Parisuhde ja painonvaihtelut

[reinhardt]

Lueskelin eräällä toisella palstalla ketjua, jonka aloittanut 25-vuotias nainen valitti, miten mies haukkuu häntä painosta, eikä hän itsekään viihdy "tällaisena lehmänä" -daamin paino kun oli muuttunut teini-iän 55-kiloisesta 62- kiloiseksi. (pituutta 168 cm).

Tälläkin palstalla on joskus ollut juttua parisuhdelihomisesta, erityisesti naisten (miesten ei tarvitse olla hemaisevia.) Olenkin tässä miettinyt, että millaisia painonvaihteluita sitten sille kumppanille sallitaan, ja jos painoa kertyy liikaa, miten siitä sopii sanoa? (miesten kohdalla voimme ajatella paitsi lihavuutta myös sitä, että mitä jos on ottanut ison bodarin joka lopettaakin treenaamisen ja kuihtuu silmissä...)

Henk.koht. olen sitä mieltä, että melko omituisella perustalla on parisuhde, jos normaalipainon (tai -rasvojen) sisällä liikuttaessa aletaan toista mollata. Ymmärrän, että maitovalas ei kiihota ketään, mutta loppujen lopuksi, teini-iän painosta maitovalaaksi on melkoinen matka.

EDIT: Tuli vielä mieleeni, että mitä jos pienestä painonlisäyksestä valittavan kumppani vaikkapa joutuu onnettomuuten, ja saa korjaamiskelvottomia arpia naamaansa? Tai sairastuu vakavasti? Ei taida kumppani enää välittää, kun toinen ei ole se sama, ihastuttava yksilö kuin ennen -ihminen, jota voisi ylpeänä esitellä kavereille.

 

[Ren]

Voisin kuvitella, että toi toiselta palstalta lainatussa tapauksessa toi nainen ei harrasta mitään liikuntaa. Liikkumattomalle naiselle toi 62 kilon paino alkaa olemaan mun mielestä hivenen liikaa. En kuitenkaan lähtisi haukkumaan vaan mieluummin yrittäisin vaivihkaa ehdottaa jotain (mahdollisesti yhteistä) liikuntaharrastusta...ei...en tarkoita sauvakävelyä samanlaiset tuulipuvut päällä. Tota painoa kun vertaan liikuntaa harrastavaan omaan tyttöystävään joka on 165cm pitkä ja painaa 55 kiloa, niin toi 62 kiloa vaikuttaa aika paljolta. En mä kyllä alkaisi haukkumaan tyttöystävääni vaikka painoa tulisi vielä viisi kiloa lisää. Tyttöystäväni on kuitenkin 10 kiloa painavampi kuin 18-vuotiaana ja hyvä niin.

 

[Kuki]

Mun kommentti liittyy parisuhteeseen ja ulkonäköön yleensä, sillä ihmettelen suuresti ihmisiä, jotka jotenkin "rupsahtavat" parisuhteeseen "päästyään." Näitä löytyy sekä miehistäettä naisista. Paljon tiedän pariskuntia, jotka yhteen mentyään lakkaavat urheilemasta, syödään sipsejä ja maataan sohvalla kaikki vapaa-aika tai hillutaan vaan baareissa ja lihotaan siinä sivussa 15kg. Tai sitten nainen lakkaa itseään laittamasta kokonaan: ennen niin nätti tyttö alkaa pukeutumaan verkkareihin joka päivä, hiukset vaan kiinni taakse ja meikkien käyttö unohdetaan. Siis en tarkoita, että joka päivä pitäisi pakkeloida tai jos ei tykkää moisesta hommasta, niin se on eri asia, mutta sitten on nämä, jotka kumppanin löydettyään oikeasti lakkaavat välittämästä omasta ulkoisesta olemuksestaan. Ja sitten tulee kauheita mustasukkaisuus-kohtauksia, kun mies vilkuilee kivannäköisiä tytteleitä. No joo, voihan olla, että on hieman kärjistetty esitys, mutta muutaman tällaisen pariskunnan tiedän.
Ihmettelen, että miksi näin käy? Onko se niin, että laittaudutaan vain miehiä/naisia varten ja sitten sen oman kullan löydettyään ei enää tarvitsekaan panostaa mihinkään? Kyllä kai se on itselläkin kivempi olla, kun ei sentään naurismaan aidat naura ohi mennessä, kun vähän viitsii omaan ulkonäköönsä kiinnittää huomiota.

