Nainen ja ylikunto

[Venla]

Kun luin tuota Puolukkapäivät hukassa -ketjua, aloin miettiä, mitä eroja on miehen ja naisen kokemalla ylikunnolla. Ylikunnostahan on varmaan puhuttu palstalla vaikka kuinka ja paljon, mutta ainakin omien kokemusteni ja käymieni keskustelun perusteella tämä ilmiö on naisilla vähän erilainen kuin miehillä - ja muutenkin tärkeä.

Tahtoisin kuulla naisten tarinoita ylikunnosta ja siitä selviämisestä. Menikö hormonitoiminta sekaisin, masensiko, maistuiko seksi, putosiko paino vai nousiko se, liittyikö ylikuntoon tulemiseen ongelmia syömisen kanssa?

Palaan myöhemmin asiaan, juuri nyt piti vain saada ketju avatuksi enkä ehdi enempää kertomaan. Loppukaneettina vielä sen verran, että ylikunto on minusta aihe, josta pitäisi puhua enemmän. Siitä on niin hitosti vääriä käsityksiä, tai pahimmassa tapauksessa ne käsitykset puuttuvat kokonaan. "Ei sellaista olekaan kuin ylikunto", "ethän sä voi olla ylikunnossa" ja muuta kivaa on pitänyt kuulla. Oman lajin eli nyrkkeilyn parissa huomasin keväällä, että vertaistuki jos mikä oli todella hyvä asia. Kannattaa tosiaan kuunnella, mitä sanottavaa muilla on.

 

[Venla]

Lisää ylikunnosta... ja muuta hälinää.

Merkillistä. Mihin kaikki ylikuntoilevat naiset nyt ovat kadonneet!? Vai onko aiheesta sittenkin jauhettu liikaa?

Perustavaa laatua olevat seikat ylikunnossa ovat varmaan täysin riippumattomia sukupuolesta. Itse en tiedä aiheesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, olenko ihan hakoteillä kun pohdin, onko näissä asioissa kuitenkin naisten ja miesten välillä jotain eroja. Paitsi että naisilla ylikunto ei aiheuta yhtä selkeätä panetuksen vähenemistä kuin miehillä. Siis kuulemma.

Itse treenasin itseni ylikuntoon ensimmäisen kerran joskus neljä vuotta sitten. Elämässä oli muutenkin hitosti kaikkea stressaavaa meneillään, ja silti treenasin - enkä edes mitään lajia - tyyliin kolme tuntia päivässä. Äh. Sitten alkoi uupumus, ärtymys, lopulta masennus ja lämpöily, nuo olivat ehkä selkeimmät oireet silloin. Paraneminen kesti puolisen vuotta.

Idiootti kun olen, nyt olen taas toipumassa ylikunnosta, joka alkoi vissiin joskus vuosi sitten. Olennaisimpana syynä näen - nyt jälkeenpäin - turhan kovat painonpudotukset. Aloin olla syksyllä jo paremmassa kunnossa, mutta jokin sekoitti kropan taas. Kiinnitin enemmän huomiota siihen, että paino heitteli ihan oudosti. Turvotti jatkuvasti. Lisäksi oli tosin lämpöilyä ja ties mitä sydämentykytyksiä. Samaan aikaan aloitin e-pillerit, ja lääkäri tulkitsi kaikki nuo oireet e-pillereiden aiheuttamaksi. Tämä on ehkä se, mikä mua itseäni nyt eniten hämäsi. En tiennyt enää, mikä johtui mistäkin. Treenaamisesta pidin sitten kuitenkin pitkän tauon. (Kaikesta treenistä 2-3 kuukautta, lajitreenistä pidempään.)

Kun olen jutellut muiden naispuolisten ylikunnossa olleiden kanssa, ensimmäisenä tulevat usein esiin häiriöt kuukautiskierrossa ja vähän yllättäen ehkä nuo paino-ongelmat. Oisko syynä sitten se, että tässä lajissa ton painon kanssa tulee pelattua vähän enemmänkin.

Painoluokkalajeissa syömishäiriöt ja ylikuntoilu tuntuvat olevan yleisimpiä kuin mitä myönnetään. Toisten harrastajien painonpudotuksesta ja selkeästä liikaa treenaamisesta kyllä puhutaan, mutta siihen ei välttämättä puututa. Karu meininki.

 

[Nadesha]

Venla, huoh,

nää on kuitenkin niin hemmetin arkoja aiheita... joten rohkaistun minäkin kertomaan kokemuksiani niin ehkäpä joku muukin. Tai ei ainakaan tee samoja virheitä. Häpeähän on mitä älyttömin, että fiksu aikuinen ihminen ei tajua, mitä itselleen tekee.

Mulla ylikunto on ilmennyt täsmälleen samalla tavalla kuin sinulla: ensin (melko lieviä) kuukautishäiriötä, sitten todella outoja turvotuksia ja kramppeja (jotka eivät tuntuneet johtuvan mistään tai eivät ainakaan korreloineet oikein minkään kanssa). Turvotuksia edeltää yleensä liiankin vilkas nesteiden kierto: hikoilen kuin pikkuinen possu ja tyyliin litran juot ja kaksi kuset. Unihäiriöt (nukahtamisvaikeudet, aamuöiset heräilyt, "kevyt" uni) ovat vaivanneet vaihtelevalla intensiteetillä. Tällä hetkellä yritän pitää treenitaukoa. Viimeisillä lenkeilläni mitä juoksin, keskisykkeet olivat jopa minulle normaalia korkeampia ja hieno uusi sykemittarini on kertonut training effectin vaativan jo pitkiä palautumisaikoja. Ruokahalussa on ollut vaihtelua: välillä aivan pohjaton nälkä, välillä ei maita ollenkaan.

