Parisuhteesta, puntista ja vauvoista

[neiti]

Mein perheessä on siis kaks kukeroa ja oon hiuka sitä mieltä (ehkä oman luonteeni vuoks:D ...) et osittain tähän lapsiasiaan on heittäydyttävä. Ei todella voi tietää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, varsinkaan lasten kanssa!!! On siis mahdotonta suunnitella etukäteen kaikkea. Äitiyteen kasvaa siinä odotuksen aikana ja voin luvata, et se "äidinvaisto" on voimakas ja auttaa täysin huomaamatta luoviin useimmat eteen tulevat tilanteet.

Olen kyllä täysin samaa mieltä, jos sitä hakemalla hakee sitä sopivaa ajankohtaa lapsille, niin todennäköisesti sitä ei tule koskaan, kun ainahan se on kaikille lapsettomille hyppy tuntemattomaan. Ja jokainen äiti on paras ja osaavin hoitaja omille lapsosilleen ja homma sujuu kuin luonnostaan, vaikka itsellänikään ei ollut lapsista kokemusta yhtään. Kyllä ne lapsoset äitiä sitten opettaa:haart:

 

[PMLats]

Mä olen päättänyt, että vajaan vuoden verran vielä, ja sitten alkaa kova yritys, oli sitä vakituista työpaikkaa tai ei jne. Ei todellakaan voi odottaa sitä hetkeä, että "kaikki on täydellistä" - täydellistä hetkeä ei tulekaan, joten on pakko luottaa siihen, että elämä kantaa ainakin sen aikaa kun lapset ovat ihan pieniä. Pääasia itselleni on se, että rinnalla on se maaliman paras tuleva isä, jonka tiedän rakastavan mahdollisesti ja toivottavasti aikaansaamamme lapsen(/lapset) puhki Toivottavasti pulla on uunissa ennen kuin 30 vuotta napsahtaa täyteen ;)

Niin, ja aiheesta vielä sen verran, että eihän se treenaamiseen pysyvää stoppia tee, vaikka lisääntyykin - eikä kilpailemista estä. Onhan noita mainioita esimerkkejä tälläkin palstalla!

 

[kaisa]

Mut onkohan sitä itsekkään ikinä niin varma siitä..? Välillä olisin niin valmis ettei valmiimpi vois olla ja taas toisena päivänä ajatus saattaa aiheuttaa jo epävarmuutta.. Katsellaan ja odotellaan..

Mä muistan, kun me aloitettiin yrittäminen (joka jäi aika lyhytaikaiseksi projektiksi), että aina välillä oli sellainen todella epävarma fiilis. Sitten kun nalli napsahti, niin jotenkin siihen äidin rooliin vaan kasvoi, onhan siinä sitä aikaa totutella.

Sopivasta ajankohdasta en tiedä, mutta kai sitä ihminen aina jotain tekosyitä keksii, miksi ei vielä nyt. Meidän tyttö on melkeinpä kirjaimellisesti kalenteri kädessä tehty, gradun valmistumista ajatellen. Lapsi syntyi ennakkoon, muutettiin ulkomaille ja gradu on vieläkin tekeillä. :D Ehkä se tästä...

Minä ainakin haluan lapsiluvun täyteen ennen kuin alan töitä etsiä. Kun kerran mahdollisuus on, niin mielummin hoidan nämä lisääntymishommat ensin pois alta ja alan vasta sitten puskea sinne uraputkeen. Valintojahan nämä tietty on...

 

[rebanna]

Minä ainakin haluan lapsiluvun täyteen ennen kuin alan töitä etsiä. Kun kerran mahdollisuus on, niin mielummin hoidan nämä lisääntymishommat ensin pois alta ja alan vasta sitten puskea sinne uraputkeen. Valintojahan nämä tietty on...

