Parisuhteesta, puntista ja vauvoista

[Mistraali]

Onneksi olkoon, Marissa!:thumbs:

 

[Matami]

:haart: Onnittelut Marissalle! :haart:

Meillä on kanssa kaksi prinsessaa, nuorempi on ½v ja alan elvytellä vanhaa harrastusta uudelleen. Kummasti vaan täältäkin tää beibi ketju heti ekana löytyi..

Mä pidän tuota omaa aikaa ja sen korostamista vähän yliarvostettuna (samoin kuin nukkumista..) mutta kaikki ollaan yksilöitä ja jotku tarvitsee sitä ja kokee sen tärkeänä että jaksavat. Itse koen olevani tässä elämäni vaiheessa ensisijaisesti kuitenkin äiti, kummaa miten itsekkäästä uratietoisesta ihmisestä voikin tulla tällainen lasten myötä..

Mun harrastamisen suurin stoppi on ollut, että meidän sali on lapsivapaa zone, muuttunekko sitten kun omistajien perhe joskus lisääntyy. Musta tää on todella peestä ja täytyy sano että rajoittaa mun pääsemistä reeniin ainakin.. :curs:

Mun kokemus ensimmäisen hankkimisessa oli, että se päätöksen tekeminen, että nyt ruetaan lapsia tekemään oli kaikista vaikein. Ja kyllä kauhistuin plussasta enemmän kun mies, joka oli kyllä päätöksessä enemmän empivällä kannalla..

Mut loppuuko se vauvakuume ikinä? Kun taas nostelee päätään..

 

[katriina2]

Ensiksi onnittelut Marissalle!
Itselle vauvakuume on iskenyt tässä viimeisen puolen vuoden aikana ihan tosissaan. Osaksi johtunee varmaan siitä, että tuo 30 alkaa kolkutteleen jo ihan liian lähellä... Miten sitä sillon kakskymppisenä miettikään, että kolmekymppisenä on valmis, naimisissa ja lapset hankittu, jeah right
Nyt oon melko vakaasti päättäny heittää ainakin hormoniehkäisyllä vesilintua ja tän sanoin miehellekin. Tulkoon jos on tullakseen, mun säkällä ehkä tossa parin vuoden päästä

 

[Eleonoora]

Ensiksi myös minulta onnittelut Marissalle! :haart:

Nostellaanpas. Löytyykö vauvakuumeisia punttimimmejä, vai tuntuuko asia kaukaiselta? Itsellä taas vauvakuume on nostanut päätään.. Voi huokaus.. parantumaton sairaus :(. Itse jo koen olevani valmis, mies ei..

Vauvakuume tuntuu todellakin olevan parantumaton sairaus. Minulla se tuntuu olevan kovimmillaan keväällä ja kesällä, jolloin miehellekin kovasti juttelen vauvoista ja haaveilen omasta. Taitaa olla jo neljäs "pahakausi" menossa (ainakin miehen mielestä). Jospa vuoden päästä pääsisi jo yrittämään.

Mies on meillä se, joka pistää kapuloita rattaisiin, kun minä pistäisin täydellä höyryllä eteenpäin. Välillä ahdistaa se, kun toinen sanoo niin jyrkästi ei, vaikka tiedän hänen olevan täysin oikeassa ja olevan järkevä. Yritän suorittaa opiskelutkin pikapikaa pois alta, jotta mies ei pääsisi enää sanomaan, että minä opiskelen ja silloin ei tehdä lapsia.
Meillä mies ajattelee asioita muutenkin paljon realistisemmin. Hän pohtii rahatilannetta ja miettii, miten jaksaisimme, jos saisimme esim. koliikkivauvan. Minä olen täysin sokea tuollaisille asioille, enkä osaa moisia ajatella. Uskon kaiken aina järjestyvän.