Toisaalta: eihän se parisuhde saa ulkonäöstä olla kiinni. Mutta kuitenkin luulen, että en itse esimerkiksi tykkäisi, jos mieheni lopettaisi itsestään ja hygieniastaan huolehtimisen ja kulkisi kalsarisillaan päivästä toiseen. Lihasten määrästä en niin välitä, niitä saa olla tai olla olematta, mutta kunhan nyt itsestään muuten huolta pitää.

tulipa sekava sepustus, suotakoon anteeksi, onneksi huomenna alkaa loma :thumbs:

 

[Gillyanne]

Hyvä kysymys. Ensikäden kokemusta asiasta ei ole, mutta voisin kuvitella, että niin kauan kun tosiaan liikutaan suhtkoht normaalipainon alueella, ei kyllä pitäisi olla mitään nokankoputtamista puolin eikä toisinkaan. Eri asia on sitten se, jos ylipainoa kertyy tyyliin kymmeniä kiloja (joka useimmiten tarkoittaa myös täysin perseellään olevia elämäntapoja), koska se tuo sitten jo mukanaan monenmoisia terveysriskejä.

Pieni aasinsilta tuohon toiseen käynnissä olevaan parisuhdekeskusteluun: Moni oli siellä sitä mieltä, että mitään ennakko-oletuksia/odotuksia/toiveita ei pidä kumppanille asettaa, mutta itse olen kyllä sitä mieltä, etten halua kumppanikseni ja mahdollisten lasteni iäksi miestä, joka ehdoin tahdoin kulkee kohti ennenaikaista sydänkohtausta (puhumattakaan monista muista elintasosairauksista), ja mahdollisesti ehtisi vielä ennen kupsahtamistaan opettaa täysin vääränlaiset ruokailu- ja elämäntavat jälkikasvullekin. Onneksi avokki on mielipiteissään yhtä jyrkkä, joten me varmaankin ansaitsemme täydellisesti toisemme... ;)

 

[Tomppa85]

No voi hui kauhiata jos joku nainen painaa 62 kiloa. Onhan se jo vallan ryhävalas ja täysin repsahtanut.

Siis mitä helvettiä? Kyllä naisella muotoja saa olla. Mikään lauta ei minua kiinnosta. Saati sitten jos painon lisäys on rehellistä LIHASTA, niin eihän siinä mitään vikaa pitäisi olla. Tietysti jos mies kärsii alemmuuskompleksista, niin vaimon isompi hauberi saattaa harmittaa.

Ja onhan siinä aika monta asiaa parisuhteessa pielessä, jos toisen painonvaihtelut ovat se tärkeä asia. Aika paljon saa vikaa olla päässä että suhteen lopettaa johonkin 5 kilon painonnousuun.

Ja naiset älkää valitko miehiksenne niitä vittupää tyranneja, jotka vaihtavat nuorempaan ja kevyempään heti kun elämä alkaa kropassa hieman näkymään. Ottakaa mieluummin oikea mies, joka oikeasti välittää ja rakastaa.

Ja sitten vielä: On olemassa naisia, jotka haukkana vahtivat tuttaviensa ja muiden naisten muotoja ja mittoja. Sekin on henkistä sortoa, että suputetaan selän takana "kato tota lehmää", tai tokaistaan päin naamaa että "ootpas sä päästäny ittes menee, kantsisko niinq siirtyy salaattilinjalle" (toisaalta parempi tämäkin kuin juoruaminen)/"su lihakset o niii rumii, joha miehetki sua karttaa." Onneksi täällä pakkiksella on vähän avaramielisempää porukkaa...

Edit: No joo, taitaa täälläkin monella olevan aika tiukkoja kriteereitä siihen, miltä pitäisi näyttää.

 

[reinhardt]

Mun kommentti liittyy parisuhteeseen ja ulkonäköön yleensä, sillä ihmettelen suuresti ihmisiä, jotka jotenkin "rupsahtavat" parisuhteeseen "päästyään."

Vanhemmiten meillä on kaikilla taipumus rupsahtaa...