Näinhän minäkin oon sitä funtsinut, varsinkin kun haaveena olis pistää oma yritys pystyyn . Muuten käy herkästi niin, että etsii hyvää työpaikkaa ja luo itselleen uraa, (saati kun pistää firman pystyyn) jotta vois hyvillä mielin jäädä äitiyslomalle mutta sit huomaakin olevansa jo yli lapsenteko iän (mikä se nykypäivänä sitten lieneekään..). Toi olis kaikkein kauheinta kun kuitenkin lapsia haluan jossakin vaiheessa saada ja mielellään enemmän kuin yhden

 

[Gillyanne]

Hyviä pohdintoja ihmisillä.

Oma tilanteeni asian suhteen on se, että ikää on jo 30+, ja varsinaista vauvakuumetta ei edelleenkään ole. Ei nyt suuresti olisi mitään lapsentuloa vastaankaan kyllä - paitsi että olen juuri aloittamassa uusia opintoja, ja kovasti mielisin valmistua mahdollisimman nopeasti. Joten lapsenteko tähän saumaan/ihan lähivuosina ei kyllä tuota tavoitetta ainakaan jouduttaisi.

 

[Viivi]

Laitetaan nyt sitten näitä omia pienia aatoksia tänne kun aikapaljon on tullut tuota kisaamista sitten raskauden jälkeen pohdittua.

Täällä siis kasvatetaan masua rv 25+2.
bodyfitneksessä on tullut kisattua SM-kisoissa saakka, vaikka menestystä ei tullutkaan.
Kova treeni-into oli viime talvena päällä ja tarkoitus oli kisata syksyllä 06 tai viimeistään keväällä 07, toisin kuitenkin kävi, kovasti lasta kun haluttiin niin päätettiin että koitetaan jospa se onnistuisi ja treenataan samalla kisoihin.
Niin onnellisesti sitten kävi että tulin raskaaksi ja kova kisaan tähtäävä treenaaminen jäi taka-alalle.
Olen jatkuvasti ajatellut asian niin että mitään estettä kisaamiseen ei lapsen saamisen jälkeenkään ole, onhan siellä lava pullollaan äitejä, vieläpä todella hyväkuntoisia voittajia !
Tarkoituksena olisi kuitenkin jonain päivänä lavalle vielä päästä kenties vuonna 08.
Luotan täysillä siihen että kropan saa raskauden jälkeen kuntoon ja miksipä ei saisi, ainoa mietintä on ollut mistä löytää se aika hurjaan treeniin ja pieneen lapseen.
Onneksi mies on mukana ja luvannut hoitaa pientä kun tarve vaatii.

Vilmishän voisi kertoa kun kisavalmisteluiltaan ehtii KUINKA helppoa/vaikeaa on raskauden jälkeen kisakuntoon päästä jouduitko lykkäämään kisoihin menoa asian vuoksi ja miten kroppa reagoi treeniin, onko kunto parempi/huonompi/löysempi.....mitä ikinä nyt keksiikään raskauden jäljilta.

Jään mielenkiinnolla odottamaan sillä asia on kovin ajankohtainen täällä !

 

[SENNI HIETANEN]

Mie olen pari prinsessaa pyöräyttänyt ja väitän, että kroppa on kovemmassa kunnossa, kuin ennen raskauksia. Pystyin treenaamaan täysillä molempina odotusaikoina ja tulokset paranivat, koska kropassa jyllää extramäärä hormooneja. Eli raskaus ei ole vaikuttanut treeniin heikentävästi missään vaiheessa. Lihakset näyttävät paljon kovemmilta kuin ennen tyttöjä. Eikä ole jäänyt löysää, vaikka söin, mitä mieli teki. Kun vauva vie tilaa, niin mitään suuria määriä en minä ainakaan edes pystynyt mättämään. Ainut huono juttu oli, että kun aloin heti synnytysten jälkeen treenaamaan, niin maidon tulo tyrehtyi aika pian, mutta ihan terveitä tytöt ovat silti olleet.

Nauttikaa raskaudesta ja treeneistä! Lapset ovat ihania enkä voisi kuvitella eloa ilman kahta rakasta turboduracel-pupuani!!! Ja kisalavalla hehkutte varmasti entistä upeampina, kun sen aika koittaa!!