Syiksi näen rankan yhdistelmän: liian nopea ja raju painonpudotus intervallitreenillä ja kalorimiinuksilla noin vuosi sitten (alkuun jopa n -750kcal/pvä, sitten miinuksia vähentäen, mutta kuitenkin miinuksillaoloa käytännössä aina, siis jatkuvaa laskemista ja tarkkailua). Paino putosi n 13 kg n 4 kk:ssa. Sen jälkeen painon putoaminen pysähtyi, mutta aloinkin olla jo aika vähissä rasvoissa. Silloin alkoivat myös ensimmäiset oireet. Tästä pelästyneenä maltoinkin pitää treenitaukoa peräti 2,5 viikkoa, ja olo parani entiselleen. Joten sama tahti alkoi taas: 3-4 ylipitkää salitreeniä viikossa, 2-3 erittäin rankkaa aerobista (kamppailulajia tai juoksua) viikossa, täydellisiä lepopäiviä ei juuri lainkaan (sellaisiksi muodostuivat lähinnä työmatkat, jolloin lähti aamuviideltä ja palasi puolilta öin...), ei kevyitä viikkoja, ei kevyitä treenejä, vaan aina täysillä, koko ajan liian vähän ruokaa ja liian vähän unta. Kirsikkana kakun päällä elin päivittäin erittäin sairaassa ja ahdistavassa työyhteisössä (josta olen sittemmin tajunnut lähteä).

Ylikunto on niin hemmetin yksilöllinen juttu, ja ratkaisevaa taitaa olla se kokonaiskuormitus sekä fysiologista että henkistä stressiä jolle altistut. Itse kuvittelin, etten mitenkään voi joutua ylikuntoon, kun treenaan "vain" kerran päivässä, syön lähes kulutukseni verran, ja nukun sentään jonkinlaisia yöunia. Mutta pitkiä työpäiviä tekevälle keski-ikäiselle jokapäiväinen treenaaminen miinuskaloreilla nyt vaan taitaa olla liikaa... Hulluinta on ne tuntemukset, kun ei tiedä väsyttääkö siksi, ettei liiku tarpeeksi vai siksi, että liikkuu liikaa, johtuuko erilaiset oireet liian vähästä vai liian paljosta treenistä... ("jassoo, turvottaa, no siihenhän auttaa reipas juoksulenkki...")

Opiksi mimmit ... liika on liikaa.

 

[Venla]

Unohdin mainita uniongelmat. Mutta niitä on ollut melkein aina, vaihtelevasti, reagoin kaikkeen nukkumisella (ja unilla!). Ruokahalun muutokset ovat kumma juttu myös. Oudot mielihalut ja toisaalta joskus oli sitä että mikään ei maittanut.

Eräs lääkäri sanoi, että ärtyneisyyttä ja levottomuutta voi pitää ensimmäisenä varoittavana ylikunnon merkkinä. Itse kiinnitän ensimmäiseksi huomiota tukkoisuuteen. Heti jos jää lepopäivä pitämättä niin herään aamulla tukkoisena ja jumiutuneena.

EDIT:

Hulluinta on ne tuntemukset, kun ei tiedä väsyttääkö siksi, ettei liiku tarpeeksi vai siksi, että liikkuu liikaa, johtuuko erilaiset oireet liian vähästä vai liian paljosta treenistä... ("jassoo, turvottaa, no siihenhän auttaa reipas juoksulenkki...")

NiinPÄ.

 

[Faidra]

Aihe on tuttu... mutta en jaksa kirjottaa enää uudestaan samaa tarinaani. Searchilla löytyy aika paljonkin, toki aina tuoreet ajatukset ja postit on niitä tärkeimpiä tukemaan juuri sillä hetkellä.

Jos mun ajatukset ja kokemukset asiasta kiinnostaa, niin niitä löytyy täältä , täältä ja täältä.

Onneksi tyhmä pää on oppinut ja osaa käskeä kroppaa nykyään lepäämään silloin kun niin kuuluu tehdä. Ja muutenkin kunto on noussut niin paljon, että sellainen treenimäärä joka tuolloin 2005 mut ajoi ylikuntoon, menee nykyään ihan mukavasti. Erona on vaan se, että aloin pitämään joka kolmannen tai viimeistään neljännen viikon kevyenä viikkona ja nykyisin teen kevyen viikon tilalla volyymitreeniä. Kai se toimii ihan hyvin. Ai niin, ja tosiaan - jos on väsy ja jumi niin en tee edes sitä volyymia. Sillon vaan möllötän sohvalla vaikka kolme tai viisikin päivää putkeen jos siltä tuntuu.

 

[Venla]

Faidran jutuissa osui silmään tämä "ylikunnon rajoilla" oleminen. Saatana sentään, itse olen ihan liian monta kertaa erehtynyt käyttämään tuota ilmausta ja sen avulla vähätellyt tilani vakavuutta. Ja näin ollen ollut siellä rajoilla tai ylikunnossa vielä pidempään kuin muuten.

Ei ollut tarkoitus kyllä tehdä tästä ketjusta mitään Venlan monologia. Alkoi vaan eilen niin paljon mietityttää nämä kaikenlaiset... tilat. Onkohan ylikuntoon joutuminen jonkun tietynlaisen ihmistyypin ominaisuus? Heh.

Faidra, miten lääkäri totesi sinulla ylikunnon ja kauanko toipuminen kesti? Jotenkin en onnistunut sitä tuolta bongaamaan.