Mutta ymmärrän kyllä pointtisi. Tosin en taida tuntea ketään, joka olisi lopettanut itsestään huolehtimisen "päästyään" parisuhteeseen. Ok, kotioloissa varmaan kaikki alkaa jossain vaiheessa käyttää verkkareita, mutta ainakin minä olen käyttänyt verkkareita kotioloissa aina -myös ihan seurustelun alkuaikoina (siskoni sai kohtauksen, kun kerroin mitä minulla oli päälläni kun olin miesystävän kanssa rallissa, ainakin 2 vuotta kuulemma pitäisi edes teeskennellä, että välittää ulkonäöstään. )

Oleellista on varmaan se, huolehtiiko itsestään siksi, että saisi "napattua" jonkun, vai siksi, että yleisesti ottaen on mukavampi liikkua ihmisten ilmoilla, jos on sääret ajeltuna ja hygienia kunnossa.

FEIKKIEDIT: onnistuin taas kuulostamaan rekkalesbolta...Kyllä minä siis yleensä pukeudun ihan siististi ja huolehdin itsestäni, mutta en suostu pitämään epämukavia/tilanteeseen sopimattomia vaatteita minkään asian takia. Ja jos on 15 astetta pakkasta ja lunta polviin saakka, vaikuttaisi aika naurettavalta katsella rallia trendihepenissä...

 

[JN]

PAKKOTOISTON TUNTEITA JA TUOKSUJA FOORUMI

Itseäni ei haitannut yhtään vaikka ex-avokki lihoi seurustelun aikana joku 5-7 kg. Se kyllä näkyi sen mahassa, kun sillä ei yhtään vatsalihasta ollut, mutta jotenkin tissien isoneminen kompensoi pientä mahan kasvua kummasti

 

[MissEvilEve]

Omakohtaista kokemusta on juurikin tuosta painonvaihtelusta. Hyvin kesti vaikka oli todella rajua ylipainoa tai laihdutusta, sillä ei oikeastaan ollut minkäänlaista haitallista merkitystä [suhde kesti 10v eikä painonvaihtelut olleet riidan aiheina koskaan].

Mielestäni kumppani voi ihan hyvin sanoa jos esim painoa alkaa kertymään liikaa, mutta siinä on iso riski mokata pahasti. Kumppanin ei kuulu tuppisuuna odotella että ylipaino on selkeää, vaan jo siinä vaiheessa tarttua ohjaksiin kun huomaa että eteneminen on huonoon suuntaan, ikäänkuin hieman ennaltaehkäisten koska turha se sitten on pidätellä kun paska on jo housuissa, ja suuren ylipainon tiputtaminen ei käy hetkessä, sitä pitäisi ennakoida.

'Vittu sä oot ruma läski tee jotain ittelles laiska lehmä!'-vonkuminen ei auta, yleensä tuollainen pahentaa tilannetta. Mutta positiivinen asenne, tsemppaaminen, yhteisten liikuntaharrastusten hankkiminen tai niiden lisääminen ja niihin kannustaminen, sekä molempia koskeva ruokavalion tarkkailu on avainsana. Mielestäni ei pidä liiaksi takertua esim fyysisen olemuksen säilyttämisen/palauttamisen puolustamiseen sillä se saattaa vaikuttaa ärsyttävältä ja pinnalliselta, ennemminkin perustelee tätä 'parempaan kuntoon'-projektia tyyliin: 'terve mieli terveessä ruumiissa', 'liikunta lisää seksihaluja ja on pirteämpi olo, tehdään jotain kivaa YHDESSÄ', 'sitten voit ostaa sitä ja tätä kivaa vaatetta josta puhuit kun ei paikat enää röllötä' jne jne.

Mitä tulee muihin juttuihin mitä voi tapahtua, ei näin hitaasti kuten lihominen vaan esim nämä äkkiset ruumiinvammat tai jotkin muut ulkonäköön liittyvät 'kasvojen tuhoutumiset' tai halvaantumiset niin niihin on vaikea kommentoida etukäteen. Väitän että aito rakkaus kestää tälläiset asiat eikä kumppania jätetä sellaisten takia, mutta hyvähän se nyt on puhua kun ei ole kohdalle sattunut.