 

[morgaise]

Olinkin joskus aika naiivi kun ajattelin että kun ehkäsyn lopettaa niin samantien pamahtaa. Ei kaikki mene vaan niin kuin haluais.

Amen. Mie lopetin e-pillereiden syönnin vasta kun raskaustesti näytti plussaa. Yksi syys lisää olla luottamatta lääkefirmojen lupauksiin. Nyt rv 18 menossa, ja olo saattais viimeinkin antaa myöten jonkunasteiselle treenaukselle. Tosin kuntoilu kyllä alkaa kuunvaihteessa muuttolaatikoiden kannolla...

 

[sade]

Hyviä pohdintoja täällä.

Itse olen vasta 21v ja opiskelutkin on alkumetreillä, mutta silti vauvakuume vain nostaa päätään . Vaikka muuten hoidankin omat asiani suhteellisen järkevästi ja tunnollisesti, niin tätä asiaa ei vaan voi kontrolloida. Ennen tuijotin myrkyllisesti meluavia kakaroita enkä ymmärtänyt lapsista pitäviä, mutta nyt taas huokailen jo vaunujen perään, ihastelen kaikkia lapsia, hypistelen vauvojen vaatteita, luen kaikenlaisia raskauskeskusteluja... Saatan havahtua esim. luennolla siihen, kun huomaan haaveilevani raskaudesta ja lapsesta.

Miten muilla on vauvakuumeen kanssa? Itse en ole ikinä ennen näin voimakkasti kuumeillut ja ottaisinkin mielelläni vastaan vauvakuumeen selätysvinkkejä. Suhde (enkä minä ;) ) ei todellakaan ole kypsä vanhemmuudelle saati muu elämäntilanne, joten vauvaa ei voi lääkkeeksi ruveta yrittämään.

 

[Äiskä]

kivoja pohdintoja on täällä kaikilla. Toukkis on tähän mennessä ainoa jolla on yhtä monta "itse tehtyä" lasta kuin mulla, mulla vielä noi kaksi vaihdossa tullutta.

Mutta mutta, itse aloitin treenaamisen vasta kolmannen jälkeen - ja pääsin hyvää kuntoon. Aina kaikki jaksoivat muistuttaa siitä, miten kolmen lapsen äiti voi ollakaan niin hyvässä kunnossa, joten mikään selitys siitä, ettei kuntoon pääsisi, ovat p****aa.

Sitten tuli neljäs, ikää oli 30 v. ja treenasin täysillä koko raskauden ajan, itse asiassa omasta mielestäni vähän liiankin paljon, kun nyt jälkeen päin ajattelen. Monesti halusin näyttää muille (miehille) mihin pystyn, myös raskaana ollessani.

Mitään siitä en hyötynyt, paitsi sen että raskauden jälkeen olin hyvässä fyysisessä kunnossa ja sen että koko loppuraskauden ajan ukko oli vieressä ja hoki että kumpi on tärkeämpi: vauvan terveys vai oma hyvä kuntoni. Ja nyt jälkeenpäin ajateltuna: olinpa tyhmä.

Kun vauva syntyi, muistan ajatelleeni kun kartsalla kävelin ja maha pömpötti, että mitä v***tun väliä tuolla mahalla on - vain vauvalla on merkitystä.

Hyvä kunto on hyvä asia, mutta elämässä on niin paljon muutakin: jollekin se on hyvän yleiskunnon ylläpitoa, jollekin kisaaminen fitnessissä, jollekin pitsin kudonnan MM-mestaruus ja jollekin kotiäiteys. Mikään niistä ei ole toisiaan huonompaa, jokainen niistä on tärkeää jollekin.