Kauheinta tässä tilanteessa on se, että vanhemmat ja appivanhemmat kyselevät jo mahdollisista lapsenlapsista. Tyydyn aina sanomaan, että opiskelut ensin.. :jahas:

Tuntuu turhauttavalta, kun mies on niin paljon vastaan ja siirtää asiaa aina sinne hamaan tulevaisuuteen, jolloin ollaan "valmiita." Minusta koskaan ei voi olla täysin valmis! Valmistumiseni jälkeen mies kai tajuaa, että mullahan vois olla vakituinen työkin ennen lapsia. :itku:

Anteeksi avautuminen! Huono päivä. :down:

 

[Pirtsu]

Yhdyn tuohon, että koskaan siihen vauvan "hankkimiseen" ei ole valmis. Meillä raskaus tuli sellaiseen saumaan, ettei oltu edes virallisesti enää yhdessä miehen kanssa mutta nytpä taas ollaan. Tuolloin mies sanoi, että oli joskus asiasta haaveillut ja odotellut ns. oikeaa aikaa mutta totesi myös, että eipä näille asioille taida oikeaa aikaa koskaan tullakaan. Ja näin se on. Hyvin on sopeuduttu, eipähän ollut turhia suunnitelmia ja kuvitelmia vauva-ajasta. Pahimmillaan sekin johtaa kaaokseen ja vaikka mihin, jos on suunnitellut kaikki liian valmiiksi. Nähty on.

 

[Helly]

Vanha ketju ylös. Halusin laittaa tän "avautumisen" tänne mimmipuolelle, vaikka yleiselläkin puolella olisi ketju mihin olis voinut jatkaa...

Tilanne on se, että miehellä on kauhea vauvakuume. Ja minä oon lähestulkoon paniikissa. Tähän vuoteen asti ajattelin, että en varmaankaan ikinä halua lapsia. Jos mies olisi myös tätä mieltä, niin en olisi varmaan asiaa ruvennut sen kummemmin miettimäänkään. Nyt oon sitten tuon miehen vauvakuumeen myötä ruvennut pohtimaan, että mitäs mä nyt oikeasti ajattelen ja miksi. Ainoa asia, mitä oon tähän mennessä keksinyt, on että mä en halua tehdä näin isoa päätöstä :itku:. Tulee vaan sellainen tunne, että pitäisihän nyt tällainen asia tietää, mutta mä en vaan tiedä . Ei kai tällaista asiaa voi millään "ihan sama" fiiliksellä päättää. Vai voiko? Onhan se edes jonkun verran yleistä niinpäin, että miehelle on "aika sama tai, no okei" ja nainen päättää, että nyt lähdetään yrittään. Voiks tää toimia toisinpäin? Elämäntilanne tekee tästä melkein vielä vaikeempaa, koska nyt olisi kaikin puolin ihan hyvä aika, paitsi että mä oon tämmönen :jahas:.

Ei tästä nyt mitään galluppia pystyyn voi laittaa, harmi kyllä ;). Mutta jos jollain tuli jotain ajatuksia niin kiva olisi kuulla . Kavereiden kanssa on aika vaikea puhua asiasta, koska tämä lapsiasia herättää monissa aika vahvoja fiiliksiä.

 

[Leenu]

Mulla ei koskaan ole ollut vauvakuumetta, en ole koskaan tullut oikein toimeen lasten kanssa, enkä ole pitänyt itseäni kovinkaan äidillisenä. Silti olin ajatellut, että lapsia joskus haluan.
Joku kriisi iski viime vuonna, että se lapsenteko saattaa kestää vaikka kuinka, paras aloittaa yrittäminen, ikää oli tuolloin 25. Mies oli vähän vastahakoinen, mutta pillerit jätettiin pariksi kuukaudeksi pois. Sitten mies eräs ilta sanoi, että jos kuitenkin otetaan pillerit takaisin ja itsekin olin epäröivä lapsiasiassa, joten näin tehtiin. Kuinkas ollakaan lapsi ilmoitti tulostaan vähän ajan päästä. Olin kauhuissani, onko musta äidiksi? Mies ei tuntunut ottavan uutisia vastaan niin shokissa kuin minä :D