 

[assis]

Mä oon vissiin ainakin kerran ollut menossa ylikuntoon, en enää nukkunut kunnolla vaikka yleensä nukun onnellisesti (ja onnellisena) 10-11h/yö. Tällä hetkellä tuntuu taas, että tauko olisi paikallaan ja aion sen pitääkin alkaen TÄNÄÄN. Oon huono keventämään... Viimeisen viiden viikon aikana oon painanut 8 kovaa penkkitreeniä plus jalkatreenit, ja kevennys on paikallaan koska a)tulokset ei enää nouse b)mua ei HUVITA treenata, varsinkaan penkata mikä on mulle todella vakava oire. Salilla vaan laiskottaa, ei jaksa yrittää kunnolla.

Naiset vissiin pamahtaa miehiä helpommin ylikuntoon. Tosin mä tajuan mitään vain enemmän voimatyyppisestä treenistä, jossa piikkauskaudella on aika helppo vetää hermosto ylikuntoon. Rauta alkaakin yhtäkkiä painaa ihan älyttömästi ja tekee vaan mieli mennä töistä suoraan kotiin tekemättä mutkaa salin kautta. Koska liikunta on VAIN harrastus, ja yleensä menen salille ihan innoissani (tyyliin: "Jalkatreeni JEE!", "penkkitreeni JEE!"), pitäisi vain uskoa itseään niinä päivinä kun ei oikeasti yhtään huvita. Että ei ole pakko mennä.

 

[Minzku]

Käytetään nyt työaikaa hyvään tarkoitukseen. :D Tarinani löytyy (ainakin osittain) myös estrogeeni-keskustelusta ja Puolukkapäivät hukassa -ketjusta, mutta tässä vielä yhteenveto. Varoituksena, tästä tulee romaani.

Olen harrastanut urheilua koko ikäni. Mulle treenaaminen on aina ollut iso osa elämää ja myös tapa purkaa stressiä. Mitä enemmään pännii esim. työasiat, sitä enemmän ja tiukemmin treenaan. Liikatreenaamista on ilmennyt aiemminkin, mutta viime kevään painonpudotus oli ilmeisesti sitten se viimeinen pisara.

Treenasin vuosi sitten parhaimmillaan (pahimmillaan) lähes 15 tuntia viikossa. Päivä saattoi alkaa tunnin/puolentoista juoksulenkillä ja töiden jälkeen pumpiin ja pilatekseen. Useimmiten pidin viikossa yhden lepopäivän mutta palauttavia/kevyempiä treenejä tai viikkoja ei ollut. Samaan aikaa elelin jatkuvasti miinuskaloreilla. Omasta mielestäni söin paljon, mutta treenimäärään nähden todellakaan en. Söin myös yltiöterveellisesti, ei herkkuja, alkoholia jne. Paino putosi muutamassa kuukaudessa 60 -> 55, mutta en ollut kovin huolissani, enhän kuitenkaan ollut lähelläkään alipainoa.

Leimaavaa tilanteelleni oli, että tiedostin sen kai jollain tasolla itsekin, salailin mieheltä ja kavereilta todellista treenimäärää. He olivat pitkään huolissaan ja sanoivat ihan suoraan että treenaan liikaa. Huolehtiminen lähinnä ärsytti, kyllähän minä nyt rajani tiedän. Joopa joo. Lopetin vuosi sitten e-pillerit, joten monet ylirasituksen merkit menivät hormooniheilahduksen piikkiin. Kun valitin menkkojen puuttumista, lääkäri kysyi onko minulla liikunta-addiktio. Loukkaannuin ja käänsin asian vitsiksi.

Kesällä treenaaminen oli vähäisempää ja olokin parempi, syksyn tullen entinen tahti taas jatkui. Aloin olla tosi kärttyisä ja seksi ei kiinnostanut pätkääkään. Mulla on onnekseni mahdollisuus työnantajan maksamaan lääkärissä ravaamiseen, joten menin yksityiselle gynelle. Hän totesi, että estrogeenitasot ovat matalat enkä ovuloi, siksi ei myöskään menkkoja. Sain estrogeenikuurin ja siitä se riemu sitten repesi. Menetin yöuneni täysin, nukuin viisi viikkoa keskimäärin kolme tuntia yössä. Treeneistä ei tietenkään tingitty: ensin juoksumattoa, sitten punttitreeni sitten combatiin. :wall: Mies alkoi olla todella huolissaan, samoin vanhemmat. Paras ystäväni kertoi itkien näkevänsä unia joissa treenaan itseni hengiltä. Töistä ei tullut mitään, unohtelin asioita, en pystynyt keskittymään mihinkään. Kun itkin toista päivää töissä ilman mitään syytä, varasin ajan työterveyslääkärille.

Lääkäri määräsi minulle kymmenen minuutin tapaamisen perusteella uni- ja masennuslääkkeitä ja kaksi päivää sairauslomaa. Toivomaani keskusteluapua en saanut. Lähdin vastaanotolta itkien ja varasin saman tien ajan yksityiselle psykiatrille. Miljoonia verikokeita ja keskusteluja, lääkäri oli ihmeissään. Hänen mielestään en ollut masentunut tai ahdistunut, vain väsynyt. Verikokeista ei löytynyt juuri mitään, kaikki muut arvot olivat erinomaiset paitsi stressihormooni huikean korkea ja estrogeenitaso alhainen. Diagnoosiksi tuli lopulta työperäisen uupumuksen aiheuttama keskivaikea masennus. Hoitona sairauslomaa ja masennuslääkkeet. En pystynyt kertomaan lääkärille treenaamisestani, en ole vieläkään kertonut siitä yhdellekään lääkärille.