Tällä hetkellä itselleni on edelleen tuon kolmivuotiaan palleron kasvattaminen hyväksi ihmiseksi. Tämä valaistui minulle aivan yht´äkkiä, hänen syntymänsä jälkeen. Ei siis valjennut heti, vaan ehdin synnyttää kolme palleroa ennen sitä, jotka kiltisti kulkivat äidin mukana punttisalilla neljä kertaa viikossa :D

 

[sade]

Nostellaanpas. Löytyykö vauvakuumeisia punttimimmejä, vai tuntuuko asia kaukaiselta? Itsellä taas vauvakuume on nostanut päätään.. Voi huokaus.. parantumaton sairaus :(. Itse jo koen olevani valmis, mies ei..

 

[pömppis]

Nostellaanpas. Löytyykö vauvakuumeisia punttimimmejä, vai tuntuuko asia kaukaiselta? Itsellä taas vauvakuume on nostanut päätään.. Voi huokaus.. parantumaton sairaus :(. Itse jo koen olevani valmis, mies ei..

Mä tunnustaudun kuuluvani tän threadin vähemmistöön eli niihin vauvakuumeettomiin. Ikää on 23-v. ,mutta elämäntilannekin on semmoinen, että vauvan tulo edellyttäs aika suuria muutoksia (elän kaukosuhteessa ja opiskelut puolivälissä). Tässä vaiheessa perheen perustaminen tuntuu aika (jos ei jopa hyvin) kaukaiselta ajatukselta. Iän tuomat esteet raskaaksi tulemiselle ei tosin pelota, koska mulle adoptio on ihan yhtä varteenotettava vaihtoehto kuin biologisesti oma lapsi. Löytyykö muita adoptiota harkinneita tai jo kokemusta omaavia?

 

[assis]

Mä tunnustaudun kuuluvani tän threadin vähemmistöön eli niihin vauvakuumeettomiin. [ ] Löytyykö muita adoptiota harkinneita tai jo kokemusta omaavia?

Täällä ois yksi, jota ei omat lapset kiinnosta pätkääkään. Lapsista tykkään kyllä hirveesti, joten kiva että edes kaverit tekee lapsia. Ikää on pian 27, mutta vaikea kuvitella itseä äitinä. Se että molemmat on pätkätyössä ei jotenkin tuntuisi esteelle, mutta kyllä mä olen niin minäminäminä että juu ei. Oon ollut paljon lasten kanssa ja tiiän mitä se vaatii, enkä mä vaan osais ajatella että mä pystyisin olemaan hyvä äiti. Varmasti tekisin velvollisuuteni, mutta eihän se hyvä olisi lapsen kannalta -- onneksi saan valita!

Ja jos joskus pitäisi niitä naperoita sitten hankkia, adoptio olisi mun mielestä hyvä juttu. Maailmassa on liikaa ylimääräisiä lapsia eikä mulla oo yhtään semmonen ajatus, että ei-biologinen lapsi olisi jotenkin vähemmän oma. Lapset pitäisi tehdä sitä varten että annetaan uusille ihmisille elämä, ei itseä varten, noi karrikoidusti esitettynä. Lapset ovat olemassa itseään varten, eivät vanhempia varten...

 

[Siru]

Kiva huomata, että on muitakin valtavirrasta poikkeavasti ajattelevia.. Mä en ole koskaan voinut kuvitella tulevani äidiksi. Lapsista en ole koskaan välittänyt. Onneksi olen löytänyt miehen, joka ajattelee täsmälleen samalla tavalla. Olosuhteet meillä olisi oikeestaan varmasti muiden mielestä aika ihanteelliset. Omakotitalo, jossa on yksi huone täysin tyhjillään, molemmilla vakituiset työt, toimiva parisuhde ja hyvä tukiverkosto. Ainut asia mikä puuttuu on lapsirakkaus..

Lapsia meillä sitten edustaakin kolme ihanaa rex-poikaa.:haart: Kyllä sitä hellyyttä saa niihinkin purettua ihan niin paljon kun haluaa. Niiden rotu on kaikenlisäksi vielä luonteeltaan niin iihmismäinen, että välillä tuntuu kuin olisi lapsia talossa.