'Asiantuntijana' voin kommentoida vain painonvaihteluun liittyvää kysymystä sillä siitä on omakohtaiset kokemukset. Muut muutokset ja niihin vastaaminen on pelkkää mutu-fiilistä, mutta sanotaan näin että yritän kohdella ihmisiä niinkuin toivoisin heidän kohtelevan minua, ja toimin siitä lähtökohdasta. Itse en haluaisi tulla jätetyksi ulkonäön muuttumisen takia, joten pyrkisin siihen etten itsekään näin tee toiselle osapuolelle.

 

[Wainio]

'Vittu sä oot ruma läski tee jotain ittelles laiska lehmä!'-vonkuminen ei auta, yleensä tuollainen pahentaa tilannetta. Mutta positiivinen asenne, tsemppaaminen, yhteisten liikuntaharrastusten hankkiminen tai niiden lisääminen ja niihin kannustaminen, sekä molempia koskeva ruokavalion tarkkailu on avainsana. Mielestäni ei pidä liiaksi takertua esim fyysisen olemuksen säilyttämisen/palauttamisen puolustamiseen sillä se saattaa vaikuttaa ärsyttävältä ja pinnalliselta, ennemminkin perustelee tätä 'parempaan kuntoon'-projektia tyyliin: 'terve mieli terveessä ruumiissa', 'liikunta lisää seksihaluja ja on pirteämpi olo, tehdään jotain kivaa YHDESSÄ', 'sitten voit ostaa sitä ja tätä kivaa vaatetta josta puhuit kun ei paikat enää röllötä' jne jne.

Hyvin sanottu... pitääpä kokeilla

 

[NiTe]

Fyysisillä muutoksilla ei ole merkitystä, jos se ei vaikuta terveyteen. Pääasia on että 20 v jälkeenkin siinä rinnalla on se sama tuttu ja turvallinen ihminen johon silloin aikoinaan rakastui. :haart:
Se kun on sillä lailla että me kaikki rupsahdetaan aikaa myöten ja painovoima tekee tehtävänsä.

'Vittu sä oot ruma läski tee jotain ittelles laiska lehmä!'-vonkuminen ei auta, yleensä tuollainen pahentaa tilannetta. Mutta positiivinen asenne, tsemppaaminen, yhteisten liikuntaharrastusten hankkiminen tai niiden lisääminen ja niihin kannustaminen, sekä molempia koskeva ruokavalion tarkkailu on avainsana. Mielestäni ei pidä liiaksi takertua esim fyysisen olemuksen säilyttämisen/palauttamisen puolustamiseen sillä se saattaa vaikuttaa ärsyttävältä ja pinnalliselta, ennemminkin perustelee tätä 'parempaan kuntoon'-projektia tyyliin: 'terve mieli terveessä ruumiissa', 'liikunta lisää seksihaluja ja on pirteämpi olo, tehdään jotain kivaa YHDESSÄ', 'sitten voit ostaa sitä ja tätä kivaa vaatetta josta puhuit kun ei paikat enää röllötä' jne jne.

Hyvin sanottu!

 

[Komisario Palmu]

Yksi näkökohta asiaan:

Ehkä kyseessä saattaa olla piilevämmät tekijät kuin absoluuttinen painonnousu kiloissa. Jos itse parisuhteessa kaikki ei ole kunnossa, voi helposti unohtaa itsestään välittämisen. Puolison miellyttäminen ei kenties kiinnosta enää. Puoliso on jo saalistettu ja koska arki pukkaa päälle, ja rutiinit ja kumppani puuduttavat, ei ole enää motiivia pitää itsestään huolta. Jokainen ihminen on toki yksilö ja siten reaktio ym. tekijöihin on myös yksillöllistä, mutta voin myöntää että itselläni kävi juuri näin.

Koska en ollut enää tyytyväinen parisuhteeseni, aloin jossain vaiheessa liukumaan kohti passiivisuutta ja keskikehonrakennusta. En ollut tyytyväinen itseeni enkä elämääni kumppanini kanssa. Tässä vaiheessa on sanottava, että esimerkkitapaushan saattoi olla ihan erilainen, suhde kukoistaa muuten, mutta vain painonnousu ketuttaa toista. Tai ihan miten vaan, kuten sanoin, kaikki on varmaan tapauskohtaista.