Olin sairauslomalla kaksi kuukautta, treenailin tosi kevyesti, nukuin paljon ja lepäsin. Mies kävi kanssani salilla varmistamassa, etten vedä itseäni ihan piippuun. Täysin treenitöntä jaksoa kesti jopa viikon verran ja siitä eteenpäin pari viikkoa oli tosi kevyttä (kävelyä jne). Pidempäänkin olisi kai pitänyt huilata, mutta koska kukaan ei käskenyt, en niin tehnyt. Lääkityksestä ei ollut oikeastaan mitään vaikutusta, ei hyötyä, ei haittaa. Sehän oli mulle väärä. Lopetin sen kahden kuukauden päästä. Unilääkkeitä en ottanut.

Sairauslomani loputtua lähdimme mieheni kanssa kolmen viikon lomalle Thaimaahan, siellä vain löhöilin auringossa, söin hyvin ja snorklailin. Uskon tuon kolmen viikon totaalilevon ja pään nollauksen olleen tärkein askel kohti parantumista. Matkalla mieheni kosi minua ja sovimme sekä hääpäivän että sen, että perheenlisäystä saa tulla kun on tullakseen. Silloin päätin, että nyt mun on oikeasti parannuttava.

Menkat alkoivat helmikuussa oltuaan poissa yhdeksän kuukautta. Nyt niitä ei vaan taaskaan ole näkynyt. Ensi viikolla menen taas gynelle ja kai mun on paljastettava koko tarina. Nyt varmaan jo pystynkin siihen. Treenaan nykyisin 4-6 tuntia viikossa ja pyrin lepäämään kun siltä tuntuu. Painoakin on tullut. Olen iloinen, energinen ja positiivinen. Pinna ei enää pala enkä masennu pienistä. Ja seksi maistuu. Enää puuttuvat ne menkat... Välillä pelottaa älyttömästi olenko saanut jotain vakavampaa vahinkoa aikaan vauvahaaveita ajatellen. Toisaalta juhlimme häitämme reilu kuukausi sitten, ehkä se stressi on taas sekoittanut kuukautiskiertoa. Kohta se selviää.

Toivottavasti joku saa apua tarinastani. Rankkaahan tämä on ollut, mutta kliseisesti se mikä ei tapa, vahvistaa. Tsemppiä kaikille!

 

[Venla]

Mulla meni samaan syssyyn kropan ylikunnon kanssa elimistökin säästöliekille. Taas ilmiö, jota ei lääkärin mielestä ollut edes olemassa. Vedin puoli vuotta niin vähillä kaloreilla että näin jälkeen päin oikein vituttaa. Pahin moka oli hiilihydraattien liika vähentäminen.

Viime keväästä asti kroppa on ajoittain kärsinyt ihan käsittämättömästä turvotuksesta (ja silloin en syönyt niitä pillereitäkään vielä): paino nousi liki kymmenen kiloa parissa viikossa. Olo oli todella tukala, ihan kipeä tuosta nesteen määrästä.

Tuntuu, että kroppa lopetti tuon sekoilun vasta pari kuukautta sitten - ehkäisypilleröinnin lopettamisella oli myös tässä varmaan osansa. Urheilulääkärin mielestä, syksyllä, "se paino kyllä putoaa kun syöt vähemmän, koko ajan pitää olla sellainen pieni näläntunne, ei se muuten putoa se paino." Huoh. Söin tuolloin jotain ehkä 1500-1800 kaloria päivässä ja reenasin vähintään seitsemän kertaa viikossa. Just joo. Aloin sitten vastoin ohjeita nostella kaloreita, ja jonkinlaista helpotusta alkoi tulla.

Nyt tuntuu ensimmäistä kertaa puoleentoista vuoteen, että kroppa toimii suhteellisen normaalisti. Vaikka olen parit ottelutkin jo otellut ja niiden vuoksi joutunut painoa tarkkailemaan - painonvetoja en suostu tekemään vaikka mulle pienempää sarjaa suositeltaiskin - olen koko ajan vähentänyt tota syömisen kyttäämistä. Ja kuinka ollakaan, paino on alkanut pysyä kurissa . Heittelee se nyt vieläkin, mutta siinä heittelyssä on huomattavasti enemmän logiikkaa kuin ennen.

Edelleen tosin väsyn helposti ja palautuminen on hidasta. Pidän itseäni toipilaana. (Harmi, että valmentaja pitää minua vain huonokuntoisena :( .)

 

[Faidra]

Faidra, miten lääkäri totesi sinulla ylikunnon ja kauanko toipuminen kesti? Jotenkin en onnistunut sitä tuolta bongaamaan.

Kirjotin aamulla jo pitkän vastauksen tähän ja sitten sohaisin jotain linkkiä, sinne katos. :curs:

Sorry... en jaksa enää runoilla samaa litaniaa. Lyhyesti:

-lääkäri totesi oireiden perusteella ja oletus vahvistui, kun mun sydänkäyrää seurattiin viikon ajan sellaisella kannettavalla vehkeellä josta painoin aina nauhoitusnappulaa kun sydän alkoi heittää volttia tai nousi oudoissa tilanteissa (esim. koneella istuessa, ja ei, en selannut Hunksien sivuja samaan aikaan :D)
-mulle tehtiin aika perusteelliset tutkimukset, koska pelkona oli että sydämessä olisikin oikeasti jotain vakavampaa vikaa
-bonuksena se, että asuin tuolloin jenkeissä ja matkavakuutus korvasi kaiken eli parin tonnin lääkärireissut, jeah! kerrankin rahoille vastinetta...

