Opetusmetodeita

Hei opettaja! *viittaa* Miksi puhutaan oppijasta eikä opiskelijasta/oppilaasta? Tuo ärsytti mua ihan älyttömästi, kun tein virkahakua varten opetusportfoliota, ja jouduin katselemaan noita kasvistermejä.

:) Oppilas tarkoittaa peruskoululaista ja opiskelija siitä eteenpäin olevissa koulutuksissa. Samoin termi oppija sopii mielestäni paremmin mm. elinikäisen oppimisen ideaan, jossa oppija voi olla vaikka eläkeikäinen, eikä ole varsinaisesti opiskelijana missään oppilaitoksessa.
 
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Tietenkin niillä täytyy olla samanlaiset kokeet. Eikä niin, että yks luokka saa 10-9, toinen 8-7 ja kolmas 6-4.

Jos asiaa haluttaisiin viedä pidemmälle, niin tasoryhmät pitäisi olla ainekohtaisia.


Niinhän se pitäisi mutta käytännössä näin (meillä ainakaan) ei ole/ollut. Eri opet, eri kokeet. Ainahan ryhmien etenemisvauhdissa on muutoksia ryhmästä, opettajasta ja muista ulkoisista asioista johtuen, joten jos toinen ryhmä käykin asiat syvällisemmin ja enemmän, voi koe olla myös erilainen. Jos siis koulussa ei ole käytäntöä, että kokeet ovat samanlaiset. Tarkoitatko tasoryhmien ainekohtaisuudella sitä, että jokaisessa aineessa katsottaisiin, kuka on missäkin tasoryhmässä?
 
Kyllä opettajan koulutus nykyisin käsittelee kaikkia noita asioita. Mutta ei se koulutus tee ihmisestä hyvää opettajaa, jos tällä ei ole motivaatiota kehittyä työssään. Opettajien kouluttamista parempi ratkaisu olisikin opettajan ammatin arvostuksen ja siitä maksettavan rahallisen korvauksen nostaminen sellaiselle tasolle, että noihin hommiin saataisi oikeasti kiinnostuneita ja lahjakkaita ihmisiä. Tällä hetkellähän opettajaksi hakeudutaan joko kutsumuksesta (nämä ovat hyviä opettajia yleensä) tai siksi, kun ei siellä yliopistossa oikein pärjätty ja opettajan paperit saa helposti ja siinä hommassa ei tartte miettiä mitään kun käy vaan valmiit opetusmateriaalit kahdeksankymmentäluvulta läpi. (Nämä ovat niitä vähemmän hyviä opettajia).

Tuosta esiintymistaidosta on mulla aika lailla saman suuntaiset näkemykset. Toki hyviäkin esiintyjiä on, mutta ne ovat niitä yleensä luonnostaan, tai ovat oppineet esiintymistä jossain muualla kuin koulussa.


Väite siitä että jos yliopistossa ei pärjätä niin ruvetaan opettajaksi on kyllä täysin tuulesta temmattu, vaikeintahan yliopisto-opiskelussa on yleensä sisäänpääsy. Esim. luokanopettajaksi on erittäin vaikea päästä opiskelemaan, ja lähes kaikki seulan läpäisseet ovat olleet erittäin hyviä ja lahjakkaita oppilaita koulussa, sama pätee useimpiin aineopettajiin, kun sisäänpääsyprosentit ovat jotain 10% luokkaa. Silloin on pakko olla lahjakas. Ei oppiminen useimmiten muutenkaan ole opettajasta kiinni, vaan oppilaista, heistähän kaikki lopulta lähtee ja siitä minkälaiset eväät he ovat kotona saaneet elämää ja oppimista varten. Motivoitunutta ja innokasta oppijaa ei oikein kukaan pysty estämään oppimasta. Ja mitä tulee palkkaan, eihän opettajilla ole mikään huono palkka, se on vaan tämmönen ikuinen myytti. Monilla akateemisilla aloilla liikutaan käytännössä aika samoissa summissa, varsinkin veroprogression takia.
 
Ite kun olin ala-asteella ni joskus about puolessa välissä jaettiin kaikki matikassa kolmeen eri ryhmään taitojen perusteella. Ite olin siin parhaassa(joka on aika kumma kun nyt menee lukion pitkä matikka vähä päälle 6 ka.) ja se ei omaan motivaatioon vaikuttanu paljookaan.
Mut oon kyl aika varma et jos ois ollu varsinki siin "huonoimassa" ni ois kyl motivaatio nollassa täysin.