Raskaus meni aika ristiriitaisissa tunteissa, olin iloinen tapahtuneesta, mutta mitä lähempänä synnytystä oltiin niin sitä enemmän pelotti, olin ihan p**ka jäykkänä (mikä on kai ihan luonnollista kun esikoista odottaa). Mies ei jännännyt niin kuin minä, se taisi kasvaa ajatukseen huomattavasti nopeammin

Poika syntyi viime toukokuussa. Kaikki se pelko ja epävarmuus karisi heti samalla hetkellä kun sain pojan syliin. Ja mieskin ihan silminnähden palvoo poikaansa. Joka päivä huomaa rakastavansa tuota pikkuista vaan enemmän ja enemmän vaikka tuntuu ettei tämän enempää voi enää rakastaa :haart:

Tämä varmaan auttaa kaikkia teitä vauvakuumeisia selättämään kuume ;)

Oikeaa aikaa lapselle ei ole, sitä voi lykätä ja lykätä tekosyillä hamaan loppuun (vaihdevuosiin) asti. Itse vielä opiskelen, mutta mitä sitten, kyllä se koulu odottaa, eikä vauva välitä jos välillä on tiukkaa kunhan kaikki perusasiat on kunnossa
Sitä on ihan turha miettiä, mitä jos vauva onkin koliikkivauva, kyllä kaikesta selviää, eikä sitä vauvaa tule koskaan hankittua jos vaan jossittelee, pahempaakin voi tapahtua...

Henkilökohtaisesti en ymmärrä kuinka eläin voi toimittaa lapsen virkaa. Olen itsekin erittäin eläinrakas ja minulla on ollut todella rakkaita lemmikkejä, mutta rakkaus omaa (tai adoptoitua?) lasta kohtaan on aivan erilaista, jotain sellaista mitä ei pysty kuvailemaan ihmiselle jolla lapsia ei ole. Miettikääpä mitä jos lemmikin kuoleminen olisi yhtä kova paikka kuin oman lapsen ;) Olisi maailma täynnä todella rankkoja kokemuksia.

Taitaa olla vähän OT tähän saakka.
Treenistä raskauden aikana: en pystynyt treenaamaan ollenkaan, koska hemoglobiini tipahti heti alussa eikä noussut. Olin siis niin väsynyt, etten jaksanut tehdä mitään. Treenauksen aloitin uudestaan n. 3kk synnytyksestä, nyt 2kk takana, tosin flunssa siinä välissä :jahas: Hyvin on lähtenyt käyntiin ja tuloksiakin jo näkyy. Muutama kilo jäi raskaudesta, jotka ei tunnu lähtevän mutta mikäs kiire tässä on. Jos vaikka ensi kesänä olisi rantakunnossa

 

[Cassyput]

Minäkin olen ehkä hiukan puolueellinen vastaamaan tähän trediin kun olen 6 viikkoa sitten saanut vauvan. Vauva oli meille ns. vahinko (juu juu, aikuiset ihmiset ei oikeastaan saa vahingossa lapsia, eli melkein vahinko...) tai ei ainakaan millään lailla suunniteltu juttu. Halusin vain sanoa että siitä huolimatta en ole katunut kertaakaan, en sitten vähääkään. Lapsi on toistaiseksi parantanut elämää kaikilla elämänalueilla. Ei ole ollut yhtään rankkaa eikä vaikeaa, ja musta tuntuukin että yleensä vauva-ajasta puhutaan kauhean negatiiviseen sävyyn.

Kävin puntilla läpi raskauden, ja synnytyksen jälkeen lepäsin 2 viikkoa. Vielä pitää ottaa rauhallisesti jonkin aikaa. Jos vain terveydentila sallii, raskaus ei aiheuta taukoja treeniin. Kehittymisestä tosin ei kannata haaveilla, mutta mikään ei estä jatkamasta urheiluharrastuksia. Tosin tuntuu että monella naisella ongelmana on enemmän itsekurin puute ja laiskuus kuin terveydentila.