-neljä, viisi viikkoa taisin olla totaalilevossa, ihan syvältä :itku: sitten alkoikin kisadieetti (lääkärin luvalla), aerobiset oli tosi kevyitä aluksi -> oireet eivät enää palanneet kun osasin levätä

 

[Dahlia]

Mun olo tällä hetkellä
- univaikeuksia takana jo useampi kuukausi (välillä hyviä öitä, joiden jälkeen ne huonot unohtuvat)
- lihasten kipeyttä, johtuen ilmeisesti siitä, etten palaudu kunnolla
- paniikkia siitä, etten nuku enkä palaudu kunnolla
- huonoa omaatuntoa siitä etten osaa nukkua ja vielä huonompaa omaatuntoa jos ajattelen jääväni väsymyksen vuoksi kotiin enkä menekään salille/jumppaan...tietysti siis kuitenkin menen.
- sydämen tykytystä
- jatkuva pienen pieni nuha tai kurkkukipu
- jatkuva paniikki siitä, että sairastun flunssaan enkä voisi treenata
- järkyttävän suuri ruokahalu, jonka mukaan en kuitenkaan täysin uskalla elää.
- ja vielä nyt huomasin näistä kirjoituksista ettei mulla ole mtn "kevyempiä viikkoja", vaan treenaan aina 100 % täysillä. Kun ei malta niin ei malta...
- viikottaiset uskomattomat vaihtelut "fiiliksissä": joskus tulen treenistä kotiin jumalattoman energisenä, elämä on ihanaa ja tuntuu hyvältä. Joskus taas tuleen kotiin jumalattoman väsyneenä enkä tunne kuin tukkoisuutta olossani.

Liekö saapuvan ylikunnon oireita vai mitä, en tiedä kuuluuko kirjoitukseni tähän threadiin välttämättä, kun luulen etten ole koskaan ollut (vielä)ylikunnossa. Enhän mä kuitenkaan treenaa kuin 5 tuntia viikossa, en ole koskaan saavuttanut (herra jumala sentään!!) 15 treenituntia viikossa!! Koska treenaan noin vähän niin ajattelen, ettei se ylikuntoa voi olla.

Te, jotka olette ylikunnon todella kärsineet, niin pyydän anteeksi tätä postausta, mutta vaikken olekaan kisaaja enkä treenaa paljon, monet noista oireista tuntuivat kuitenkin yllättävän tutuilta.

 

[Minzku]

Dahlia, ylikunto/ylirasitus on riippuvainen henkilöstä. Voi olla, että sulle se viisi tuntia on liikaa. Lisäksi vaikuttaa muun elämän stressaavuus ja oma paineensietokyky jne.

Ja joo, mulla oli myös jatkuvaa nuhaa, sydämen tykytystä (iltaisin/öisin) ja rytmihäiriöitä (levossa). Leposyke nousi myös, mutta treenisykkeissä en ainakaan huomannut olevan mitään erikoista. Lisäksi koko ajan oli nälkä, vaikka just olisi syönyt.

 

[Venla]

Dahlia, sulla ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi. :haart:
Yksi asia, mikä on tärkeätä huomata ylikunnon oirehtiessa, että stressin ja masennuksen oireet ovat hyvin pitkälti samoja. Yleensä ylikuntoon joutumiseen liittyykin liian treenaamisen lisäksi myös henkinen stressi; opiskelu, työ, parisuhde tai parisuhteettomuus ja ties mikä kaikki siihen vaikuttaa. Jokaisella on treenin suhteen omat rajansa, muihin on turha verrata.
Dahlia, noi oireet kuulostaa tosi tutuilta. Etenkin toi mielialanvaihtelu. Aika paskassakin kunnossa ollessa voi vielä treeni tuntua tavallaan hyvältä. Ristiriitaista sinänsä. Kyllä minä näin maallikkona sanoisin, että sulla on ylikunnon tai ainakin stressin oireita. Koeta, pystyisitkö löysäämään ja hellittämään jostain kohtaa. Pitää pari kevyttä viikkoa, jos jumppailet niin jumppaile jotain sellaista mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Yksi kaveri sanoi mulle joskus melkein vihaisena ja kyyneleet silmissä että on paljon parempi pitää kuukauden tauko juuri nyt kuin hankkia sydänlihaksen tulehdus ja pitää vuoden tauko joskus myöhemmin. Erikoista kyllä, sillä kertaa mä todella kuuntelin, kun tuota samaa viestiä mulle tolkutti 3-4 läheistä ihmistä. Kiitos.

Joskus mietin, kun mulla on niin hemmetin pitkään ollut vaikeuksia näitten syömisten ja treenaamisten ja mielialojen kanssa, että paranenko mä oikeasti kunnolla enää ikinä. Tiedän tapauksia, joissa ylikuntoon joutuminen on lopettanut kilpaurheilijan uran aivan kokonaan. En itsekään tiedä, olenko ollut ylikunnossa oikeasti kahdesti, vai onko tämä loppujen lopuksi ollut sitä samaa paskaa koko ajan. Synkkää.

 

[Faidra]

Mä oonkin johonkin threadiin jo kirjottanu, että mun mielestä on turha sanoa mistä määrästä treeniä voi mennä ylikuntoon ja mistä ei. Se raja on jokaisella niin yksilöllinen, että ei ihmisiä voi verrata keskenään. Sorruin itse tuohon just sillon Arizonassa asuessani - tutustuin fitness-kilpailijaan, jolla oli treenitaustaa jo kymmenen vuotta. Huomasin yhtäkkiä treenaavani samoja tuntimääriä viikossa täydellä teholla... hupsis. Ei mitään järjestelmällistä systeemiä treenitehojen ja kertojen nostoon, vaan kerrasta vaan kaikkimulleheti. No tulipa opittua että se nyt ei vaan toimi niin.

Mä oon joskus aiemmin tätä mm. Hömpälle tällä palstalla takonut päähän, mutta quotataanpas tuolta viestistäni... tässä nyt tuota nimeä Hömppä voisi edustaa kuka tahansa, joka miettii että tarttee kyllä tänäänki mennä reenaamaan vaikka olo on ku haudasta kaivetulla ja nukuttukaan ei oo moneen yöhön kunnolla.