Imo toi jako haittaa vaan niitä huonompii ja tuskin auttaa mitenkää järjettömästi niitä parhaita ja toi ala-asteella jako on kyl ihan liian aikasta, sitä oppii jo pienestä ,että on jyvistä se akana ja ihmisarvoltaan vähäisempi kun se Matikka-Martti joka sai viime kokeesta kympin ja opettaja sano ,että kaikki on yhtä hyviä ,mutta Martti on tietysti muita parempi.
 
Väite siitä että jos yliopistossa ei pärjätä niin ruvetaan opettajaksi on kyllä täysin tuulesta temmattu, vaikeintahan yliopisto-opiskelussa on yleensä sisäänpääsy. Esim. luokanopettajaksi on erittäin vaikea päästä opiskelemaan, ja lähes kaikki seulan läpäisseet ovat olleet erittäin hyviä ja lahjakkaita oppilaita koulussa, sama pätee useimpiin aineopettajiin, kun sisäänpääsyprosentit ovat jotain 10% luokkaa. Silloin on pakko olla lahjakas. .

Sitten kun vielä kaikki koulut palkkaisivat vain niitä päteviä opettajia. Aineenopettajakoulutukseenkin (yläaste vai mikä se onkaan nykyään + lukio) on pääsykokeen lisäksi soveltuvuushaastattelu, mutta sen olen esimerkiksi minäkin läpäissyt.
 
Oi mun lempipuheenaihe!

Tasoryhmät on tällä hetkellä lainvastaisia eli oppilaita ei saa ryhmitellä osaamisen mukaan. Tämä aiheuttaa käytännön opetustyöhön vähän hankaluutta, mutta lakia kierretään aika tehokkaasti. Esimerkiksi ekalla luokalla on hyvin tyypillistä, että lukevat ja lukemaan opettelevat ovat eri ryhmissä. Ja koska lukemisella ja matematiikan osaamisella on joku yhteys niin useimmiten matikassakin paremmin osaavat ovat eri ryhmässä, koska ryhmäjako on sama.

Tasoryhmien aiheuttamat ongelmat on tosiaan arvioinnissa (HeatN esitti hyviä pointteja). Oppilaat myöskin tajuavat itse sen, että joku on huonossa ryhmässä ja joku taas hyvässä ryhmässä. Mielestäni se ei kuitenkaan olisi ongelma, jos oppilailla tehtäisiin tietynlaista asennekasvatusta jo heti päiväkodista alkaen. On nimittäin kylmä fakta, että ihmiset osaavat eri asioita. Joku on hyvä matikassa ja joku ei. Ei se vaikuta ihmisarvoon millään tavalla. Matikkaa osaava ei ole yhtään sen parempi ihminen osaamisensa takia. Lapsille pitäisi siis korostaa sitä, että kaikki on hyviä jossain ja kaikki on myös huonoja jossain. Se on normaalia eikä osaamattomuudessa ole mitään noloa.

Ja Modified sanoi sen tärkeän asian, että tasoryhmät pitäisi olla eri oppiaineissa, jos tähän mentäisiin.

Lisäksi se olisi hyvä asia, että oppilaat saisivat tasoistaan opetusta, jotta jokainen oppisi jotain. Lain mukaan oppilaitahan pitää opettaa heidän tasonsa mukaan, mutta se voi olla hyvin vaikeaa käytännössä.

Mulla on ollut ryhmä 5. luokkalaisia, joissa oppilaiden välinen osaaminen vaihteli hyvin suuresti. Matematiikassa parhaat oppilaat tekivät aivan itsenäisesti kaiken eivätkä tarvinneet mitään ohjausta ja heikoin oppilas tarvitsi jatkuvaa aikuisen läsnäoloa, että pystyi suoriutumaan tehtävistä. Fysiikkakemiassa parhaat oppilaat osasivat hienosti soveltaa kemian biologiaan (aiheena yhteyttäminen), mutta kun heikoimmalta oppilaalta kysyttiin, mikä on atomi, hän sanoi, että punainen pallo (koska tauluesimerkissä atomina oli punainen, pyöreä taulumagneetti).