 

[kaisa]

Kehittymisestä tosin ei kannata haaveilla, mutta mikään ei estä jatkamasta urheiluharrastuksia. Tosin tuntuu että monella naisella ongelmana on enemmän itsekurin puute ja laiskuus kuin terveydentila.

Pikkasen pisti silmään toi mikään-sana. Ei ehkä ihan noin rankasti kannatta yleistää, jos on oma raskaus mennyt treenien osalta aivan putkeen. Mulla on kaks tosi vaikeeta raskautta melkein takana, jolloin lääkäri on asettanut molemmilla kerroilla totaalisen liikuntakiellon ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, ettei tule lapsi pihalle aivan ennen aikojaan (vaikka molemmilla kerroilla l.a. ei todennäköisesti ole synnytyksen lähimaillakaan).

Edelleen sanon, että jokainen raskaus on yksilöllinen, kuten on ihminenkin. Kaikkea voi aina sattua. Hyvä, jos raskausaikana pystyy treenaamaan ihan kuten ennenkin, mutta ei sen varaan kannata ihan varauksetta laskea. Saattaa pettyä aika rankasti. Nimim. kokemusta löytyy. En löydä raskautetusta tilasta tällä hetkellä mitään positiivista (paitsi sen tulevan lapsen), en ole kummallakaan kerralla nauttinut tästä tilasta hetkeäkään, enkä enää ikinä aio ryhtyä tähän. Onneksi kumpikaan meistä ei halua kuin kaksi lasta, muuten pitäisi ehkä alkaa ihan vakavasti miettiä suunnitelmien rukkaamista.

 

[Marissa]

Ensin; kiitokset kaikille onnitteluista Kohta 4kk takana "lapsellista" elämää, ja mihinkään en vaihtaisi :haart:

Tosin tuntuu että monella naisella ongelmana on enemmän itsekurin puute ja laiskuus kuin terveydentila.

Tämä on omalla kohdallani NIIN totta. Mietin, mistä saisin (kestävän) motivaation jatkaa aloittamani laihdutus/kunnonkohotusprojekti kunnialla. Minulla siis terveydentila ei ole esteenä, vaan kaikenmaailman tekosyyt (ajanpuute/väsymys/imetys...). Ja tätä ennen raskausaikana en uskaltanut liikkua lenkkeilyä enempää ensimmäisen raskauden päätyttyä keskenmenoon. Järki-kulta kyllä kertoi, ettei syy ollut liikkumisessa, mutta tunteet eivät antaneet periksi.. tekosyitä taas.
Jumpalla ja vaunulenkillä olen nyt aloittanut, salille olis tarkoitus mennä kuukauden sisään..
Minulla on paha tapa laittaa överiksi aina; oli se sitten hyvässä tai pahassa.. joko treenaan liikaa ja syön yliterveellisesti tai sitten annan itseni ihan täysin löystyä ja syödä ties mitä roskaa.. jos jollain on kokemusta tällaisesta jojoilusta niin olis hienoa kuulla, millä kierteestä pääsee eroon konkreettisella tasolla, kun järki ja asian myöntäminen ei tunnu vievän eteenpäin ainakaan tarpeeksi... :curs:

 

[Cassyput]

Juu kaisa anteeksi, ilmaisin itseäni vähän puutteellisesti. Tarkoitin tosiaan että jos terveydentila sallii, treenejä voi jatkaa kohtuu normaalisti. Poislukien tietenkin kaltaisesi tapaukset, joissa raskaudessa on ongelmia.

 

[kaisa]

Juu kaisa anteeksi, ilmaisin itseäni vähän puutteellisesti. Tarkoitin tosiaan että jos terveydentila sallii, treenejä voi jatkaa kohtuu normaalisti. Poislukien tietenkin kaltaisesi tapaukset, joissa raskaudessa on ongelmia.

Saat ehdottomasti anteeksi.

