Huippuyliopistosta tulossa luuloyliopisto
Onnistuuko huippuyliopiston istuttaminen Suomeen?
Olisi koomista, jos jalkapalloseurat Espoon Honka, Käpylän Pallo ja Töölön Vesa julistaisivat yhdistyvänsä "huippuseuraksi", joka haastaa vuonna 2020 Liverpoolin. Olisi syytä kysyä, onko seuroissa harjoiteltu pääpuskuja liian kovilla palloilla.
Entä mitä sanottaisiin, jos seurojen johtomiehet saisivat hankettaan varten valtavan rahapotin opetusministeriöltä? He matkailisivat opintomatkoille Englantiin ja Espanjaan, ja kun kotiin tuotaisiin tervehdys opintomatkoilta, jokainen suomalainen tajuaisi, että pian syntyy jotain megasuurta, sellaista, josta jokainen kuutosdivarin vasen puolustajakin hyötyy.
Hankkeen epäilijät vaiennettaisiin sanomalla, että he ovat vain kateellisia, surkeita potkupalloilijoita ja peruutuspeiliin katsojia.
Pian pääministeri julistaisi hankkeen valtakunnan kärkihankkeeksi. Valtioneuvoston linnan pylväiköistä esiin astuva Kaikkitietävä Rahanjakaja haukkuisi ne, jotka eivät ymmärrä, mitä Euroopan pelikentillä tapahtuu ja mistä siellä "on yhdessä päätetty".
Vihdoin tasapäisinkin keskinkertaisuus ymmärtäisi, että nyt pitää kumartaa ja taputtaa. Ellei sitä tee, oma jalkapalloura päättyy, ehkä pääsy katsomoonkin kielletään.
Näinhän huippuyliopistohanke on edennyt.
Huipuksi julistautuminen oli emämunaus, joka vei uskon hankkeen ajajien todellisuudentajuun. Huippuyliopistoa arvostelevat tuskin ovat kateellisia. Sen sijaan he voivat olla vihaisia röyhkeästä tavasta, jolla jotkut nyt ajavat omia etujaan yhteisen edun nimissä. On huolestuttavaa, että maan hallitus tuntuu uskovan huippuyliopistoon kuin lapsi joulupukkiin.
Ei huippuyliopistoksi voi julistautua. Maailman todelliset huippuyliopistot ovat pieniä, niissä opiskelu on hyvin vaativaa ja maksaa paljon. Huippututkijoita on aina äärimmäisen vähän; huipulle pääsy vaatii poikkeuksellista lahjakkuutta ja palavaa halua tehdä työtä rakastamallaan alalla. Nyt yliopistoihimme tungettu pinnallinen mittaamis- ja tuottavuusmania vaativat "menestyjiltä" maanista pyrkyryyttä ja epärealistista itsensä ylentämistä.
Mitä pitäisi ajatella siitä, että yksi tulevan "huippuyliopiston" korkeakouluista, Teknillinen korkeakoulu, reputti äskettäin Korkeakoulujen arviointineuvoston laadunvarmistustarkastuksessa?
Suomen Kuvalehti kertoi helmikuussa "huippuyliopiston" valmistelijoiden matkasta todelliseen huippuyliopistoon, Cambridgeen.
Siellä kuultiin kummia! Suomalaisille kerrottiin, että opiskelijoita rohkaistaan rakentamaan omaa maailmankuvaansa. "Pahinta mitä voidaan tehdä, on keskittyminen tutkimukseen, jota elinkeinoelämä haluaa."
Jos matkalaiset eivät vielä tässä vaiheessa hörpänneet juomaa väärään kurkkuun, pian se tapahtui. "Mikä teistä tekee niin hyviä?" kysyi suomalainen visionääri. "Vapaus. Ihmisten annetaan tehdä omia juttujaan ilman suuria strategioita. Kukaan ulkopuolinen ei kerro mitä meidän pitäisi tehdä", kuului vastaus.
Missä olivat swot-analyysit, visiot ja puhe, jota puppugeneraattorimme tuottavat? Cambridgessa saa antautua turvallisesti luomaan. Meillä taas tulevat "huiput" kiitävät "roolipohjaisesti substanssirajojen yli driving forcen ajamina kohti globaalia virtuaalikampusta, jossa supertuottavuus ja radikaalit innovaatiot kohtaavat". Lainaus on suunnittelumuistiosta, joka osui sattumalta käsiini. Pitäisikö huipputiimiin pestata yksi tervejärkinen psykiatri?