Arvioinnista, tällä hetkelläkään numerot eivät ole lainkaan vertailukelpoisia (yo-tutkintoa lukuunottamatta). Kaikista vähiten eri koulujen välillä, mutta myös koulun sisällä eri opettajien välillä. Todistusnumeroitakaan ei voi verrata ellei ole sama opettaja ja sama ryhmä kyseessä. Ja sitten voi miettiä, mitä se arviointi on. Onko se sitä varten, että oppilaat voi verrata numeroita keskenään vai onko se opettajan palaute oppilaalle hänen osaamisestaan? Onko mahdoton ajatus, että opettaja arvioi oppilaita yksilöllisesti siten, että eri oppilaat voisivat saada eri osaamisesta saman numeron? Tai jos numeroista luovuttaisiin kokonaan ja palaute annettaisiin suullisesti tai kirjallisesti.

Mä olen ollut töissä sellaisessa koulussa, jossa luokkatason opetuksesta on hiukan joustettu. Ryhmät on yhdysluokkia (eli kahta eri ikäluokkaa samassa ryhmässä). Siinä on huomattavasti helpompi opettaa osaamisen mukaan, koska esimerkiksi 3-4. ryhmässä taitava kolmonen voi tehdä nelosen juttuja ja vastaavasti heikko nelonen kolmosen juttuja ja paremmin osaavat voi neuvoa heikommin osaavia. Yksi erittäin hyvä toimintatapa on sekin, että oppilailla on viikon aikana tietyt tunnit, jolloin saavat itse päättää, minkä oppiaineen tehtäviä tekee ja silloin opettajankin on helpompi neuvoa, kun koko luokka ei esimerkiksi tee matikkaa kerrallaan, vaan siellä joku voi tehdä äikän käsialavihkoa ja joku lukee lukukirjaa ja joku taas matikkaa.

Eikä saa unohtaa sitä, mikä on peruskoulun idea. Suomessa perusopetuksen tavoitteena ei ole luoda tieteentekijöitä kansainvälisille tutkimusmarkkinoille, vaan antaa kaikille ihmisille yleissivistävän peruskoulutus, jonka tärkeimpänä antina on luku- ja kirjoitustaito. Perusopetus antaa valmiudet korkeampiin opintoihin. Lukio- ja amk/yliopistokoulutuksesta voi sitten puhua erikseen.

Alyssa, nykyresursseilla opettajat eivät PYSTY opettamaan ryhmänsä eri tasoisia oppilaita tasonsa mukaan. Se on ihan käsittämättömän vaikea homma. Tiedän sen siitä, koska olen yrittänyt sitä monella eri tavalla ja se kaatuu lähes aina siihen, että aika loppuu kesken. Isompien oppilaiden kanssa sitä voi yrittää edes joten kuten erilaisilla projektitehtävillä, mutta pienempien oppilaiden kanssa projektitehtävätkin kaatuu helposti siihen, että aika loppuu kesken. Eikä kukaan opettaja halua omistaa elämäänsä 100% opetukseen, jotta eri tasoiset oppilaat saisivat tasoistaan opetusta.

Taskuamatsoni, mulla on sama kokemus kuin sulla. PK ja lukio menivät melkeen kuin itsestään hyvillä arvosanoilla, mutta sen jälkeen tuli ongelmia, kun ei enää riittänytkään, että kuuntelee tunnilla ja vähän ehkä selailee oppikirjaa tenttiaamuna.. Ei ollut kiva ylläri.

Ultimecia, lapset tajuavat hyvin äkkiä sen, millä perusteilla ryhmät on tehty, vaikka kuinka koittaisi selittää jotain muuta. Mutta niin kuin alussa sanoin, kyllähän lapsille voi kertoa ne todellisetkin perusteet, jos niille koitettaisiin eka saada sen verran hyvä itsetunto, että he kestävät sen tiedon, että jokainen on huono jossain (ja vastaavasti myös hyvä jossain).

Dippi, peruskoulussa ei kaiketi kovin paljon ole esiintymistä luokan edessä. Tässäkin tulee ajan puute ongelmaksi. Jos on ryhmä, jossa on 28 oppilasta ja jokainen pitää esitelmän niin siihen menee niin paljon aikaa, että säännöllisenä tuollainen toiminta on mahdottomuus. Ryhmätoiminnassa on se vika, että helposti se menee siihen, että yksi puhuu ja muut tuijottaa seinille. Opettajasta on paljon kiinni myös. Helsingissä ainakin on joitain kouluja, joissa ilmaisutaitoon on panostettu. Näissä kouluissa oppilalla on aika hyvät valmiudet esiintyä ja jopa erilaiset improvisaatiojutut sujuu hyvin.

