Lapsena oli kaikki paremmin

[Kermiitti]

Lapsena oli usein illalla nukkumaan mennessä seuraavana päivänä odotettavissa jotain niin jännää, ettei meinannut saada nukutuksi. Mahassa oli perhosia omien tai kaverin syntymäpäivien vuoksi. Silloin syntymäpäivätkin olivat niin iloisia että muistan ne vieläkin. Uudenvuoden raketitkin jännitti paljon enemmän kuin nykyiset kosteat myöhäiset päivälliset ja sen jälkeiset örvellykset.

Nykyään nukkumaan mennessä jos jostain tiedostettavasta syystä ei saisi nukuttua olisi se jotain niin ikävää tai jotain joka vaatii suoriutumista. Tai vaikka jotain mitä on edellis lauantaina kännissä sanonut. Harvassa on ne, kun seuraavana päivänä on jotain niin iloista.

Tuleeko mieleen muita asioita jotka olivat lapsena paremmin.

Näin omana syntymäpäivänäni mietin onko se nyt sitten asia josta kuuluu iloita. Omalla kohdallani siitä iloitsi ainakin vanhempani jotka ovat ainoat jotka sitä ovat toivotelleet.

 

[Tahaton emissio]

Hyvää synttäriä.

Ja PIRISTY!!

 

[KONE-MASIINA]

Olikohan tuo nyt sarkasmia^^

Parhaat muistot tulee siitä, kun ei ollut vastuussa oikeastaan mistään. En tarkoita tällä toki sitä, että hajotin paikkoja jne. Elämä vaan oli helppoa, vanhemmat huolehti jne. Toki nyt, kun on vastuutakin, voi tehdä aika paljon jänniä asioita.

 

[kes0]

Oon miettiny ihan samaa viime päivinä kun kattosin jotain vanhoja valokuvia. Ikää ittellä vasta 17 mutta nyt jo muistelee kaiholla. :(

 

[AGR]

Lapsena olin iloluonteinen ja kaikki oli kiinnostavaa. Nykyään olen elämän katkeroittama, tylsistämä ja kaikkea vihaava pessimisti. Ylösnousu aamuisin on vuosi vuodelta vittumaisempaa.

 

[timse]

Olihan se kivaa kun saattoi mennä ulos vain sen takia, että jää suli keväällä jolloin vesipisarat muodosti pieniä puroja pihalaattojen ja jään väliin.

Rasittavaa kun kaikkeen pitäisi nykyään olla jokin syy. Spontaani elämäntapa säilyttää mielenkiintoa, tosin silloin "ei ole aikuistunut vieläkään". Viikonloppuna kun aurinko paistoi menin pitkäkseen ilman paitaa makaamaan huoneen lattialle auringon valokeilaan. Kyllä oli lämmin ja mukava olla, ja nukahdinpa siihen sitten.

Oli vapaaviikonloppu pitkästä aikaa. <--- miksi pitää selitellä?

 

[Bandiitti]

Niinpä. Mä muistan ne päivät, jollon koko päivän oli puuhaillu lumessa ulkona ja sitten pääsi sisälle lämpimään syömään äitin tekemää pottumuusia ja kattomaan pikkukakkosta.... Sitten unten maille. Ja kaikki oli turvallista ja hyvää.

Tällä hetkellä (jos ei olis ihmisiä joihin se sattuu ympärillä) niin kävelisin mieluiten mereen iäksi. Jotenkin tuntuu, että vaikka hetkeksi jaksaa innostua jostakin, niin sitten loppujen lopuksi mitä välii...? Jos joku kertoisi, että huomenna tulee lähtö, niin lähinnä olisin helpottunut.

Mihin se katosi se toivo ja ilo?:(

 

[Tupla-J]

Mihin se katosi se toivo ja ilo?:(

Hetkittäin millon minnekin. Kyllä meitsillä on sitä riemua ja iloa nykysinkin. Ja ihan turvallinenkin mun oloni on. Ei yhtään hullumpaa, elo.

Niitä, jotka ovat "valmiita lähtemään", en tajua. En sitte tippaakaan. Sitten kun mä olen valmis, niin mä kans lähden.

 

[H.R.]

Mihin se katosi se toivo ja ilo?:(

Ei se minnekään ole kadonnut. Toiset odotavat perhoset vatsassa tulevia treffejä ;) , toiset iloitsevat omien lasten kasvamisesta ja siitä mitä heidän kanssaan touhuaa ja toiset jostain muualta. Toivoa ja iloa löytyy uusista kokemuksista ja siitä, kun itse huomaa pystyvänsä suoriutumaan lähes mistä vaan.

Lapsuus oli tosi jees ja kiva muistella niitä aikoja (jos muistaakaan enää mitään), mutta kyllä vanhempana huomaa elämän mahdollisuuksien rajattomuuden, joista voi ammentaa upeita kokemuksia.

