- Liittynyt
- 1.10.2012
- Viestejä
- 355
En tiedä, pitäisikö tätä jotenkin yrittää ajatella niin, että tuo joka tämän teon teki en ollut minä, vaan sairas mieleni. Kyllähän tuo ex-pomoni käytös oli toisinaan aika sairasta. Pahinta itselleni oli julkinen nolaaminen/nöyryyttäminen muiden kuullen. Siinä varmaan aktivoitui joku lapsuuden trauma. Muutenkin jatkuvaa alistamista ja suoranaista vittuilua. Muutuin aika vainoharhaiseksi ja mietin ennen jokaista työsuoritetta, että tuleeko tästä haukut. Kävin kovilla ylikierroksilla ja mieli oli masentunut. Vaikka tässä itseäni syytän, niin olihan toisella osapuolella osansa. Ennen irtisanoutumista olin menossa työterveyteen hakemaan sairaslomaa, mutta en sitten sitä muutamaa tuntia kestänyt, kun oli taas tulossa "palautetta". Mieli antoi täysin periksi ja allekirjoitin irtisanoutumislapun. Ei vaan pää kestänyt enää yhtään lyttäämistä. Apu ei siis ehtinyt ajoissa.Tämä on kenties turhan synkkä aihe tähän lankaan, mutta heitetääs nyt jonkin asteinen hätähuuto tännekin. Onko porukka käynyt elämässään täysin pohjamudissa ja onnistunut sieltä nousemaan?
On alkanut pelottamaan omat ajatukset tällä hetkellä. Mietin päivieni päättämistä oikeastaan joka päivä, ja joka tunti. Syynä tähän on katumus ja häpeä teostani, jonka alkuvuodesta tein. Nuo tunteet vain voimistuvat päivä päivältä. Irtisanouduin siis alkuvuodesta vakituisesta ja ihan hyvästä duunista, ja syynä oli esihenkilöni työpaikkakiusaaminen/epäasiallinen käytös. Tein kyllä itse virheitäni työssäni, mutta ei se tuota täysin toki oikeuttanut. Jälkikäteen ajateltuna aivan käsittämätön teko ja on järkyttänyt omaa mieltä todella paljon. En mitenkään kykene ymmärtämään, miten olen voinut näin toimia. Tuo asia olisi ollut ratkaistavissa. En hakenut tukea työterveydestä tai kollegoilta tuohon tilanteeseen, vaan yritin pärjätä yksin. Enkä kohdannut tätä esihenkilöä suoraan, vaan pakenin. Voin toki puolustautua sillä, että yritin suojella omaa mieleterveyttä, sillä se oli tuossa tilanteessa toki koetuksella. Ikävä kyllä tuo ratkaisu aiheutti päinvastaisen seurauksen, sillä nyt on psyyke aivan sekaisin.
On tullut myös eräänlainen identiteettikriisi siitä, että kuka oikein olen, jos voin tehdä jotain tällaista. Varsinkin taantuman aikaan, kun töitä ei liiemmin tarjolla ollut tuolloin, eikä toki nytkään. Sain kylläkin uuden työn hyvin pian. Olen aina ollut suht fiksu ja harkitsevainen. Tällä kertaa oma mieleni petti minut kyllä täysin. En koskaan aiemmin ollut luovuttajatyyppiä, vaan aina puskenut menemään työssä kuin työssä, vaikka miten pahalta olisi tuntunut. Tämä oli toki uusi tilanne, kun en aiemmin ole vastaavaa kokenut.
Olin jonkin aikaa ennen irtisanoutumista jo miettinyt, että jos tilanne menee pahaksi, niin voin tuon ratkaisun tehdä. Taloudellisesti oli siis mahdollista, kun ei velkaa ja melko isot säästöt. En myöskään käsitä, miten ei tullut mieleen ajatella seurauksia yhtään pidemmälle. Tuo ajatus oli päässäni kuitenkin pari kuukautta ennen irtisanoutumista.
Olen tapahtuneen jälkeen ottanut kyllä ammattiapua vastaan, ja pari kertaa, kun itsetuhoisuus ollut voimakkaimmillaan soittanut kriisipuhelimeen. Ei nämä keinot tilannetta helpota kuin ehkä hetkeksi. Olen jo kirjoittanut jäähyväiskirjeen ja päättänyt tekotavan, eli nyt ollaan aika vaarallisilla vesillä. En haluaisi sitä tehdä, sillä tiedän miten itsekäs ja kamala teko se olisi vanhemmilleni. Tuntuu vain, että on täydellisessä umpikujassa.
Kyse on toki myös muustakin kuin työn menetyksestä. Uusi työ on siis aika ankeaa verrattuna siihen mihin on tottunut. Pieni firma, eikä etenemismahdollisuuksia. Samaa tylsyyttä päivästä toiseen. Parisuhdetta ei ole ja kavereita niukasti. Deittailu ei oikein suju tässä tilassa. En saa päästäni pois ajatusta millaista elämä nyt olisi, jos en olisi tuota yhtä typerää tekoa tehnyt. Ennen tuota päivää elin siis melko tasaista ja hyvää arkea, vaikka tilanne töissä vaivasi. Ikinä ei saisi paeta vaikeaa tilannetta, vaan lähteä ratkomaan ongelmia ja hyväksyä se tosiasia, että jokaisessa työssä on omat miinukset - pitäisi katsoa koko kuvaa.