 

[nelli]

Vähän hirvittää kirjoittaa tänne jotain näin henkilökohtaista, mutta menköön.. Stoori on lähinnä Hellylle, haluaisin sanoa, että tutulta kuulostaa. Olen aina kammonnut pikkulapsia ja äimistellyt sitä miten tylsiä ja oudosti käyttäytyviä normaaleista ihmisistä lisäänytmisen seurauksena tulee (puhumattakaan ulkonäöstä). Minun ei KOSKAAN pitänyt pilata hauskaa ja vauhdikasta elämääni moisella. Ei ei - kunnes rakastuin vauvakuumeiseen mieheen. Asenteeni päivittyi tuolle "ihan sama" -tasolle ja niin alkoivat kaksi uusavutonta, spontaania elämää ja iltapäivään asti nukkumista rakastavaa bilehilettä vanhemmiksi. Ensin tosin vaadin mieheltäni lupauksen kustantaa minulle synnytyksen jälkeen rasvaimu ja vatsanahkan kiristys.

Nyt lapia on kaksi, 6 kk ja 2 v. Elämä on muuttunut totaalisesti ja muistuttaa kyllä sinkkuaikojeni kauhuskenaarioita, mutta kaikkeen tottuu ;). Muutos ei ollut aivan kivuton. Monet itkut on itketty, mutta vielä paljon enemmän on naurettu (tosin välillä hysteerisesti). Vaihtaisin pois monia päiviä ja vielä useampia öitä. Välillä vaihtaisin lapsetkin tai antaisin ne adoptoitavaksi hyvään kotiin. Ne ovat valtaisa vitutuksen lähde ja samalla maailman suurin onni. Ne ovat tärkeintä elämässä ja silti välillä toivoo vaikka joutuvansa vankilaan että saisi niistä vähän lomaa. Sitten niitä kuitenkin on ikävä kun ollaan viettämässä sitä pitkään suunniteltua aikuisten bileiltaa..

Aika skitsofreeninen olotila siis, eikä sitä voi edes selittää millään hormonimyrskyillä, koska mies oireilee aivan samalla tavalla.
Ihminen on kumman sopeutuvainen otus. Entisestä elämästä kaipaan oikeastaan vain niitä aamu-unia. Päiviä rytmittävät treenit ja lastenhoito, muuta ei ehdi, kun eroahdistus ja uhmaikä painavat päälle. Plastiikkakirurgille en aio mennä vaikka ehtisinkin . Meininki on välillä kuin hullujenhuoneella, mutta iltaisin nukkumaan mennessä on päällimmäisenä tunteena kiitollisuus. Kun on näin ihana perhe.

Mitään vastausta en Sinulle voi antaa, mutta tiedä että et ole yksin. Ei se lastenhoito mitään salatiedettä ole, nehän kuuluvat tähän ihmiseloon aika luonnollisena osana. En voi sanoa projektiin ryhtyessäni olleeni "kypsä äidiksi" niinkuin hienosti sanotaan. Ehkä en jonkun mielestä ole sitä vieläkään. Minun tapauksessani vain "kypsyminen" olisi vienyt niin kauan, että mätäneminen olisi sitä odotellessa alkanut.

 

[Helly]

Kiitokset nellille tarinastasi. Mukava kuulla, etten ole maailman ainoa ihminen, jolla on tällaisia ajatuksia. Uskon kyllä toisaalta, että jos lapsen saa, ei sitä pohjimmiltaan kadu (paitsi huonoina hetkinä :D), mutta silti arveluttaa kuitenkin, että jos multa puuttuukin joku äitigeeni, kun lapset ei ole tähänkään asti kiinnostaneet pätkän vertaa. Ja eräänlainen uusavuttomuus, ainakin vauvojen ja lasten suhteen pätee myös meihin. Juuri yksi päivä kauhistuin, että niin vain meidätkin sairaalan ovesta ulos tuupattaisiin, 2 insinööriä ja parin päivän ikäinen vauva. Mitä siitäkin tulisi ?