Tämän pitkän suhteen päätyttyä aloin sinkkuna taas urheilemaan koska karu totuus on, että ulkonäkö merkkaa. Huomasin myös unohtaneeni miten loistavaa touhua treenaaminen on ja tällä hetkellä olen tyytyväinen itseeni ja tilanteeseeni.

Mun näkökulmani pointti on se, että olen oppinut kohdallani painonnousun parisuhteessa liittyvän tylsistymiseen ja parisuhteen sisäisiin vikoihin. Mä en halua mitään sisko-veli -suhdetta, jossa seurustelun alkamisen jälkeen unohdetaan se partnerin hurmaaminen (kun se on jo hurmattu) ja aletaan mättämään sitä burgeria tauluun yhdessä sohvalla. Mä haluan hurmata mun naisen vielä viiden vuodenkin päästä ja toivon, että kumppanini ajattelisi samoin (damn...nythän mä allekirjoitan MissEvilEven logiikkaa..heh). Jos en halua näin, on parisuhteessani jotain vikaa IMO.

 

[ironchef]

Omassa menneisyydessä seurustelukumppani lopetti urheilun kun seurustelu muuttui yhdessä asumiseksi ja läskiä alko pukkaamaan. Mulla ei napannu koska toinen ei enää nähny vaivaa hoitaa itseään vaikka itse niin teinkin kuten ennen suhdettakin. Toisen läskiintyminen (+10kg) ja istuminen vei fyysiset halut ja niiden mukana tuli myös henkisellä tasolla erimielisyyksiä. Lopuksi seurasi ero. Tietenkään toi ei ollut se ainoa syy eroamiseen mutta eräs vaikuttava osa erossa. Mun mielestäni molemmilla osapuolilla on velvollisuus hoitaa itseään sekä henkisesti että fyysisesti, koska samalla hoidetaan myös suhdetta.

 

[Jantunen]

Ja naiset älkää valitko miehiksenne niitä vittupää tyranneja, jotka vaihtavat nuorempaan ja kevyempään heti kun elämä alkaa kropassa hieman näkymään. Ottakaa mieluummin oikea mies, joka oikeasti välittää ja rakastaa.

Myöhäistä. Mut on jo varattu :haart:

:joulu5:

 

[Ekimies]

Ehkä tämänkään asian problematiikka ei ole yksiselitteistä ja yksittäisistä tapauksista on vaikea yleistää mitään. Viitaten tähän Reinhardtin kertomaan tapaukseen, olen sitä mieltä, että syyt miehen huomautteluun voivat olla missä vaan; miehessä, naisessa, parisuhteen tilassa...

Miehillä saattaa olla vääristyneitä käsityksiä naisten painoista ja ulkonäöstä. Saatetaan sairaalloisesti pelätä, että kaverit rupeaa vittuilemaan, jos oma nainen muuttuu lehmäksi ja kun asia nousee riittävän hallitsevaksi, voi se normaalipainoinen nainen alkaa tuntumaan lehmältä. Tässä tapauksessa ainoa vaihtoehto on se, että mies katsoo peiliin.

Yhtälailla naisella voi olla vääristynyt käsitys omasta ulkonäöstä. Tästä lienee turha sepostaa enempää... Syömishäiriöt lienevät tuttuja kaikille. Mun mielestä varsinaista vakavaa syömishäiriötä lievempää, jonkinlaista neuroottista suhtautumista omaan vartaloon esiintyy paljon. Yleensä tällainen etenee vielä sukupolvien ketjussa eteenpäin, eli äiti, jolla on vääristynyt kuva vartalostaan, pystyy tehokkaasti välittämään suhtatumisensa myös tyttärelleen. Tästä voi seurata joko armottomasti painoaan vahtiva tai täysin hälläväliä-asenteella elävä tytär, jota kuitenkin sisimmässään vaivaa äidiltä periytyneet mallit. Tyypillisesti tällaiselle ihmiselle poikaystävän vaikka täysin leikkimielellä heittämä kommentti voi tuntua keskelle otsaa ammutulta nuolelta.

Myös yleiseen elämäntilanteeseen liittyvät ongelmat voivat sytyttää piileviä ongelmakohtia... Esim. lievässä masennustilanteessa, joita kai jokaiselle joskus tulee, alkaa ensimmäisenä kiinnittää huomiota omaan "lihavuuteen". Tällöin saattaa aktivoitua sellainen vaihe, että on herkkänä kaikelle ulkonäköön liittyvälle.

