Onpas mielenkiintoinen ketju.
Oon osittain samanlaisessa tilanteessa Timban kanssa. Treenivuosia on tosin muutama vähempi ja taukoakin suht aktiivisesta salitreenaamisesta on jo nelisen vuotta. Keväällä havahduin ajatukseen, että olen kohta ihka-aito kynäniska, enkä se jollaiseksi aikaisemmin tavoittelin muuttuvani, jollen ala tekemään muutoksia. Nurkista löytyy onneksi käsipainot, joten muokkasin vanhan ohjelman näiden rajoitteiden mukaan ja aloittelin treenit eli paikallaan olon sijaan "astuin polulle". Pikkuhiljaa painot ja toistot kasvoivat, herkut ja karkit kiinnosti yhä vähemmän ja vähemmän ja muutamia positiivisia kommenttejakin alkoi kuulumaan lähipiiristä. Ehkä hienointa oli/on huomata ja tuntea kuinka viivat sekä kuopat keholta alkoi taas muuttumaan kaariksi
. Toki siirtyminen kunnon salitreeneihin kotioloista on vielä tekemättä, mutta kunhan saan muutettua olosuhteita suotuisammiksi sekin asia tulee korjattua.
Egokin oli helpompi jättää nurkkaan, kun ajatteli kehittymistä, tavoitteiden saavuttamista ja tekemisen olevan yksittäisten pienten askelien ottamisena eteenpäin. Toki itsensä voi tiputtaa alemmas ajattelemalla millaisia painoja on tullut ennen liikuteltua, mutta mielestäni tärkeämpää sekä positiivisempaa on katsoa eteenpäin ja unohtaa katselu menneisyyteen. Jatkossahan ne entiset ennätyspainotkin jää taaksepäin ;). Pakkiksen mittapuulla olen luultavasti edelleen aika siimakäsi tai rimpula, mutta tämä tai muiden (negatiiviset) mielipiteet itsestä ei oikeastaan lopulta kiinnosta, kun tietynlainen halu, asenne, kipinä ja palo on alkanut syntymään. Jostain mun on aloitettava ja nykyinen kunto tai ulkomuoto ei tarkoita sitä, että se olisi jatkossakin sellainen.
En nyt puutu itse treeniasioihin mitenkään, sillä Timballa on varmasti tieto ja taito siinä suhteessa comebackin tekemiseen ja monilla tuntuu olevan siitä aiheesta hyviä ehdotuksia. Psykologisista ja mentaalipuolen jutuista tuntuu taas olevan harvemmin puhetta. Yksittäisiä asioita, mitkä itseä ainakin herätteli oli vanhojen treenivihkojen lueskelu (ei pelkästään tulokset, vaan myös treenipäivien merkinnät fiiliksistä ja asioista mitkä oli menneet hyvin, tavoitteiden merkinnät ja niiden saavuttaminen), vanhat kunnon arskaleffat
, youtuben parhaimmillaan aivan huikeat motivaatiopätkät ja lopulta kuitenkin tärkeimpänä omien asenteiden ja elämäntavoitteiden pohdiskelu, jotka kirkastivat niitä asioita, jotka sai aikaisemminkin lähtemään salille. Itselläni treenaaminen tuntuu hyvältä ja mielekkäältä kun ajattelee olevansa jonkinlaisella polulla tai portailla, jonka päässä on jotain tavoittelemisen arvoista. Pikkuhiljaa matkalla edetessä maisemat alkaa näyttämään paremmilta ja näet tavoitteen yhä lähempänä ja paremmin erottuvana. Kärsivällisesti aina toisto/kilo kerrallaan kohti tavoitetta, vähän kuin taloa rakentaisi
.