 

[Hugadelic]

Ylipäätään käsite vauvakuume on mun mielestä hieman hankala. Mulle tulee siitä mieleen sellanen höpsähtänyt nainen, joka lässyttää koko ajan ja ravaa pakko-oireisesti lastenvaateosastolla. Joskus muinoin on mullakin ollut ton tyyppisiä ajatuksia, oli ihanaa hypistellä vauvanvaatteita (erityisesti kenkiä :haart, mutta sitten aikaa kului ja parisuhteessa ja muutenkin elämässä oli sellaisia vaiheita, ettei lapset oikein sopineet muuhun kuvioon ja se vauvakuumeenpoikanenkin katosi jonnekin. Aikaa kului ja miehellä alkoi olemaan vauvakuumetta, mä vaan en oikein ensin innostunut asiasta. Mä halusin tietyt jutut ensin elämässä kuntoon ja kun ne alkoi olemaan pulkassa, ei edelleenkään tuntunut mitään vauvakuumetta olevan ilmassa. Mä jotenkin odotin, että sitä täytyy höpsähtää ja kuolata kaiken lastenkrääsän perään, mutta sellasta fiilistä ei tullut.

Sitten mä oivalsin, että ei sen kai siltä pidäkään välttämättä tuntua, jos ei vaan tunnu. Sitä on vaikea kuvailla mikä se juttu sitten oli, joka sai mut kans haluamaan lasta. Haluamaan, mutta eritavalla kuin ennen. Ei kai siihen sitten mitään kummempia insinöörin järkeen sopivia fiiliksiä tarvitakaan. Nyt on raskaus yli puolen välin ja täysillä odotan tulevaa.

Mitähän mä tällä tajunnanvirralla yritin taas kertoa. Varmaan sitä, että naisten jotenkin oletetaan menevän sekaisin kaikesta vaaleanpunaisesta ja -sinisestä ja sitten kun luulee, että itsestä pitäisi tuntua siltä, niin on entistä enemmän hukassa.

Yks kysymys mulla olis myös jo lapsellisille. Kun tuolla isien ketjussa on tiukkaa vääntöä aiheesta koska on hyvä aika viedä lapsi hoitoon, niin mites teilä on homma hoidettu ja miltä se on tuntunut? Mulla on siihen vielä pitkä aika, mutta aihe askarruttaa jo nyt. Osittain tuntuu, että tekee sitten miten päin vaan, niin syyllistämistä tulee niskaan, vaikka eihän sitä tietenkään muiden ihmisten takia mitään oman elämän isoja rakaisuja pidä tehdä. Tunteet on tän aiheen kanssa yleensä monella vaan niin voimakkaasti pinnassa.

 

[Pirtsu]

Nelli oli jotenkin niin kivasti kertonut omasta kokemuksestaan Minäkin voisin vielä (ellen jo ole kertonut) valottaa omaa taustaani. En kylläkään ihan siltä pohjalta, että olisin ollut ennen raskautta punttimimmi vaikka 10v salilla olin käynytkin hinkkaamassa 4*15 sarjoja:D

Minä en ole koskaan, en siis ikinä, potenut mitään vauvakuumetta. En myöskään ole ymmärtänyt miksi se olisi tarpeen? Jotenkin minustakin tuntuu, että vauvakuumeesta höpöttelevät naiset ovat jotain ihme haavemaailmassa eläviä - kuvittelevat, että kun saan sen vauva, kaikki sujuu kuin leikki. Sitten minulla on se ihana hyvin syövä ja vielä paremmin nukkuva käärö ja kaikki jatkuu (parisuhde yms) ennallaan. No ehkä vähän yleistän

Meidän 3-vuotias sai alkunsa vahinkona. Juu-u, näitähän näyttää sattuneen useammallekin. Mutta taustalla mulla oli tieto, ettei raskaus ehkä tulis olemaan kovin helposti saavutettava olotila, joten koimme sen onnelliseksi vahingoksi. Siitä huolimatta, ettei oltu "virallisesti" sillä hetkellä enää edes pariskunta (nyt kyllä ollaan, naimisissa ja silleen).

