Parisuhteesta, puntista ja vauvoista

[katriina2]

Niin, omalta kohdaltani voin vain todeta, että ei sitten mennyt ihan kahta vuotta tuosta aiemman viestin kirjottamisesta että tärppäsi, meni aika tarkkaan kaksi kuukautta...Näin päin se sitten joillekuille menee ja toisille sitten toistepäin.

Olen jonkin verran joutunut viikottaista reenimäärää supistamaan, ja niinhän sen pitääkin mennä. Ei siitä ittensä piippuun reenaamisesta saa edes samanlaisia kiksejä enää, eikä tietenkään tarttekaan. Nyt keskitytään tähän jälkikasvun kasvattamiseen prioriteetilla yks.

Se, mikä on tullu vähän yllätyksenä, on se *itutus siitä, ettei mitkään vaatteet mahdu päälle. Tai mahtuu, mutta paidat jää navan korkeudelle, tissit tunkee kaula-aukosta ja housuja on pakko laskee tonne lantiolle. Mut sekin nyt vaan kuuluu tähän aikaan.

Ollaan nyt jo miehen kanssa mietitty, että mitäs sitten ku äippä"lomat" ja vanhempain"vapaat" on pidetty. Mä ehdottomasti oon perhepäivähoidon kannalla, en ajatellut vuositolkulla olla kotona, eikä se mulle välttämättä edes sopiskaan. Lisäks mulla on vielä koulu vähän kesken ja se tarttis yrittää puristaa loppuun...Mutta mistäs sitä sitten tietää, että miten syksyllä asiatl lutviintuu.

Mutta mutta. Tää on nyt tätä. Sen vielä kyllä sanon, että ainakin mun kohdalla tää "ihana odotusaika" on ollut kyllä kaikkea muuta kuin "ihanaa", korkeintaan mukiinmenevää ;)

 

[Aksukkainen]

Minä en koskaan ole ollut mikään "äiti-tyyppi". En ole osannut olla luontevasti pienten lasten seurassa ja vauvatkin on saaneet mut enemmän hämilleen kuin ihastuneeksi. Minkäänlaista vauvakuumetta en siis potenut koskaan. Mietin kyllä joskus, että haluanko lapsia Toisaalta tuntui, että ehkä JOSKUS ja toisaalta, että voisin hyvin kuvitella eläväni mieheni kanssa myös pariskuntana ilman lapsia.

No, meidän kohdalla sattui sitten onnellinen yllätys, joka ratkaisi asian meidän puolesta. Kun näin testissä positiivisen tuloksen, itkin kyllä ensimmäiset viis tuntia ja päällimmäinen tunne oli paniikki. Ajattelin, etten osaa enkä halua lasta, ettei niin voi käydä ja että kaikki on ihan pilalla. Tunteet tietenkin tasoittui varsin nopeasti, mutta paljon kasvamista äitiyteen kyllä oli edessä raskausaikana. Niin viisas luonto kuitenkin on ollut pitkän raskausajan osalta, että kyllä sen 9 kuukauden aikana jopa minä "ei-äiti-ihminen" ehdin kasvaa odottamaan sitä lasta täydellä sydämellä (ja lopussa suurella kärsimättömyydellä).

Nyt meidän neiti on 1v 4kk ja minä olen yllättänyt itseni tän äitiyden aikana monta kertaa erittäin vahvasti. Eniten mua on yllättänyt se, että olen vieläkin kotosalla - hoitovapaalla. Olin nimittäin ajatellut, ettei musta koskaan tule kotiäitiä, vaan että palaan töihin heti äippäloman jälkeen. Kun asia alkoi olla ajankohtainen, en vaan kuitenkaan halunnut tehdä sitä valintaa. Olenkin kotona vielä kesään saakka, ja sitten meidän neiti aloittaa vaille 2 vuotiaana pph:lla tai päiväkodissa. Ja mua surettaa tuo asia jo nyt! Vaikka alunperin ajattelin, että tulen hulluksi kotona ja odotan vain töihin palaamista.

Nyt mua sitten mietityttää kaikkein eniten se, onko meidän perhekoko sopiva vai haluaisinko toisen lapsen. Mulla ei nytkään ole mitään kuumetta tai palavaa halua saada toista lasta. Mutta jotenkin ajattelin tätä asiaa niin, että on kurjaa jos meidän tytöllä ei ole lainkaan sisaruksia. Ite pidän omaa veljeäni suuressa arvossa ja myös suurin osa ystävistäni on sisarustensa kanssa läheisiä. Viimeistään aikuisena, mutta moni myös muistelee sitä lapsuutta sisaruksen kanssa (tapellessa) lämmöllä. Mua mietityttää, jääkö kaduttamaan jos toista lasta ei yritetä. Koska pelkään kyllä, että jos jään sitä vauvakuumetta odottamaan niin toista vauvaa ei kuulu.

 

[Millis]

Helpottava lukea, etten ole ainut ei-äiti -tyyppi! Joskus 5-6 vuotta sitten podin vauvakuumetta, mutta se ei ollut sellaista vaaleanpunaista unelmointia ja vauvanvaatteiden hypläämistä, vaan vain kova halu saada oma vauva. Miehen mielipide oli silloin, että hän käy ensin tekun loppuun ja hommaa hyväpalkkaisen työn ja sitten vasta on vauvan vuoro. No nyt on yritetty vauvaa 2,5 vuotta, eikä sitä kuulu eikä näy. Käytiin lääkärissä viime keskiviikkona ja mulle määrättiin jotain tabuja auttamaan munasolun kypsymistä. Noin kuukauden päästä niitä pitäis sit alkaa napsimaan.

Tunteet on todella ristiriitaiset, toisaalta en välttämättä halua vauvaa, mut toisaalta se saa mun puolesta tulla jos on tullakseen. Ellen sit oo ihan hyödytön ja "munaton", ei olis yllätys. Kolahti aika tavalla, kun tajusin ettei sitä vauvaa noin vaan tehdä ja että mun täytyy turvautua johonki hoitoihin. Kaiken muun, mitä mä oon halunnu, ni oon aina saanu. Mut en tätä. Ja sen lääkärikäynnin jälkeen tajusin myös sen, kuinka typerää mun on ruikuttaa, että haluan päivätyötä (kolmivuorotyö)! Mulla on sentään kiva työpaikka, mahtavat työkaverit ja reilu&mukava pomo. Eikä asiakkaistakaan ole kuin se 2 % idiootteja! Kaikkea ei voi saada, en edes minä, ja pitää olla tyytyväinen, että ylipäätään on vakityö.

Jos nyt koittaisin summata ajatuksiani yhteen nippuun, niin tältä ne näyttää: haluan sen vauvan, haluan olla kotiäitinä jonkin aikaa mut laitan tenavan jossain vaiheessa päiväkotiin tai pphoitoon. Ja sit vielä ihan hullu toive, haluaisin kaksoset! Kuulemma hoitoja saaneilla on siihen isompi "riski". :hyvä: Onko täällä kaksosten saaneita? Miten meni alkuajat?