Mun mielestä tietty kritiikki omaa ulkonäköä kohtaan on tervettä ja ihmiselle hyödyllistä, kunhan oma käsitys ja kuva ulkonäöstä olisi mahdollisimman oikea eikä vääristynyt.

Seurusteluun liittyvään "omasta ulkonäöstä huolehtimisen lopettamiseen" voisin kommentoida, että mun mielestä suhteen edetessä symbioosivaiheen yli, ei oma kumppani ole se maailman napa enää, joten luultavasti tämän jälkeen kaikkia kiinnostaa enemmän tai vähemmän millaiselta näyttää muidenkin ihmisten silmissä. En mä ainakaan mun vaimoa varten käy salilla ;)

 

[xale]

Siis rupeehan se oma puoliso väkisinkin jossain välissä(yleensä alkuhuuman lakattua)vähän kyllästyttään. PAKOSTAKIN! Jos ihmisen kans elää samassa asunnossa, ja näkee välillä ilman meikkiä, haistaa pahanhajuisen aamuhengityksen, kuulee ku se ripuloi vessassa mahataudissa yms...Siis eihän se ihminen säväytä enää samalla tavalla jonku vuoden päästä, miten sillon baarissa kun ekan kerran silmiisi osui Jos haluaa et elämä on yhtä rakkautta, niin täytyy erota aina kun pahin alkuhuuma lakkaa. sit taas ettii uus jonka kanssa naida 5 kertaa päivässä rakkaudesta sekaisin..

 

[Tomppa85]

Asiallista tekstiä Ekimieheltä.

 

[Belmondo]

Miehen reaktiot naisen paisumiseen:
5%: "huh.. onpa nää sun stringit kireellä..."
10%: "Emmä nyt viittis... (menen ennemmin nettiin runkkaamaan, ja ei, en jaksa nähdä vaivaa mennä teatteriin tälläkään viikolla)"
20%: "Sä et oo enää sama nainen johon mä rakastuin... *sulkee oven perässään*"

Kuinka vaikeaa on naiselle pitää suhde hyvänä? Kunhan pysyy hoikkana, eli syö vähän vähemmän sitä v*tun suklaata. Suhde kaatuu heti jos toinen ei jaksa nähdä vaivaa sen eteen (miehelle "naisen suhteen eteen tekemä työ" = naisen ulkonäkönsä eteen tekemä työ). Iän/raskauden jne. tuomat muutokset on asia erikseen.
En jaksa yhtään hymistellä näitä juttuja, huomasko kukaan.

 

[Tomppa85]

Siis rupeehan se oma puoliso väkisinkin jossain välissä(yleensä alkuhuuman lakattua)vähän kyllästyttään. PAKOSTAKIN! Jos ihmisen kans elää samassa asunnossa, ja näkee välillä ilman meikkiä, haistaa pahanhajuisen aamuhengityksen, kuulee ku se ripuloi vessassa mahataudissa yms...Siis eihän se ihminen säväytä enää samalla tavalla jonku vuoden päästä, miten sillon baarissa kun ekan kerran silmiisi osui Jos haluaa et elämä on yhtä rakkautta, niin täytyy erota aina kun pahin alkuhuuma lakkaa. sit taas ettii uus jonka kanssa naida 5 kertaa päivässä rakkaudesta sekaisin..

Tähän on sanottava, että kyseessä on vain rakkauden yksi muoto, ihastuminen. Ja ihastuminen tulee ja menee. Kestävämpi rakkaus on se, mikä kehittyy vähitellen parisuhteen edetessä ja kun kasvetaan yhdessä.

Eli jos on addiktoitunut ensirakkauden huumaan niin mikä ettei. Ei kuitenkaan kannata aliarvioida KOVAN TYÖN merkitystä parisuhteessa. Ei elämä ole ruusuilla tanssimista aina. Silti kovalla työllä esim. avioliitossa voi saavuttaa paljon sellaista, mitä muutaman kuukauden tai vuoden ihastus-suhteessa ei voi.

Motto kuuluu: Tosi rakkaus alkaa kun ihastus loppuu.