Mulle kai tuo tapa tulla äidiksi oli se paras mahdollinen. En ehtinyt liioin haluta lasta enkä haaveilla "mitä sitten jos" ja millaista se elämä sitten olisi. Otin koko raskausajan ihan iisisti yhtään vouhottamatta koko asiasta. Meille tulee lapsi ja sillä sipuli.

Vähänhän tämä viimeiset 3-vuotta elämästä on ollut sellaista vuoristorataa, viimeksi tänä iltana koin sellaista raivoa ja kiukkua ja vihaakin varmasti tuota lasta kohtaan kun se ei alkanut nukkumaan vaan huusi ja itki sen mitä pienestä ihmisestä ääntä vain lähtee. Parisuhde on ollut ihan sivuseikka viimeisten vuosien aikana (ei jatkuvasti), koska lapsukaisemme on osoittautunut temperamentiltaan _hieman_ vaativaksi. Silti, kun katson lastani vaikka olisin juuri hänelle raivostunut, koen sellaista onnea, jota en olisi koskaan voinut kuvitellakaan tuntevani. :haart::haart::haart:

Vaikka öitä on valvottu ja vieläkin yöt voivat olla ihan mitä tahansa hyvän ja surkean väliltä, vaikka välillä on tuntunut, että oma-aika on joku muinaishistoriallinen muisto takaraivossa, siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tämä kaikki on sen arvoista. Aamu-unet ja sellainen extempore suorittaminen ovat asioita, joita joskus kaipaan mutta muuten en osaa kuvitella enää elämää ilman lasta. Monesti mielessäni aina kiitän kohtaloa (tai jotain korkeampaa..?) joka järjesti asiat näin.

Huoh, tätä paatosta voisi jatkaa loputtomiin. Sitten pääsenkin siihen hoitoasiaan. Meillä poikanen aloitti tarhassa 2v10kk iässä. Enpä loppujen lopuksi olisi aiemmin ollut valmis häntä tarhaan laittamaankaan eikä ollut tarvettakaan kun muutimme paikkakunnalta toiselle ja sain nyt kesällä vasta töitä. Jokainen tekee tässä asiassa just niin ku parhaaksi näkee. Minun henkilökohtainen mieltymys on hoitaa lapsi mahdollisimman lähelle kolmea vuotta kotona. Tämän aran ja herkän mutta pippurisen pojan kohdalla se on osoittautunut täysin oikeaksi ratkaisuksi.

Päätän paatokseni tähän:D

 

[vilma-liina]

Yks kysymys mulla olis myös jo lapsellisille. Kun tuolla isien ketjussa on tiukkaa vääntöä aiheesta koska on hyvä aika viedä lapsi hoitoon, niin mites teilä on homma hoidettu ja miltä se on tuntunut? Mulla on siihen vielä pitkä aika, mutta aihe askarruttaa jo nyt.

Näin jälkeenpäinkin olen tyytyväinen ratkaisuun, joka tehtiin tuon hoitoon viemisen kanssa. Meidän poitsu oli 1 v 4kk, kun palasin takaisin töihin.

Ensin hän meni anoppilaan hoitoon 3 kuukaudeksi, jonka jälkeen mulla oli kesälomaa pari kuukautta, ja aloitti sitten perhepäivähoidossa vähän alle 2 vuotiaana. Tykkäsi ihan hurjasti, kun oli enemmän ikäistä seuraa.

Ja sitten 3,5 vuotiaana siirtyi läheiseen päiväkotiin ja viihtyy sielläkin hyvin. Ja kun meillä on vaan tuo yksi lapsi, niin huomaa kyllä kuinka hirmuisesti hänkin jo kaipaa ikäistensä seuraa ja kavereita yleensäkin. Jo pelkästään viikon lomalla tuntuu, että hyppii seinille, jos ei pääse riekkumaan ja juoksentelemaan kavereiden kanssa.