Kaikista ärsytävintä on kuunneella ihmisten suoria kommentteja, joilla lapsia on. Varsinkin, jos ne on tyyliä " Älä sano ei koskaan! Kyllä se oma on sitte niin eri asia kun muitten lapset jne." Mun mielestä jokainen saa tehdä omat valintansa. Tää voi olla itsekäs näkökanta, mutta mulle "riittää" mun mies ja meidän ihanat kissat.:haart: Mä haluan panostaa niihin kaiken ja nauttia kaksinkeskisestä ajasta mieheni kanssa.

 

[sade]

Jotenkin tuntuu, että elämä olisi helpompaa ilman vauvakuumetta.. mutta todennäköisesti kuvittelen vain ;). Silti välillä tuntuu, että kaipuu ja halu saada oma vauva on niin suuri, että se menee kaikkien muiden asioiden edelle.. ja näin on ollut jo vuosia.. aina se vauvakuume nostaa päätään :(. Elämäntilanne ei ole edes kovin ihanteellinen, eli opiskelut kesken ja ei edes asuta ukon kanssa yhdessä.. vaan eipä järkiasiat auta tähän kuumeeseen. Toisaalta sellaiset, jotka ei lapsia halua/hanki, saattaa saada tuomitsevia tms. kommentteja muilta, mikä ei varmasti ole mukavaa.. tai jos joutuu selittelemään muille ratkaisujaan..

 

[pömppis]

Ja jos joskus pitäisi niitä naperoita sitten hankkia, adoptio olisi mun mielestä hyvä juttu. Maailmassa on liikaa ylimääräisiä lapsia eikä mulla oo yhtään semmonen ajatus, että ei-biologinen lapsi olisi jotenkin vähemmän oma. Lapset pitäisi tehdä sitä varten että annetaan uusille ihmisille elämä, ei itseä varten, noi karrikoidusti esitettynä. Lapset ovat olemassa itseään varten, eivät vanhempia varten...[/QUOTE]

Allekirjoitan täysin.
Joskus tuntuu, että vanhemmiksi tuleminen on ainut henkisen kehityksen mittari (tai ainakin se tärkein). Paljon törmää vielä sellaiseen ajattelumalliin, että vapaasta tahdosta lapsettomien parien täytyy olla jotenkin itsekeskeisiä. Mun mielestä paljon itsekkäämpää kuin olla hankkimatta lapsia, on hankkia ne vain siksi: "että niin kuuluu tietyssä elämäntilanteessa tehdä (huolimatta siitä, mitä sille lapsella on tarjota)", tai koittamalla parantaa rakoilevaa parisuhdetta jälkikasvun avulla tai "etsimällä tyhjältä tuntuvaan elämään jotain sisältöä" jne jne.

Saa mielellään kumota, jos olen väärässä (toivoisin jopa olevani)

 

[Siru]

Edit: Ei toimi Quote, joten poistin koko postin.. Näytti tyhmältä.

 

[Kille]

Ja jos joskus pitäisi niitä naperoita sitten hankkia, adoptio olisi mun mielestä hyvä juttu. Maailmassa on liikaa ylimääräisiä lapsia eikä mulla oo yhtään semmonen ajatus, että ei-biologinen lapsi olisi jotenkin vähemmän oma. Lapset pitäisi tehdä sitä varten että annetaan uusille ihmisille elämä, ei itseä varten, noi karrikoidusti esitettynä. Lapset ovat olemassa itseään varten, eivät vanhempia varten...

Täysin samaa mieltä. Itse olen 27-vuotias, eikä vauvakuumeesta ole tietoakaan. Meillä lasten virkaa toimittavat kaksi ihanaa ja hyvin "ihmismäistä" koiraa.