Opettajankoulutuksessa ei kovin paljon näitä ole. Toki on kaikenlaisia esiintymisjuttuja, mutta nekin menee siihen, että esiintyjät esiintyy ja ne ujot tekee jotain muuta. Ilmaisutaidon opettamista ei opeteta juuri lainkaan.

Pakottamiseen en lähtisi missään nimessä.
Jos halutaan esiintymiskykyisiä ihmisiä työelämään, pitää esiintymisen alkaa jo heti ensimmäisellä luokalla, kun esiintymisjännitystä ei ole käytännössä kenelläkään. Kun lapset tottuvat esiintymiseen, se ei ole niin iso ongelma isompanakaan. Isomman ihmisen pakottamisesta yleisön eteen seuraa vaan huonoa.

No anyway. Kuten huomata saattaa, aihe on erittäin lähellä sydäntä (kauhean pitkä teksti..) :)

Uskokaa tai älkää niin parempaan ollaan menossa.
 
Akateemisessa maailmassa opettajaksi hakeutuu motivoitumattomia ihmisiä myös siksi, että ei ole väylää valita selkeästi eriytettyjä tutkimus- tai opetuspainotteisia uria. Varsinkin väitöksen jälkeen on joko roikuttava hyvinkin määräaikaisella (3-6 kk) projektipalkalla tutkijana tai sitten ryhdyttävä opettamaan - taidoista ja motivaatioista riippumatta - jotta saa viran perseen alle. Suomessa tehtiin paha virhe, kun apulaisprofessorin virat lakkautettiin. Nyt ainoat virat ovat lehtori ja professori ja koska professoriuteen pitää "kypsyä" (monessakin mielessä ;)), niin erinomaiselle tutkijalle mutta ehkä vähän vähemmän hyvälle opettajalle jää ainoaksi vaihtoehdoksi lehtoraatti ja opetus.
Tarkoitinkin nimen omaan lukio- ja yläasteen opettajia. Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että opetus yliopistoissakin voitaisi mieluummin järjestää siten, että opetusta antaisivat vain siihen motivoituneet ihmiset.
 
Väite siitä että jos yliopistossa ei pärjätä niin ruvetaan opettajaksi on kyllä täysin tuulesta temmattu, vaikeintahan yliopisto-opiskelussa on yleensä sisäänpääsy. Esim. luokanopettajaksi on erittäin vaikea päästä opiskelemaan, ja lähes kaikki seulan läpäisseet ovat olleet erittäin hyviä ja lahjakkaita oppilaita koulussa, sama pätee useimpiin aineopettajiin, kun sisäänpääsyprosentit ovat jotain 10% luokkaa. Silloin on pakko olla lahjakas. Ei oppiminen useimmiten muutenkaan ole opettajasta kiinni, vaan oppilaista, heistähän kaikki lopulta lähtee ja siitä minkälaiset eväät he ovat kotona saaneet elämää ja oppimista varten. Motivoitunutta ja innokasta oppijaa ei oikein kukaan pysty estämään oppimasta. Ja mitä tulee palkkaan, eihän opettajilla ole mikään huono palkka, se on vaan tämmönen ikuinen myytti. Monilla akateemisilla aloilla liikutaan käytännössä aika samoissa summissa, varsinkin veroprogression takia.
En tarkoittanut luokanopettajia, vaan aineopettajia. Tuo sisäänpääsyprosentti riippuu täysin aineesta. Ainakin fysiikaa pääsee opiskelemaan käytännössä kuka tahansa, ja opettajan tutkinnonkin saa suorittaa muodollisen soveltuvuuskokeen jälkeen. Tästä kokeesta ei käytännössä hylätä ketään. Opettajiksi valmistuvien ei tarvitse käydä mitään vaikeita kursseja, jotka ovat kaikille muille pakollisia. Kyllä se ainakin tällä alalla menee niin, että tuo opettajaksi valmistuminen on helpoin vaihtoehto, ja siihen myös hakeutuu aika moni heikommin opinnoissaan menestyvä.