 

[Gillyanne]

blablabla... miehelle "naisen suhteen eteen tekemä työ" = naisen ulkonäkönsä eteen tekemä työ... blabla

Ohhoh, nyt tuli kyllä sen verran raaka yleistys, että harvoin näkee... Olen itsekin sitä mieltä, ettei ole millään tapaa järkevää eikä perusteltua päästää itseään lössähtämään suhteen vakiinnuttua, mutta aika paksua on kyllä väittää, että kaikki miehet (tai edes valtaosa) noin ajattelisi. Luojan kiitos, koska muutenhan kaikki miehet olisivat pinnallisia ääliötä, ja meikäläinen todennäköisesti vanhapiika...

 

[Tikari]

*klips* Tälläkin palstalla on joskus ollut juttua parisuhdelihomisesta, erityisesti naisten (miesten ei tarvitse olla hemaisevia.) Olenkin tässä miettinyt, että millaisia painonvaihteluita sitten sille kumppanille sallitaan, ja jos painoa kertyy liikaa, miten siitä sopii sanoa? (miesten kohdalla voimme ajatella paitsi lihavuutta myös sitä, että mitä jos on ottanut ison bodarin joka lopettaakin treenaamisen ja kuihtuu silmissä...)

Henk.koht. olen sitä mieltä, että melko omituisella perustalla on parisuhde, jos normaalipainon (tai -rasvojen) sisällä liikuttaessa aletaan toista mollata. Ymmärrän, että maitovalas ei kiihota ketään, mutta loppujen lopuksi, teini-iän painosta maitovalaaksi on melkoinen matka.*klips*

Mulle on tullut varmasti puntarin mukaan semmoinen viitisenkiloa lisää siitä kun ruvettiin olemaan avokin kanssa yhdessä. Yhdessä vaiheessa painoin suunnilleen saman kuin nyt, mutta en harrastanut mitään liikuntaa. Paino oli vaan silkkaa läskiä. Mies ei maininnut kertaakaan että teeppä jotain. Se rupesi käymään taas uudestaan kaverinsa kanssa salilla, minä en saanut aikaiseksi. Olisi se voinut jotain mainitakin, mutta koitti ainakin esimerkillään vihjaista, minä tyhmä en ymmärtänyt.
Stressi sai vatsan sekaisin ja laihduin alle 50kiloiseksi. Silloin mulle mainittiin että oon luuviulu ja olinhan minä. Lonkkaluuni painoi usein sen mahaan ja asentoa sai hakea kauan kun katseltiin telkkaria sohvalla minä ukon päällä lötkötellen. Ei ollut kaukana "ausvitsin raatokuopasta"-look.
Nyt molemmat käy puntilla, minä yritän syödä puhtaammin, ukko syö mitä sattuu ja kuinka sattuu huvittamaan. Lihasta molemmilla enemmän, ukon vatta vaan kasvanut siitä mitä oli silloin ~7vuotta sitten. Mutta ei vaivaa yhtään. Joskus hassuttelen että milloin vaavi syntyy kun se pullistaa vattaansa ulos.
Joskus baarissa ollessamme yksi uppo-outo mies tiskillä meinasi iskeä, ukko tuli viereen huumorilla että mitäs mun emäntää täällä vikitellään. Se mies kysyi että ollaanko me oltu kauan yhdessä ja ihmetteli että minä oon vielä kuosissani. Sen emäntä oli lihonu viitisentoista kiloa eikä sitä enää huvittanut.

Eli pointti oli, just kuten reinhardt asian ilmaisi, normaalipainon rajoissa tapahtuvat painonmuutokset sallittakoon. Jos touhu alkaa mennä liiallisuuksiin, terveyden kannalta on hyväkin että asiasta sanotaan, mutta sen tavan kanssa sitten voikin olla jo probleema. Kuinka sanoa riittävän neutraalisti, ettei toinen ota asiaa haukkumisena ja mollaamisena. Omalla esimerkillään voi varmasti parhaiten osoittaa, sillä usein molemmat suhteen osapuolet ovat pullukoituneet; miehillä tämä vaan tunnutaan sallittavan helpommin. Onko miehillä niin vaikea saada se oma pullanmuru riipaistua sohvannurkasta suklaata mussuttamasta mukaansa lenkille kuluttamaan energiaa...