Ainoat ihmiset, jotka ovat minulta kyselleet milloin meille tulee lapsia, ovat minun työkaverit. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki ns. tarvittavat elementit ovat kunnossa, parisuhde, hyvät ja vakituiset työt, talo, autot jne. Monet ovat siinä käsityksessä, että olen niin urakeskeinen ja kunnianhimoinen, etteivät lapset yksinkertaisesti sovi kuvioon :jahas:. Työkavereilta on mennyt naama ruttuun kun olen kertonut, että me emme luultavasti koskaan tule hankkimaan ainakaan biologosia lapsia siitä syystä, että tätä maapalloa kuormittaa jo nyt aivan liian monta ihmistä. Niin, ja eikä ole sitä vauvakuumettakaan.

 

[Deleted member 5830]

Mä olen aina sanonut, että ikinä en halua lapsia ja mielessäni oon aatellut että musta ei vois koskaan tulla hyvää äitiä, kun olen niin itsekeskeinen ja monta rautaa tulessa. Vierelle löytyi matkan varrella maailman kultasin mies, jonka kanssa ollaan oltu yksissä kolme vuotta nyt. Ikää on 28 ja nyt on alkanu tulla sellanen olo että mitä jos sittenkin. Huomaan kattelevani miestä rinnallani ja miettiväni millanen isä hän ois ja minkä näkönen nyytti ois. Tuntuu siltä että vois asettua aloilleen ja et on saanu elämässä jo niin paljon toteuttaa omia halujaan et pystyis jo olemaan sen verran epäitsekäs ja huolehtimaan toisesta ihmisestä. On alkanu pelottaa et jos ei sitten saadakaan muksua, kun "aika on sopiva" eli mies saanut omat projektinsa päätökseen ja ja mä opinnot valmiiksi. Pelottaa jotenkin et jos ei sit saakkaan lapsia "rangaistukseksi" siitä kun on aatellu ettei niitä halua tai lykkää asiaa eteenpäin. Jotenkin tuntuis niin kauheelta ajatus et ei onnistuiskaan. Mä olen aina ollu kova murehtimaan asioita etukäteen ja oon pelänny et miten järjestyy taloudellinen puoli ja et riittääkö henkiset rahkeet mut jotenkin on vaan oppinut luottamaan siihen et elämä kantaa. Tulevaisuus näyttäköön kuin käy. Mut nyt on kuitenkin alkanu tuntua sitä et lapsen tahtois. Ja et jos sitä ei saa ni ei voi aatella enää et se ei ois menetys. Avokki on kans jutellu vastaavaa (ei oo aiemmin halunnu muksuja) ja ekan kerran kun hän kysyi et mitä jos meilläkin ois muksu, niin meinasin tipahtaa tuolilta, mut en enää. Tais olla miehellä kipinä aiheeseen jo ennen mua ;)

 

[Marissa]

Hyvin samanlainen tarina kuin emminemillä, aina oon ajatellut, että ei ikinä omia lapsia. Syitä tähän on ollut monia; vanhemmat teki kaksi iltatähteä, joita "jouduin" hoivaamaan 14-vuotiaasta lähtien (niin ihania kuin ovatkin, vei omat perheenperustamisvimmat todella kaukaisuuteen), monta rautaa tulessa koko ajan, halu ja palo nähdä maailmaa ja treeni.. Siinä muutamia tärkeimpiä syitä. Vaikka ei lasta poissulkevia, mutta jotenkin oli tunne, että lapsi kovasti rajoittaisi.

Tapasin 4 vuotta sitten nykyisen aviomieheni, ja niin se vaan alkoi mieli pikkuhiljaa muuttua. Vaikka edelleen olen -pakko myöntää- itsekeskeinen ja todella levoton, niin huomasin, että mulla on elämässäni ainakin jotain pysyvää, mitä siellä haluan pitääkin, eli mieheni. Niin sitä alkoi vähitellen nähdä elämää vähän eri kantilta, ja kaks vuotta sitten teimme päätöksen yrittää lasta, mikä ei sitten osoittautunut kovin helpoksi. Kaikkineen; tässä sitä ollaan, äitinä neljättä päivää maailman ihanimmalle neidille. Hienointa on se, että tiedän tämän ratkaisun olleen minulle ja miehelleni se oikea.