Ja totta kai sillä on väliä oppimistuloksen kannalta, että kuinka taitava opettaja on. Tuollainen puhe, että oppimistulos on kiinni vain oppijasta, on juuri sitä mikä laskee opettajan ammatin arvostusta.
 
Edellisten kommenttien lisäksi mainitsisin vielä keskittymis- ja mielialahäiriöt. Näitä ei mielestäni tunnisteta tarpeeksi tehokkaasti, vaan ongelmatapauksia syyllistetään sen sijaan että heille järjestettäisiin asianmukainen lääkitys. Tämä ei aiheuta ongelmia pelkästään kyseiselle oppilaalle, vaan hidastaa myös muun luokan opiskelua. Ja alleviivataan vielä että moni psykiatrinen sairaus vaatii lääkityksen; siinä ei yrittämiset ja tsemppaamiset auta.
 
Edellisten kommenttien lisäksi mainitsisin vielä keskittymis- ja mielialahäiriöt. Näitä ei mielestäni tunnisteta tarpeeksi tehokkaasti, vaan ongelmatapauksia syyllistetään sen sijaan että heille järjestettäisiin asianmukainen lääkitys. Tämä ei aiheuta ongelmia pelkästään kyseiselle oppilaalle, vaan hidastaa myös muun luokan opiskelua. Ja alleviivataan vielä että moni psykiatrinen sairaus vaatii lääkityksen; siinä ei yrittämiset ja tsemppaamiset auta.
Paras lääkitys on että lapset ei syö mitään lääkkeitä vaan että ne syö normaalia ruokaa. Kuri ei tänä päivänä toimi yksistään koska lasten aivot on sekasin huonosta ravinnosta. Ja jos koulussa on koulukiusaaja kiusaamassa niin niihin tehoaa vaan koulusta ulos potkiminen.

Mikä on honosti oppiva lapsi? Eiköhä se mee nii että
-Tässä on tulos ku lapset popsii light limuja jossa on makeutusaineita jotka sekottaa pään
-Tässä on tulos ku lapsia ei rintaruokittu ni niiden aivot on vähän huonosti kehittyneet
-Tässä on tulos ku lapset ei syö hyviä rasvoja tarpeeksi ja sen johdosta aivot toimii huonosti. Aivot on rasvaa ja siinä yhteys
-Tässä on tulos ku lapset popsii sipsejä koko ajan ja sipseissä on natriumglutamaattia joka sekottaa kasvavan ihmisen (ja myös aikuisen) aivot
-Tässä on tulos ku lapset istuu vauvasta asti TV:n edessä ja litkii limuja ni ADHD siitä tulee
-Tässä on tulos ku vanhemmat ostaa huonoa ruokaa esim lidlistä tai jostain alepasta valmisruokaa ja bonabonasta lähtien lapsi on sillä kasvatettu. Kunnollinen ruoka luomusta puhumattakaan on utopiaa.

Noiden tuloksena tulee kasa lapsia jotka ei pysty keskittyä mihinkään. Puhumattakaan jos on yli-innokkaita vanhempia jotka rokottaa lapset kaikilla mahdollisilla rokotteilla mitä markkinoilta löytyy. Niiden johdosta lapsi saa: elohopeata tai alumiinihydroksidia joka menee aivoihin ja aiheuttaa tyypillisiä myrkytysoireita mitä raskasmetallit nyt aiheuttaakin.

Tohon ei tarvita mitään lääkefirmojen adhd lääkkeitä/itsemurhaa aiheuttavia mielialalääkkeitä ku vika on siinä että lapsi on mitä sen lapsen ruoka on syöny. Tyhmät vanhemmat jotka ostaa paskaa lapselle ruuaks (nähty on) ni kai lapsestaki tulee sairas?

hyviä ruokahetkiä kaikille.
 
Hipalta erittäin hyvää tekstiä. :thumbs: Erityisesti tämä:
Eikä saa unohtaa sitä, mikä on peruskoulun idea. Suomessa perusopetuksen tavoitteena ei ole luoda tieteentekijöitä kansainvälisille tutkimusmarkkinoille, vaan antaa kaikille ihmisille yleissivistävän peruskoulutus, jonka tärkeimpänä antina on luku- ja kirjoitustaito. Perusopetus antaa valmiudet korkeampiin opintoihin. Lukio- ja amk/yliopistokoulutuksesta voi sitten puhua erikseen.
johon vielä lisäisin, että tähän yleissivistykseen sisältyy myös vuorovaikutustaitoja ynnä muuta enemmänkin "kasvatuksen" kuin "opetuksen" alaan kuuluvaa. Sanoisin, että tärkeintä peruskoulussa ei ole oppia tietoja, vaan oppia toimimaan toisten kanssa ja oppia oppimaan uutta.