Pahasta ylikunnosta toipumiseen voi mennä kuukausia totaalilevossa. Se ei varmaan enää ole hauskaa. Kannattais ehkä miettiä ajoissa kumpi on tärkeämpää: treenit puoliteholla NYT vai treenit täysteholla kuukauden päästä.

Hömppä, kun sulla kerta on noita pumppuongelmia ollut, niin miten pitkälle ajattelit antaa niiden mennä ennenkuin ymmärrät hellittää? Sulla on koko loppuelämä aikaa treenata, jos nyt hoidat ensin itses kunnolla kuntoon, eikä vaan siihen puolikuntoon. Se on v*ttumaista ravata tutkimuksesta toiseen oman tyhmyyden takia. Mulle tuli just vakuutusyhtiöltä korvausselostus - sen mukaan mun lääkärikäyntejä ja tutkimuksia oli korvattu lähes tuhannella eurolla USA:ssa oleskellessani. Kertoo ehkä siitä, miten perinpohjin homma tutkittiin siitä huolimatta, että uskoin koko ajan vaan toipuvani levolla. Olisin tietty voinut jatkaa sitä treeniäkin vaan itku silmässä, mutta eipä tarviis tämän kevään kisoista haaveilla. Eikä varmaan ensi keväänkään, jos oisin pistänyt itseni siihen kuntoon, että lepoa olisi 4-5 viikon sijaan tullut kolme kuukautta. Kolmessa kuussa ehtii muuten sitä kropan rapistumistakin harmitella monta kertaa enemmän - ehkä saattaa käydä jossain välissä mielessä sekin, olisiko pitänyt ajoissa laittaa asioita tärkeysjärjestykseen?

En sano pahalla, mut en hyvälläkään. Koita nyt tajuta, että se sun kisahaaveesikin siirtyy jatkuvasti kauemmas jos treenit on paskoja, mieliala jatkuvasti huonompi, väsyttää eikä mikään kiinnosta. Siinäkö on ihana, elämänlaatua parantava fitness-elämäntapa? Enpä usko.

Kisadieetillä varmaan moni muuten säästyy ylikunnolta just siksi, että treenimäärän nosto on hidasta ja tapahtuu suunnitellusti. Tai sitten jos aloitetaan täydellä teholla sekä lenkit sun muut on saman tien mukana, niin jossain kohti dieettiä kaloreiden pienentyessä myös mahdollisesti aerobisen määrää pudotetaan. Kaikilla ei tosin näinkään kyllä ole... muistaakseni esim. Fättis teki koko dieetin läpi samat määrät treenejä. Mut hän käykin myös dieetin ulkopuolella aamulenkeillä jne. joten treenimäärät eivät varmaan tulleet shokkina kropalle. Hmm. Tämä on kyllä mielenkiintoinen aihe.

Lisäyksenä vielä, että mun kohdallani ylikunnon diagnoosi tehtiin keskellä kunnon treenikautta, kaloreiden ollessa reilusti plussalla ja ruokavalion hiilaripainotteinen. Eli ei se VHH välttämättä mikään altistava tekijä ole - eikä täällä niin kai väitettykään - joskin useimmiten heikentää palautumista (etenkin miinuskaloreilla) verrattuna korkeahiilihydraattiseen ruokavalioon.

edit: Haha, tulipa samankaltaisia viestejä just sillä aikaa kun kirjotin tätä :D

 

[Dahlia]

Dahlia, sulla ei ole mitään syytä pyydellä anteeksi. :haart:
Yksi asia, mikä on tärkeätä huomata ylikunnon oirehtiessa, että stressin ja masennuksen oireet ovat hyvin pitkälti samoja. Yleensä ylikuntoon joutumiseen liittyykin liian treenaamisen lisäksi myös henkinen stressi; opiskelu, työ, parisuhde tai parisuhteettomuus ja ties mikä kaikki siihen vaikuttaa. Jokaisella on treenin suhteen omat rajansa, muihin on turha verrata.
Dahlia, noi oireet kuulostaa tosi tutuilta. Etenkin toi mielialanvaihtelu. Aika paskassakin kunnossa ollessa voi vielä treeni tuntua tavallaan hyvältä. Ristiriitaista sinänsä. Kyllä minä näin maallikkona sanoisin, että sulla on ylikunnon tai ainakin stressin oireita. Koeta, pystyisitkö löysäämään ja hellittämään jostain kohtaa. Pitää pari kevyttä viikkoa, jos jumppailet niin jumppaile jotain sellaista mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Se on hauskaa miten ihminen ei itse huomaa täysin päivänselviä asioita, ennen kuin joku läväyttää ne eteesi. Masentuneeksi en itseäni kyllä tunne, tulevaisuus vaikuttaa kuitenkin positiiviselta ja odotan innolla mitä se tuo tullessaan. Toisaalta olen nyt pitkästä aikaa (ehkä ensimmäistä kertaa) elämässäni jotenkin kummassa vaiheessa: olen töissä (ja vastuun ottaminen ihan oikeista töistä on uutta ja haastavaa ja valitettavasti myös stressaavaa), opintoni ovat loppusuoralla ja elän parisuhteessani sitä vaihetta, että alkuhuuma alkaa olla ohitse ja sen seurauksena asemia suhteessa tarkastellaan hieman uudelleen. Myös useimmat ystäväni ovat muuttaneet pois asuinpaikkakunnaltani ja minustakin tuntuu, että olisi aika vaihtaa maisemaa.

