Itseni kohdalla allekirjoitan sekä Toolaten että Pullan mietteet.
Raaka hevi nostaa kyllä aggretason ylös ja jollain lailla vain onnistuu piiskaamaan sellaisen uhon päälle että "PERKELE kasihan MENEE!". Tämän kun yhdistää vielä hemaisevan naisihmisen läsnäoloon, niin se kasi kyllä menee.
Jotenkin siis rajumman puoleinen musiikki on kytköksissä testopohjaiseen uhopsyykkaukseen, juuri kuten sen ihanan naisen läsnäolo siinä vieressä.
Rehellisesti sanottuna esim. se daami vieressä aiheuttaa mussa seuraavanlaisen ajatusketjun: "Dääm fak! uskomaton kissa..UGH, nyt tämä neanderthaali pumppaa kuin viimeistä päivää jotta se näkee millainen härkä mä olen! nyt todellakin osoitan dominanssini muita uroksia kohtaan tällä sarjalla ja jos en suoraan saavuta naista tuolla sarjalla, johtaa se vähintään epäsuorasti vastaavanlaisen naisen saamiseen pitkällä aikavälillä. Goddamn mikä haba mulla on! AAARRHHH!". (Edellinen on varmasti ihan
:ä, mutta ainakin olen rehellinen...
)
Nyt jos radiosta/tms. sattuisi kuulumaan vielä esim. Panteran 5 Minutes Alone, olisi uhopsyykkausefekti vähintään kaksinkertainen. Ajatus Phil Anselmon ylimielisestä asenteesta ja silkasta uhoraivosta nostaa fiilikset sille tasolle että tanko ei paina enää mitään ja melkein syljen sen päälle, koska tässä vaiheessa jo melkein halveksun sitä...se ei ole mitään.
Itse sarjan alkaessa edellä kuvatut ajatusmallit eivät kuitenkaan enää päde. Kun nostan sen tangon ylös, loppuu varsinainen ajatus. silloin keskityn vain halutun toistomäärän saavuttamiseen ja itse liikkeen ja sitä suorittavan lihaksen visualisoimiseen. voitaisiinkin kenties sanoa, että musiikin merkitys (itselläni) on suurin sarjojen välillä sen raivon herättämisessä ja itse suorituksen aikana musiikkia ei tarvita. sarjan aikana musiikin vaikutus on kuitenkin välillinen: se 5 Minutes Alonen pääriffi on virittänyt jousen, jonka vapautan painoihin tarttuessani.
Mulla ei tuon aggren keräämisen vaadita aina heviä..jos vaikka Dren Still D.R.E. soi skobeista niin kyllä siinä on sen verran Compton-fiilis että rauta nousee. Silloin mental image koostuu tatuoitujen gangstereiden raudannostamisesta jonkun vankilan pihalla.
Eli summatakseni ylläolevan sekavuuden: Mulla musiikin merkitys on suuri. Sen avulla itsepsyykkaus tehostuu ja helpottuu huomattavasti, jolloin imaginääriset voimanikin kasvavat ja pelko rautaa kohtaan vähenee. Musiikin avulla on helpompi siirtää jokin tunnetila tai kuva omaan päänuppiin. Tämä kaikki mulla johtaa siihen ylimielisyyteen jolla vedän ne ylimääräiset kaksi toistoa. Ja kun sarja päättyy, lakkaan olemasta se tatuoitu mörkögangsta tai se uberluolamies joka nuijii jokamiehen lyttyyn ja saa kaikki naiset.
Joo, tiedän..mun pitää palata takaisin Hesperiaan...
. Edelleen, ainoa edes kohtalainen kompromissi olisi salilla kuin salilla hiljaisuus, että kuuluisi vain rautojen kolke ja ähkinä & puhkina. Silloinkin toki saisi jokainen omia ämpäreitään kuunnella ihan niin lujalla, kuin korvat kestää, mutta eipähän kukaan voisi musan huonosta laadusta tai äänenvoimakkuudesta kitistä, kun sitä musaa ei olisi salin puolesta. Noista kahdesta kun ei todellakaan VOI ikinä olla yhteisymmärrystä.