En ole mitenkään ehdottomasti tasoryhmiä vastaan, mutta jos sellaiset otetaan käyttöön, niin on voitava huolehtia siitä, ettei niihin liity tyhmäksi leimaamista, joka voisi aiheuttaa vähemmän lahjakkaiden oppilaiden syrjäytymistä. Oikein järjestettynä tasoryhmäjärjestelmä voisi jopa auttaa ehkäisemään heikompien oppilaiden joutumista huonolle elämänuralle. Nykyisinhän usein käy niin, että kuolussa huonommin menestyvät omaksuvat kapinallisen asenteen ja menettävät kiinnostuksensa kouluun.


Akateemisessa maailmassa opettajaksi hakeutuu motivoitumattomia ihmisiä myös siksi, että ei ole väylää valita selkeästi eriytettyjä tutkimus- tai opetuspainotteisia uria. Varsinkin väitöksen jälkeen on joko roikuttava hyvinkin määräaikaisella (3-6 kk) projektipalkalla tutkijana tai sitten ryhdyttävä opettamaan - taidoista ja motivaatioista riippumatta - jotta saa viran perseen alle. Suomessa tehtiin paha virhe, kun apulaisprofessorin virat lakkautettiin. Nyt ainoat virat ovat lehtori ja professori ja koska professoriuteen pitää "kypsyä" (monessakin mielessä ;)), niin erinomaiselle tutkijalle mutta ehkä vähän vähemmän hyvälle opettajalle jää ainoaksi vaihtoehdoksi lehtoraatti ja opetus.
Tuosta olen kyllä samaa mieltä, että opetus yliopistoissakin voitaisi mieluummin järjestää siten, että opetusta antaisivat vain siihen motivoituneet ihmiset.
Se on tietysti hanurista, että osa yliopistoissa opetustyötä tekevistä on jokseenkin kyvyttömiä ja/tai haluttomia siihen hommaan. Toisaalta kuitenkin ymmärrän sen, että halutaan enemmän tai vähemmän kaikkien viroissa olevien tutkijoiden antavan myös ainakin jonkin verran opetusta (professoreillahan on myöskin opetusvelvollisuus). Tällähän tavoitellaan osaltaan myös sitä, että opetus perustuisi uusimpaan tutkimukseen. Eli halutaan, että tutkijat opettavat niitä asioita, joiden tutkimuksesta heillä on omakohtaista kokemusta. Erityisesti tämä korostuu aloilla, joilla moniin tutkimuskysymyksiin ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä vastausta (esim. filosofia, sosiologia, politologia). Tällaisissa tilanteissa kiistanalaisen kysymyksen parissa työskentelevällä tutkijalla on yleensä parempi käsitys debatin sen hetkisestä tilasta kuin sellaisella opettajalla, jonka tietämys perustuu oppikirjoihin ja muihin yleisesityksiin. Lehtorin opetusvelvollisuus on tietysti aika raskas ja vie ehkä kohtuuttomasti aikaa sellaiselta tutkijalta, joka ei halua tai osaa opettaa. Eikä tällaisen ihmisen antama opetus tietysti myöskään palvele opiskelijoita niin hyvin kuin pitäisi.

Ainakin Jyväskylän yliopistossa on suunnitteilla muuttaa virkojen kelpoisuusvaatimuksia siten, että ne edellyttäisivät pedagogiikan opintoja (nykyisinhän vaaditaan vain opetusnäyte). En sitten tiedä, miten tämä vaikuttaisi tilanteeseen.
 