Vaikka tulevaisuus näyttää valoisalta, se näyttää myös pelottavan epävarmalta, ensimmäistä kertaa elämässäni en voi varmasti tietää mitä teen vaikkapa ensi syksynä, koska opiskeluja ei ole enää paljoakaan jäljellä. Ajan siis tällä hölinällä takaa sitä, että kuten Venla sanoi, nuo kaikki asiat vaikuttavat sitten treeniin, nukkumiseen jne. ja koko tuo yhtälö aiheuttaa "ylikunnon oireita"... olin tänään neljältä menossa jumppaan, mutta olen niin kuolemanväsynyt, joten jätin menemättä ... olisin mennytkin ellen olisi jäänyt lukemaan ja kirjoittelemaan tänne pakkikselle . Ehtiihän sitä huomennakin levänneempänä treenailla. Perusajatuksenahan minulla on se, että jos jokin mättää, treeni sen korjaa. Vaikka tosiasiassa se kuvittelemani korjaava vaikutus mikä treenillä on, voikin päinvastoin olla vain tuhoavaa. Ja tuo on niin totta, mitä sanoit Venla (mutta minkä poistin näköjään tuosta quotista), ettei tiedä onko ollut samassa ylikunnossa jo pitkän aikaa. Olen itsekin "osannut" levätä jopa kaksi koko naista päivää ilman mitään treeniä ja sen jälkeen kuvitellut olevani palautunut ja taas iskussa ja jonkin aikaa treeni taas kulkeekin hyvin, kunnes nuo oireet taas iskevät.

:haart: On ihanaa lueskella muiden tuntemuksia aiheesta..ei siis sillä, että nauttisin muiden vastoinkäymisistä, vaan vertaistukimielessä..vaikka siis en ole varma onko tämä nyt stressiä kaikesta muusta elämästä vai liian treenaamisen aiheuttamaa ylikuntoa..luultavasti molempia.

 

[Venla]

Melkein tasan vuosi sitten peruin yhden kisamatkan ja eräälle valmentajalle sanoin, että pelkään olevani ylikunnossa. "Lepää pari kolme päivää ja hommaa hyvä pano" oli silloin saamani ohje.

Nooh... lepäsin kymmenen päivää, mutta sen jälkeen treenasin vielä yksiin kisoihin -tavallaan oli pakkokin - ja niiden aikana ja jälkeen alkoi sitten se kaikkein pahin helvetti.

Sitä tahtoo siis sanoa: jos ylikunto on tuloillaan, parin päivän lepo on aika vähän. Se voi riittää, mutta joskus ei välttämättä riitä viikkokaan. Ja sitten on ne muutkin asiat kuin se treeni...

Hanki hyvä pano!? :curs: ! Tuntuu, että sais oman threadinsä aikaiseksi niistä sammakoista, joita treenikaverit, koutsit ja lekurit ovat suustaan päästelleet näissä ylikunto-, säästöliekki- ja stressiasioissa. (Ei silti, normaalisti toi ohje uppois muhun hyvin. Seksihän on hyvää palauttavaa reeniä.)

Edittiäedittiä... Muistin juuri yhden aikoinaan kummastuttaneen oireen tuossa ylikuntojatiesmikähässäkässä. Sain nimittäin jonkinasteisen aknen. Selkään alkoi tulla finnejä. Onko muilla ollut vastaavaa?

 

[Helly]

Onpa opettavaisia tarinoita, kiitos kaikille jotka ovat oman tarinansa halunneet kertoa! Hyvä, että näistä asioista uskalletaan puhua, vaikka olisikin omasta mielestä "noloa"! Tuntuu joskus, että näkee vain sen puolen, että kaikkihan treenaavat monta kertaa päivässä miinuskaloreilla ja loistavasti menee. En tarkoita missään nimessä pahalla, mutta Pakkiksella pyörii niin paljon kisailijoita, että välillä tällaisen taviskuntoilijan maailma hämärtyy. Välillä tulee sellainen fiilis, että "pitäisi" treenata enemmän ja ehkä vetää dieettiäkin "kun kaikki muutkin" (typerää , I know). Tulee verrattua itseä muihin, joka on vieläkin hölmömpää kun "muut" ovatkin kilpaurheilijoita. En tiedä onko kisaajilla samaa tyyliin "kun tuokin tekee noin, niin pitäähän munkin"? Varsinkin aloittelijana on vaikea ns. kuunnella itseään ja esim. tunnistaa, milloin on kevyt viikko tarpeen, kun ei ole kokemusta. Vähitellen viisastuu, mutta toivottavasti ei kantapään kautta . Valitettavasti se vaan taitaa olla se tehokkain keino.

 

[Dahlia]

Edittiäedittiä... Muistin juuri yhden aikoinaan kummastuttaneen oireen tuossa ylikuntojatiesmikähässäkässä. Sain nimittäin jonkinasteisen aknen. Selkään alkoi tulla finnejä. Onko muilla ollut vastaavaa?

Joo, mulla on ihan sama juttu, tosin mulla on otsa näppyjä täynnä. Mulla ei oo akneihoa ikänäni ollut ja aina on ollut hyvässä kunnossa kasvojen iho. Oon miettinykin, että mistähän tuo mahtaisi johtua..tosin olen miettinyt, että se voi olla jotakin ruokavaliostakin johtuvaa. Se tuntuisi toisaalta oudolta, koska en myöskään ole allerginen millekään, eikä ruokavaliossani ole mitään "outoa", mikä voisi aiheuttaa finnejä ja näppyjä. Otsatukankin ns. otsaa hautovaa vaikutusta olen spekuloinut, toisaalta minulla on myös otsatukka ollut jo kauan, joten sekin tuntuu epätodennäköiseltä.

 

[Faidra]

Välillä tulee sellainen fiilis, että "pitäisi" treenata enemmän ja ehkä vetää dieettiäkin "kun kaikki muutkin" (typerää , I know). Tulee verrattua itseä muihin, joka on vieläkin hölmömpää kun "muut" ovatkin kilpaurheilijoita. En tiedä onko kisaajilla samaa tyyliin "kun tuokin tekee noin, niin pitäähän munkin"?