 

[Hugadelic]

Eiköhän tuo hoitoon vieminen selkene itselläkin sitten, kun se oikeasti alkaa olemaan ajankohtaista. Nyt tuntuu siltä, että noin reilun vuoden iässä sitä voisi itse palata töihin, mutta ymmärrän kyllä, että fiilikset saattavat muuttua, kun oikeasti on siinä tilanteessa. Kiitoksia kokemuksista.

 

[xelden]

Taidan sittenkin kirjoittaa tähän ketjuun ja lapsi-asiaan liittyen, vaikka tuntuu, etten oikein haluaisi / pystyisi sanomaan mitään.

Mutta: ihan nuorena, siis parikymppisenä ajattelin, että perustan heti vauhdilla perheen ja teen ainakin neljä lasta 25-vuotiaaksi mennessä. Mies halusi odotella ja oikeaa hetkeä antaa lapsen tulla ei koskaan tullut. Niinpä vuodet menivät kaikkeen muuhun ja myös vauvakuume hävisi ajan kanssa. Viime vuodet olen elellyt siinä ajatuksessa, että voisin ihan hyvin olla vapaaehtoisesti lapseton, ettei lisääntyminen nyt vain sittenkään ole minun juttu.
Nyt sitten yllätyksekseni minut on 28-vuotiaana tutkittu ja diagnosoitu että lapsen saaminen luonnon menetelmin ei ole mahdollista. Eli mikäli lapsia haluan, edessä on pitkät, raskaat ja kalliit hoidot, eikä siltikään mitään takeita tuloksista. Olen aika shokissa, että mitä tehdä. Nuorena jonkinlaisia mahiksia saada lapsi omin avuin tai kevyemmillä hoidoilla olisi ilmeisesti ollut, mutta näihin kuluneisiin vuosiin on sen verran mahtunut kaikenlaista lisääntymiskykyä tappavaa toimintaa, että tilanne on aivan toinen. Pinnalla on siis jos jonkinlaisia tunteita, ei vähiten vihaa (sekä itseä, että miestä kohtaan, joka tavallaan "valitsi" aikanaan asian puolestani).
Adoptio sopisi minulle oikein hyvin, mutta taloudellinen tilanne on sellainen, ettei siihen ole minkäänlaisia mahdollisuuksia. Eli nyt sitten jää ainakin aikaa ja mahdollisuuksia treenata rauhassa...
Mitä tällä sitten oikeastaan halusin sanoa? En kai mitään. Paitsi ettei elämästä koskaan voi tietää, eli ettei mitään asiaa mitä haluaa tehdä, kannata siirtää huomiseen. Eläkää siis kaikki ihmiset kuin viimeistä päivää! :dance:

 

[Sabine]

Meillä lapset (1,5 ja 3) menivät hoitoon heti kun vain pääsivät, eli siis n. 10 kuukauden iässä. Minä opiskelen yliopistossa ja miehellä on paljon ylitöitä ja vuorotyö.

Hyvin ovat sopeutuneet hoitoon, itse en kyllä jaksaisikaan olla kotiäitinä, kun olen vielä nuori ja on paljon kiinnostuksen kohteita ja tavoitteita. Aika usein mietin mitä tekisin nyt, jos lapsia ei olisi, mutta uskon että olen valinnut oikean tien. Olen aina elänyt hetkessä ja lapset vain tulivat, heitä ei varsinaisesti suunniteltu.

En kaipaa sitä rellestävää opiskelijaelämää, jota monet tuttuni viettävät. Olen tyytyväinen elämääni näin, tämä on minun tieni. Pikkulapsiaikakin loppuu joskus, ja saa itselleen sitten enemmän omaa aikaa. Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että kerkeän liikkumaan paljon. Se tosin rasittaa, että koulu väkisinkin kärsii, kun en ehdi lukemaan niin paljon kuin haluaisin.

Monet ovat sanoneet minulle, että parempi tehdä lapset nuorena kuin vanhana, ja haluankin uskoa niin. Nyt vaan on enemmän tekemistä kuin kerkeää tehdäkään, koko ajan.