Se on tietysti hanurista, että osa yliopistoissa opetustyötä tekevistä on jokseenkin kyvyttömiä ja/tai haluttomia siihen hommaan. Toisaalta kuitenkin ymmärrän sen, että halutaan enemmän tai vähemmän kaikkien viroissa olevien tutkijoiden antavan myös ainakin jonkin verran opetusta (professoreillahan on myöskin opetusvelvollisuus). Tällähän tavoitellaan osaltaan myös sitä, että opetus perustuisi uusimpaan tutkimukseen. Eli halutaan, että tutkijat opettavat niitä asioita, joiden tutkimuksesta heillä on omakohtaista kokemusta. [ ]Lehtorin opetusvelvollisuus on tietysti aika raskas ja vie ehkä kohtuuttomasti aikaa sellaiselta tutkijalta, joka ei halua tai osaa opettaa.

Väitöskirjaa tekevän, joka haluaa valtiolta saada palkkaa, on käytännössä pakko opettaa. Ideaali olisikin tuo, että jokainen opettaisi omaa erityisalaansa, mutta harvoin laitoksen henkilökunnan erityisalat kattavat kaiken vaadittavan opetuksen --> on pakko opettaa "jotain ihan muuta". Mä olen vakavasti sitä mieltä, että on aivan naurettavaa, ettei yliopistossa jonka perustehtäviä ovat opetus ja tutkimus, ole tutkijoiden virkoja. Ei meillä ainakaan lehtorit tutki, 100% työajasta kuluu opetukseen ja tietysti kaikenlaiseen byrokraattiseen kokoustamiseen yms.

Varovainen kannatus tasoryhmille esim. yläasteella ja joissain aineissa. Mahdollisuushan olisi esim. perustaa vuosittain yksi parempien oppilaiden ryhmä ja loput opiskelisivat sekaryhmissä. Periaatteessahan erillinen erityisopetus on tätä ajattelua: otetaan heikoimmat erityisopetukseen. Jotenkin ollaan vain luisuttu siihen, että liian usein jossain aineissa heikko saakin erityisopetusta jatkuvasti ja kaikissa aineissa. Erityisopettajien työpanoksen tuhlaaminen esim. musiikkiin ja kuvikseen (taitoaineiden tärkeyttä mitenkään väheksymättä!) on älytöntä. Mä olin yläasteella matikassa "parempien" ryhmässä ja ratkaisu oli varmasti helpotus kaikille: me saimme vihdoin opetusta (seiskalla ope antoi meille tunnin alussa aina tarkastuskirjan ja käski edetä omaan tahtiin) ja toinen opettaja sai rauhassa keskittyä niiden heikompien auttamiseen.
 
Väitöskirjaa tekevän, joka haluaa valtiolta saada palkkaa, on käytännössä pakko opettaa. Ideaali olisikin tuo, että jokainen opettaisi omaa erityisalaansa, mutta harvoin laitoksen henkilökunnan erityisalat kattavat kaiken vaadittavan opetuksen --> on pakko opettaa "jotain ihan muuta". Mä olen vakavasti sitä mieltä, että on aivan naurettavaa, ettei yliopistossa jonka perustehtäviä ovat opetus ja tutkimus, ole tutkijoiden virkoja. Ei meillä ainakaan lehtorit tutki, 100% työajasta kuluu opetukseen ja tietysti kaikenlaiseen byrokraattiseen kokoustamiseen yms.
Ei ehkä varsinaisia pysyviä tutkimusvirkoja, mutta alasta riippuen kyllä täysipäiväisiä tutkijoitakin löytyy. Ainakin omalla alallani (fysiikka) on melko harvinaista, että esim post doc (tai suomessa yleensä nimellä tutkijatohtori tms) opettaisi. Professorit ja lehtorit tietysti opettavat, mikä on toisaalta kyllä hyvä juttu, koska näillä on paljon kokemusta ja näkemystä alasta jaettavana opiskelijoille.
 
Ei ehkä varsinaisia pysyviä tutkimusvirkoja, mutta alasta riippuen kyllä täysipäiväisiä tutkijoitakin löytyy.

Lähinnä tarkoitin juuri sitä, että yliopisto ei itse rahoita täyspäiväisiä tutkijoita viroilla, vaan tutkijat ovat ulkopuolisella rahoituksella.
 
