..