Cambridgessa suomalaisille kerrottiin, että ylhäältä tulevia ohjeita ja isoja tieteidenvälisiä projekteja karsastetaan. Huippututkijat eivät juokse muotiaiheiden perässä, ideoiden annetaan kypsyä rauhassa ja luovuus kukkii ruohonjuuritasolla, todettiin.
Hyvänen aika! Cambridgessa toimitaan siis aivan siten kuin luovuustutkijat suosittelevat. Juuri näin innovaatiot syntyvät.
Helsingin kauppakorkeakoulun kansleri Matti Lehti toisteli innovaatioyliopistoa koskeneessa Vieraskynä-kirjoituksessaan (HS 1. 2.) sanoja muutos, kilpailu ja osaaminen. "Kaikkien organisaatioiden uudistamisen keskeinen sisältö muodostuu karsimisesta ja kehittämisestä. Hyvän puutarhurin tavoin myös yliopiston johdon on leikattava pois hyödyttömäksi käynyttä vanhaa ja istutettava tarpeellista uutta", Lehti kirjoitti.
Suomeksi se tarkoittaa monien pienten laitosten lakkauttamista. Olisiko esimerkiksi professori Jaakko Hämeen-Anttila, sivistysyliopiston yksi jäänne, hyvä leikata pikaisesti irti "huippuja" häiritsemästä? Hänethän voisi lähettää Teheranin yliopistoon.
Kanslerin puutarhurivertaus tuo mieleen "hyvät puutarhurit", jotka yrittivät koko 1990-luvun leikata Suomi-puusta irti sen lahoimman oksan, peruskoulun. Se oli muka este Suomen kilpailukyvyn kehittymiselle. Tilalle haluttiin markkinavetoinen kilpailukoulu, synnyttämään huippuja. Myös akateeminen opettajankoulutus oli eräiden "huipputiedemiesten" ivan kohteena; se leimattiin tekotieteelliseksi ja turhaan maisteritasoiseksi.
Vuodesta 2001 alkaen pätevät kansainväliset koulusaavutusvertailut ovat osoittaneet toistuvasti, että peruskoulumme tulokset ovatkin erinomaiset. Akateemisella opettajankoulutuksellammekin lienee osuutta koulumme hyvään tasoon.
Talouselämä kirjoitti äskettäin, kuinka kansleri Lehti teki firmastaan TietoEnatorista Luulo-Enatorin, jossa mielikuvien myyminen on ollut pääasia. Firman arvo on romahtanut. Ollaanko nyt luomassa mielikuvien Luulo-Yliopistoa?
Yliopisto ei ole kvartaalitalouteen nojaava liikeyritys – vielä. Tuottavuutta vaativien piirien nälviminen yliopistosta "tilivirastona" loppuu, kun uusi korkeakoululainsäädäntö astuu voimaan.
Uusi uljas yliopisto ottaa mallinsa liikeyrityksistä ja hankkii paljolti itse omat varansa. Tutkija-opettajat alistetaan virtuaalisaavutuksiaan raportoiviksi kirjanpitäjiksi.
Imago- ja bränditieteen professuureilla on taatusti kysyntää mielikuvayliopistoissa. Myös muutama "huippufilosofi" tai "huipputeologi" pitää ehdottomasti palkata luomaan puhelahjoillaan pehmeää ulkokuorta koville hankkeille.
Jos luovimmat tutkijat suuntaavat pääenergiansa sen osoittamiseen, että ovat "kärkiyksilöitä tieteen äärimmäisellä etureunalla", kuten muuan professori itseään kuvasi, ei paljon toivoa ole.
Jos ihmisen hyvällä elämällä on vielä arvoa teknologian ja rahan rinnalla, myös humanistisia, yhteiskunta- ja kasvatustieteitä ja jopa teologiaa tarvitaan. Taidekorkeakoulujen päätehtävä lienee esteettisten ja jopa eettisten arvojen vaaliminen eikä bisneksen tekeminen.
Valtion tuottavuusohjelman uuvuttamaa akateemista väkeä ei voi hämätä tyhjillä fraaseilla, joiden mukaan kaikki kehittyy ja tehostuu aivan strategioiden mukaisesti. Vastenmielisintä on, että itsekästä etujen kahmimista perustellaan hyvinvointiyhteiskunnan säilymisellä. Pian meillä on huippulapset, huippumummot ja huippuköyhät.
KARI UUSIKYLÄ
Kirjoittaja on kasvatustieteen professori Helsingin yliopistossa.
