No voi nyt jumalauta, koetetaan nyt vielä kerran selventää tätä hommaa kun ei tunnu menevän kaaliin sitten millään.
Mitään näitä teidän kivasti paisuttelemia suomiholokausteja ei ole mainittu tässä kyseisessä rykmentinkomissaarin, eli politrukin, löydettyihin päiväkirjoihin perustuvassa teoksessa. Tämä kirja lähinnä innoitti minua tutkimaan miltä talvisota näytti aivan tavallisen venäläisen rivimiehen silmin. "Kuoleman Divisioona" sai alkunsa kun eräs historioitsija sai käsiinsä erään aivan tuikitavallisen venäläisen talvisodan veteraanin jäämistöistä talvisodassa palvelleen, motitetun ja tuhotun rykmentin komissaarin päiväkirjan. Hän kirjoitti päiväkirjan kirjan muotoon, melko hyvinkin vieläpä, ja se muistuttaa kaikessa karmeudessaan lähinnä saksalaisten koettelemuksia Stalingradin motissa. Siinä ei mainita mitään suomalaisten tekemiä ikävyyksiä, paitsi tietty mitä normaaliin sodankäyntiin kuuluu. Sen sijaan kirjassa on havaittavissa hieno sävynmuutos: alussa komissaari oli melko innoissaan, tosin melko epätietoinen, tulevasta taistelusta suomalaisia vastaan. Kun divisioona eteni Suomeen, motitettiin ja jätettiin täysin omille armoilleen, alkaa tämän komissaarin mielipiteet muuttumaan omista johtajista. Kirja muuttuu loppua kohden melko ikäväksi luettavaksi kun suuri osa merkinnöistä käsittelee lähinnä sitä kuinka on kylmä, nälkä ja suomalaiset ahdistelevat joka puolelta, eikä mitään apua kuulu omalta puolelta. Lopulta divisioonan rippeen murtautuvat omin päinensä omalle puolelle ja tähän loppuvat merkinnät. Mitä luultavammin komissaari teloitettiin pelkuruudesta vihollisen edessä.
Edit: Pakko vielä mainita kohta kirjasta joka sai minut lähes repeilemään. Järkyttävän stressin alla divisioonan komentaja jossain vaiheessa lopulta murtuu ja alkaa katkerasti tilittää että "Mitä helvettiä minä edes tiedän divisioonan komentamisesta? Vuosi sitten olin vielä luutnantti ja komensin komppanjaa!" (lainaus vapaasta muistista)
Paraatimarssi Suomeen sen sijaan ei ole varsinaisesti kirjan muodossa, vaan se sisältää osia haastatteluista joita tehtiin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen venäläisille talvisodan veteraaneille. Nämä ihmiset eivät ole mitään aatteen palon sokaisemia taunoja vaan melko samanlaisia vanhoja miehiä kuin omatkin veteraanimme. Näissä haastatteluissa tulee ilmi melkoisia tarinoita siitä miten ei tiedetty oikein minne ollaan menossa, mitä tekemässä ja miksi. Sanomattakin on selvää että katkeruutta on ilmassa etenkin omia johtajia kohtaan, sillä kyllä he itsekin tajuavat että heidät uhrattiin kuin lampaat hakattaessa päätä mannerheim-linjaan, ja ajettaessa motteihin Laatokan pohjoispuolella.
Näissä haastatteluissa on myös mainintoja siitä, kun edetessä löydettiin omia vangeiksi jääneitä teloitettuna, hyvin ilmeisesti siitä syystä ettei vetäytymisen kiireessä kyetty organisoimaan mitään vankien kuljetusta suomalaisten puolelta. Tämä tutkimusaineisto on sinällään tietenkin kaksijakoista, toisaalta haastatteluaineisto 50 vuoden takaisista tapahtumista on aina vähän hämärää, mutta toisaalta näillä ihmisillä ei ole myöskään enää mitään syytä varsinaisesti valehdella. Pikemminkin päinvastoin: nyt he vasta uskaltavat puhua suoraan kaikesta. YKSI maininta löytyy myös vangeiksi jääneistä juutalaisista venäläisistä, joille oli tosiaan mitä ilmeisemmin kaiverreltu vähän kuvia rintaan. Tämä ei ole sinällään mitenkään uskomatonta, sillä suojeluskunnista muodostetuissa osastoissa oli melko kiihkeätä ryssävihaa sekä antisemitististä rasismia. Kun täällä nyt on niitä asian experttejä niin paljon, niin varmaan muistuu mieleen myös suomen äärioikeistolaiset ja 30-luvun hulina lapuan liikkeineen sun muine muilutuksineen. Näitä ihmisiä oli melko runsaasti, ja he olivat rintamalle sijoitettuja sotilaita siinä missä muutkin.
Ja nyt en jaksa enää lässyttää tästä tähän väliin enempää. Lukekaa nyt vaikka nuo kirjat, ja voin antaa lisääkin luettavaa jos niikseen tulee. Vittu laitan koko koulutyön kohta jakoon, ellei siitäkin joku simohäyhä-SS wiking -verkkarierno tulisi jotain avautumaan.
