Hoikka/normaalipainoinen ei pysy mitoissaan vain "itsekurin" voimalla. Ei hän joka ikinen päivä ja jokaisen aterian äärellä joudu pinnistelemään tahdonvoimalla. Hänellä ei ole samanlaista riippuvuussuhdetta ruokaan kuin sairaalloisen lihavalla voi olla. Hän ei saa siitä samanlaisia kiksejä, lohtua, iloa, mielihyvää. Itsekuria käytetään silloin kun mietitään, ostaisinko suklaalevyn tai megapizzan viikonlopuksi. Tai ottaisinko vielä yhden drinksun (alkoholistille usein mahdotonta ilman ryyppyputken alkamista) tai ostaisiko raha-arvan (peliriippuvainen ostaa sen: seuraavaksi pelataan auto ja asunto ja otetaan pikavippejä). Sylvin ei tarvitse joka joulu hampaat irvessä päättää, että nyt syön sianpersettä vain kohtuullisesti kilon, ja siten epätoivoisesti riippua kiinni itsekurissa uuteen vuoteen saakka, koska kinkku ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ei pätkääkään. Ei herahda vesi kielelle. Itsekurin kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, vaikka seitsemän kiloa sikaa mässyttänyt, laihdutuskuurilla oleva ja siinä täten surkeasti epäonnistunut naapurin Paksu-Pirkko näin ajatteleekin. Ei vaan nappaa
Ruoka-addiktiossa täytyy opetella terveellinen kohtuukäyttö. Ei voi tehdä totaalistoppia. Siihen kuuluisaan viiteen kiloon toimii itsekuri. Kun tavoitteena on pysyvä laihduttaminen ja laihdutettavaa useita kymmeniä kiloja, niin kurin sijaan on opeteltava juurikin jotain positiivisempaa ja monimutkaisempaa. Kurilla ja itseinholla päätyy todennäköisimmin kitudieetille, rääkkitreeniin ja ymmärrettävästi ns repsahdukseen ennemmin tai myöhemmin.