Väitöskirjaa tekevän, joka haluaa valtiolta saada palkkaa, on käytännössä pakko opettaa. Ideaali olisikin tuo, että jokainen opettaisi omaa erityisalaansa, mutta harvoin laitoksen henkilökunnan erityisalat kattavat kaiken vaadittavan opetuksen --> on pakko opettaa "jotain ihan muuta". Mä olen vakavasti sitä mieltä, että on aivan naurettavaa, ettei yliopistossa jonka perustehtäviä ovat opetus ja tutkimus, ole tutkijoiden virkoja. Ei meillä ainakaan lehtorit tutki, 100% työajasta kuluu opetukseen ja tietysti kaikenlaiseen byrokraattiseen kokoustamiseen yms.

Pisit tämä silmääni. Mä luulen (opiskelijana sivusta seuranneena ja opiskelijaedustajana toimineena), että esimerkiksi yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöllä on niin paljon sitä kaikkea opetuksen ja tutkimuksen ulkopuolista palaveerausta, kokoustamista, raporttien, strategioiden, suunnitelmien, arviointien ja ties minkä kirjoittamista ja kantaaottamista, että siinä väkisinkin ne perusasiat eli tutkiminen ja opettaminen kärsivät. Vaikka siis olisikin haluja parantaa omaa opettamistaan ja kenties vielä opiskellakin sitä, ei aika yksinkertaisesti riitä ja silloin halutkin loppuvat. Miksi rehkiä ylimääräistä samalla palkalla?
 
Pisit tämä silmääni. Mä luulen (opiskelijana sivusta seuranneena ja opiskelijaedustajana toimineena), että esimerkiksi yliopistojen opetus- ja tutkimushenkilöstöllä on niin paljon sitä kaikkea opetuksen ja tutkimuksen ulkopuolista palaveerausta, kokoustamista, raporttien, strategioiden, suunnitelmien, arviointien ja ties minkä kirjoittamista ja kantaaottamista, että siinä väkisinkin ne perusasiat eli tutkiminen ja opettaminen kärsivät. Vaikka siis olisikin haluja parantaa omaa opettamistaan ja kenties vielä opiskellakin sitä, ei aika yksinkertaisesti riitä ja silloin halutkin loppuvat. Miksi rehkiä ylimääräistä samalla palkalla?

Johtajan tehtävänä on taata opetushenkilökunnalle riittävästi aikaa myös opetuksen suunnitteluun ja kehittämiseen. Varmasti kuitenkin on suuria eroja laitosten välillä, miten tämä toteutetaan. Mulla on suunnilleen vähimmäismäärä byrokratiaa ja silti n.20% työajasta on merkitty kokoustamiselle yms. Assistenteilla ja yliassistenteilla on lain mukaan oikeus varata 50% työajasta tutkimukselle, mutta kaikilla muilla tutkimusta tehdään, jos jää aikaa tai omalla ajalla. Ja assarithan ei tee oikeaa tutkimusta, vaan opinnäytetyötä...
 
Menee ehkä vähän off topiciksi, mutta menköön.

Ja assarithan ei tee oikeaa tutkimusta, vaan opinnäytetyötä...
Tässäkin on tieteenalakohtaisia eroja. En muista, milloin meillä (filosofia, Jyväskylässä) olisi ollut viimeksi virassa assistentti, joka ei olisi ollut tohtori. Viransijaisuuksia on kyllä tehnyt myös maisterit/lisurit. Ymmärtääkseni samankaltainen tilanne on monilla muillakin aloilla, joilla yliopisto on pääasiallinen tai tavoitelluin työnantaja.

Vaikka yliopistot eivät juuri palkkaa väkeä puhtaisiin tutkijanvirkoihin (edes väitöskirjantekijöitä) ilman opetusvelvollisuutta, niin yliopistot, tiedekunnat ja laitokset kuitenkin rahoittavat tällaista työskentelyä apurahoilla. Esim. itse työskentelin viime vuoden yliopiston apurahalla (nykyisin ulkoisella rahoituksella). Lisäksi on jonkin verran yliopistojen ja opetusministeriön rahoittamien tutkijakoulujen palkallisia tutkijakoulutettavan virkoja, joihin sisältyvä opetusvelvollisuus joko on hyvin kevyt tai sitä ei ole ollenkaan. Suurin osa kokopäiväisistä tutkijoista taitaa kuitenkin olla ulkoisella rahalla. Tästä ulkoisesta rahastakin kuitenkin valtaosa on peräisin suoraan (Suomen Akatemia) tai epäsuorasti (säätiöt saavat yrityksiltä verovähennyskelpoisia lahjoituksia) valtiolta.
 
Back
Ylös Bottom