Omasta lapsuudesta muistan, miten kunnon ruoka maistui aina ja herkkujen syömisestä ei tullut mitään ongelmaa. Mulla ei ollut koskaan mitään karkkipäivää, koska äiti uskoi, että tämä olisi vain aiheuttanut järjettömän mättämisen kyseisenä päivänä. Sen sijaan, meillä sai syödä herkkuja käytännössä milloin tahansa. Ja kyllä, niitä herkkuja oli aina olemassa. Kaapeissa keksejä, karkkeja, sipsejä, leivonnaisia, jäätelöä... Mutta itse ainakin tyydyin todella vähään, kun sai vapaasti syödä. Kunnon aterian jälkeen, kun otti esim, sen lasillisen limpparia/mehua ja pari siivua pullaa, niin eipäs tehnyt enää mieli loppupäivästä herkkuja. Ja, kun aina silloin tällöin sai ottaa mitä halusi, niin ei tullut tarvetta tunkea vatsaa täyteen herkkuja yhden päivän aikana. Muistan usein jopa kyllästyneeni vkoloppuisin jo pieneen esim sipsimäärään.
Kunnon ruoka kuulemma aina maistunut. Soseetkin skipattu aika nopeasti, kun halusin ilmeisesti syödä sitä samaa mitä vanhemmat. Muistankin aina syöneeni perusruokaa hyvällä mielellä. Paitsi ala-yläasteella monen kouluruaan kanssa oli ongelmia, kiitos kumiperunoiden, raakojen juuresten ja maustamattomuuden takia. Mutta tilanne muuttuikin yhdessä päivässä, kun pääsi amiksen ruokalaan
Vihanneksia opein kuulemma syömään siten, että äiti ei laittanut mitään vihreää lautaselle (eli ei tuputtanut). Olin sitten kuulemma kysynyt, kun näin äidin syövän jtn salaattia, että voisinko minäkin maistaa. "No, ota nyt , jos sun on pakko". Perkule, kuinka ovela se oli :D Ja kiitos siitä, koska "vihreät" ruuat on parasta.
Jos itselläni olisi muksuja, en kieltäisi herkkuja. Olis se sitten kauheata, kun juhlissa ja muissa tilanteissa ei saisi syödä. Muut muksut kyl aika nopeasti syrjisi ja pitäisi outona. Pyrkisin opettamaan oikeita ruokatottumuksia, niin kuin itsellenikin on opetettu ja toimisin pelin poikkiviheltäjänä, jos menis herkuttelu yli. Muuten siis kohtuudella herkkuja. Myönnetään, kohtuus on erikoinen sana ja vaikea määrtiellä, mutta silti :D Ja jokainen muksu josssain vaiheessa syö ne sokeriöverit. Se kuuluu elämään ja siitä sit toivottavasti opitaan jotain. Joten turhaan sitä on liikaa stressata.
Just my two cents, sori pitkästä jaarittelusta...