On, välillä edelleenkin. Sitä jopa ajattelee näin treenikaudella, että "kun noi syksyn kisoihin menevät likat tekee nyt jo neljä aamulenkkiä viikossa, niin munkin varmaan pitäis". Viime kisadieetilläkin mietin jossain kohti, että pitäisköhän mun näiden reilun kymmenen treenitunnin päälle alkaa vielä tekemään noita lenkkejä nilkkapainojen kanssa tai kirjareppu selässä, kuten LuomuPorkkana teki. (-minä) Sitä pää meinaa seota, jos ei aseta itselleen sellaista selkeää karsinaa jossa tehdään ne asiat, jotka juuri sun tai mun kuuluu siinä hetkessä tehdä. Tavallisen kuntoilijan ei kuulu treenata kuten kisadieetillä olevan, eikä kisadieetillä olevan kuulu kopioida muilta dieettaajilta irrallisia juttuja koska dieettisuunnitelmat ovat yksilöllisiä. Ei kaikkien tarvii tehdä X määrää aerobista.

Samoin houkutus alkaa tekemään esim. samoja asioita kuin huippukisaajat, on tietysti kova. Mut kun ei me kaikki olla samalla tasolla. Jos Jenny Lynn juoksee seitsemänä aamuna viikossa tunnin, ei tarkoita että mä tulen olemaan samassa kunnossa jos teen samoin. Okei.. voisin olla lähempänä, mutta todennäköisemmin kävis niin että jos alottaisin tästä sellasella tsädäm-asenteella sen seitsemän lenkkiä viikossa, niin lavalle raahustais ensi keväänä jalaton mustaksi maalattu maratoonarinkuvatus. Nou tänks.

Tosin loikkatreenejä voi suositella jokaiselle, Jennykin tekee niitä. :D

Onneks jotain on sentään opittu ja järjen ääni alkaa takomaan päässä jos meinaa mopo lähteä lapasesta. Väsähtäneinä päivänä sohva on hyvä. :haart:

 

[*peppi*]

Kerran jo yhteen aihetta käsittelevään ketjuun kirjottelin, niin kerrotaan nyt tännekin kokemuksia. Oman määritelmän mukaan ylikunto on se tila, josta ei selviä, kuin useiden kuukausien levolla, mutta tuohan on ihan se ääripää. Ja sehän on nyt sitten ihan sama, mitä kukakin kutsuu ylikunnoksi, jos oma kroppa alkaa käymään ylikierroksilla on syytä rauhoittua. Itse olen yksi niistä onnekkaista, jotka tajusi riittävän ajoissa alkaa kuuntelemaan itseään, ihan pohjalle saakka ei tarvinnut mennä...

2006 alkuvuonna treenimäärä kasvoi; punttia oli vähintää 4xviikossa, lähes joka toinen aamu ~10km aamulenkki (tyhjään mahaan) ja satunnaisesti muuta aerobista päälle. Toi oli jonkin verran enemmän, kuin mihin olin tottunut. Syömiset näytti laadullisesti hyvältä, mutta määrä aivan liian vähän. Ja oli keväällä sitten vielä yo-kirjotukset, pääsykokeisiin lukeminen ja muuta mukavaa... Enhän mä tuolloin noita kaikkia asioita ajatellut enkä tajunnut, jälkeen päin tullut vasta mietittyä. Tolla treenimäärällä jatkui vielä kesänkin, kunnes syksyllä alkoi kroppa temppuilemaan siinä määrin, että tajusin jonkun olevan vialla. Menkat oli kateissa (loppui jo ennen syksyä ja yhteensä 6kk oli pois), ruumiinlämpö koholla (sekin oli useamman kk:n ajan), leposyke oli jossain vaiheessa noussut noin kymmenellä, palautuminen oli hidasta, en saanut unta/heräilin/nukuin huonosti, yleisvointi oli aika heikko.

Pikku hiljaa alkoi elämästä mennä mielenkiinto. Kavereita ei tullut nähtyä, ei kiinnostanu, koulussa kävin sen verran, mitä oli pakko ja treenit jatkuivat, mutta eipä nekään enää kiinnostanut pätkääkään. Olin jo aika valmis menemään lääkärii masennuksen takia... Viime vuoden lopussa tilanne oli siis pahimmillaan. Tossa vaiheessa olin kuitenkin jo vähentänyt treenejä (vihdoin olin uskonut, että syytä olis) ja tämän vuoden alkupuolella vähensin vielä lisää. Lopetin myös pillereiden käytön vuoden vaihteessa, mikä osaltaan varmasti vaikutti mielialaa kohentavasti. Muiden kevyiden viikkojen lisäksi helmikuussa oli vielä yksi leikkaus, mikä aiheutti parin viikon totaalilevon, eikä toikaan ollut ollenkaan paha, kun nyt jälkikäteen miettii.

Vähitellen tämän vuoden puolella alkoi yöunet palautua, jonka jälkeen olo koheni muutenkin huomattavasti. Lämpö laski vihdoin ja mikä tärkeintä elämänilo palasi! Vielä reilu viikko sitten kirjottelin tonne "Puolukkapäivät hukassa"-ketjuun, mutta nyt on sitten sekin ilo alkanut Eli kyllä tämä tästä, vaikka vajaa puoli vuotta sitten huonoimpina päivinä olisin ollut melko valmis jättämään tämän pallon.

On se vaan kyllä tosi tärkeä taito, että osaa kuunnella itseään! Äärimmäisyyksiin on helppo mennä, kultaisen keskitien löytäminen joskus hyvinkin vaikeaa.