Objektiivisesti katsottuna elämäni ei ole edes kurjimmasta päästä. On työpaikka, fyysinen terveys ok, sosiaalista elämää on edes hieman ja vanhemmat elossa ja terveenä. Katto pään päällä ja talous kunnossa. Naisseuraa saan helposti ulkonäöllä. Monilla ei ole töitä eikä ulkonäköä, eikä talous ole kunnossa. Kai tässä on paljon kyse siitä, että putosin korkealta ja kovaa lyhyessä ajassa. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta tässä tapauksessa tuo syyllisyys ja katumus painaa, kun pitkälti omaa syytä.
Vielä alle puoli vuotta sitten oli parisuhde, treenit kulki ja suht mielekäs työ isossa kansainvälisessä firmassa. Oli myös itsekunnioitus jossain määrin tallella. Nyt huonommassa työssä ja alkoholia on alkanut kulua päivittäin. Vaikea katsoa itseään peilistä. Pakko kyllä puolustautua sen verran, että tämä ex-pomoni kyllä polki itsetuntoa alas aika tehokkaasti. Silti aina pitäisi pitää oma pää, eikä antaa muiden vaikuttaa.
Tiedän, että tästä voi nousta takaisin hyvää elämään. Pelkään vain, että aika loppuu. Tällä hetkellä on vaikea löytää uutta työtä taantuman vuoksi, eikä taida omat voimat riittää kokonaan uuden oppimiseen, kun ei ole pää kasassa. Pitäisi jotenkin kestää vaikkapa vuosi, niin varmasti talous virkoaa ja enemmän työmahdollisuuksia tarjolla. Ei saisi luovuttaa, eikä se ollut minun tapaista aiemmin. Jotain minussa muuttui, kun luovutin kerran. Nyt pelkään, että teen sen taas.
Tiedän, että elämä voi taas olla hyvää vuosien päästä tai jo aiemmin. Tiedän, että minussa on jonkin verran potentiaalia pärjätä työelämässä. Löytää kumppani ja ehkä perustaa perhe. Tärkeintä kai olisi nyt saatua pidettyä mies elävien kirjoissa. En vain osaa sanoa, miten sen teen. Ehkä työterveyden kautta masennusdiagnoosi ja lääkitys? Pelkään vain, että vaikuttaako se sitten työnhakuun tulevaisuudessa.
Ainoa, joka minut voi pelastaa, olen minä itse. Toki apua on saatavilla ja sitä pitää pyytää ja ottaa vastaan.
Olen kyllä lapsesta asti ollut aika herkkä, ja taipuvainen reagoimaan voimakkaasti ärsykkeisiin. Koen negatiiviset tunteet ja epäonnistumiset tavallista voimakkaammin. Se tässä nyt koitui kohtaloksi. Otan helposti itseeni jos teen virheen ja päässäni haukun itseni. Siihen päälle vielä ulkopuolinen lyttäys, niin kai se sekoitti aivokemiat tarpeeksi usein toistuessaan. Kohdistin hänen vihansa itseeni ja lamaannuin. Sattui myös olemaan melko paljon rahaa säästössä. Ironista kyllä säästäväinen elämäntapa ja sijoittaminen saattoi nyt koitua kohtaloksi. Jos olisi ollut velkaa, eikä säästöjä niin tätä ei olisi tapahtunut. Pitäisi jotenkin saada tämä tapahtunut mielestä ja luoda itsensä uudelleen. En vain tiedä miten sen tekisi.
Mietin toisinaan, miltä nykyinen tilanteeni/tapahtunut ulkopuolisen silmin näyttää.
- Otti loparit kusipääpomon vuoksi. En ollut siis ensimmäinen, vaan moni läksinyt samasta syystä.
- Löysi uuden työn, joka ei kovin mieluisa. Takapakkia uralla myös. Katselee jo nyt uusia työmahdollisuuksia.
- Katuu tekoaan
- Otti yhteyttä ex-pomoon ja teki sovinnon
Mietin myös siltä kantilta, että vaikuttaako parisuhteen löytämiseen, mikäli tapahtuneen kertoo avoimesti? Kieltämättä voi antaa aika pelkurimaisen/nössön kuvan. Tulipahan ainakin opittua, ettei vaikeita asioita saa paeta vaan ne pitää kohdata ja ratkaista. Samaa virhettä en tietysti enää tee. Tästähän siis voisi olla hyötyäkin tulevaisuudessa, mikäli säilyn elävien kirjoissa.
Ei tämä todellisuudessa ole ihmiskunnan historian typerin teko. Silti jostain syystä näin kova paikka itselle.
Varasin lääkäriin ajan tänään illalle.