Tämä "toivottomuus" näyttää kulminoituvan enemmän teille "nuorisolle", eli lapsuuden-nuoruuden-aikuisuuden rajakynnykset ovat ne kriisiajat. Lisäksi vanhemmalla ikäpolvella on omat 30-40-50-60v jne. kriisit. Kaikki ovat (oman näkemykseni mukaan) siirtymäriittejä uudelle tasolle. Itse olin samanlainen finninaamainen epävarma poika teini-iän myöhäisvuosina, jolloin olin täysin varma etten löydä koskaan tyttöä itselleni. Sitten kun tapasin nykyisen vaimokkeen, jouduin yllättäen "varafaijaksi" ja luulin elämäni olevan ohi.

Olin väärässä. Elämä on ihmisen parasta aikaa ja parasta aikaa elän elämäni parasta aikaa *huono*

 

[Taskuamatsoni]

Usein nämä onnettomat ihmiset tuntuvat etsivän iloa ja onnea kaikesta ulkopuolisesta. Pitäisi olla seurustelukumppani, parempi työ, isommat tissit, pitäisi pitäisi pitäisi... Pitäisi olla tyytyväinen siihen mitä on, ajatella positiivisesti, pyrkiä eteenpäin. En ymmärrä kroonisesti onnettomia ihmisiä, ymmärrän kyllä että välillä on hankalaa ja ahdistavaa, niin on minullakin, mutta mielestäni sellainen peruspositiivinen pohjavire pitäisi elämässä aina olla. Ja sen saa aikaiseksi ajattelemalla ja asennoitumalla positiiviseksi. Jos miekin vaan surkuttelisin kohtaloani, rahahuoliani, työttömyyttäni, opiskeluitani yms. sellaisia ongelmiani, tai parisuhdehuolia, enkä nauttisi elämän pienistä iloista, koirastani, hyvästä ruoasta, salista yms. kivoista jutuista, aivan varmasti itsekin kävelisin mereen.

Lapsuudessa on kyllä paljon asioita joita kaipaan. Ei silloin ollut rahahuolia, ainakaan minulla, mutta vanhemmilla tietty oli, ei tarvinnut ottaa vastuuta mistään, elämä oli leikkimistä ja uuden opettelua, ilman että täytyi miettiä arvosanoja ja tulevaisuutta.

 

[Bandiitti]

Niitä, jotka ovat "valmiita lähtemään", en tajua. En sitte tippaakaan. Sitten kun mä olen valmis, niin mä kans lähden.

Jos jokin ei tee ratkaisua puolestasi ennen sitä...

Sitten on tuo velvollisuudentunne ja kunnia sellaisia tekijöitä jotka ei anna itseään lopettaa ilman hiton hyvää syytä, mikäli siitä on jollekin tärkeälle haittaa. Esim. lapset...

Lapsena sitä on niin paljon uutta edessä. On idealismia. Vankkoja mielipiteitä. Mutta entäs kun sen kaiken on jo nähnyt? Idealismi kuollut? Vankat mielipiteet muuttuneet mustavalkoisista harmaiksi? Ensimmäinen hyppy laskuvarjolla oli ihan huisia. 239. ei jaksa kiinnostaa niin paljon, että jaksaisi varjoa pakata moisen takia(oikeesti). Jos olisi rahaa voisi muutaman paikan käydä katsomassa, mutta tuskin ne mitään erityisen mullistavaa tarjoaa.

Nuorempana sitä oli aina varma, että jotakin parempaa on ihan nurkan takana vaikka nyt menee paskemmin. Mutta sitä samaa siellä on kuin täälläkin.

Ja kuitenkin kaikki on hyvin. Lapsena vaan huisisti paremmin.

Miksikö? Luulen että vastaus ongelmaan olisi pakeneminen takaisin siihen lapsuuden maailmaan. Eskapismi. Kuten Holopainen sanoi, ei tätä arkea kestä muuten kun tuollaisten toisien maailmojen kautta.

... lähtee lukemaan dekkaria ja pusuttamaan bestiksiä....

 

[Bandiitti]

En ymmärrä kroonisesti onnettomia ihmisiä, ymmärrän kyllä että välillä on hankalaa ja ahdistavaa, niin on minullakin, mutta mielestäni sellainen peruspositiivinen pohjavire pitäisi elämässä aina olla.

Niinpä. Ja sanovat minua työpaikan päivänsäteeksi ja kuuleman mukaan yksi hurmaavimmista luonteenpiirteistäni on positiivisuus ja huumorintaju.
"Miten sä voit aina nauraa?"

Elämisen tuskasta voi kirjoittaa (ja sitä ironisoida) ilman että aina kulkee naama lytyssä. Mä nyt olen vaan hieman kaksijakoinen persoona. :D

Oman navan ympärillä pyörivä elämä on aina surullista. Muiden hyväksi tehtävä työ yleensä lisää sitä onnellisuutta. Mutta miksi lapsena se omaan napaan tuijottaminen riitti?

 

[Bliss]

En ikinä haluaisi palata takaisin siihen tyhjyyteen ja turvattomuuteen ja pelkäämiseen, jota lapsena oli. Joitakin mukavia ja seesteisiä hetkiä toki muistuu mieleen, mutta kyllä olen onnellinen että olen nyt 'aikuinen' ja pidän i t s e huolta itsestäni eikä tarvi pelätä mitään eikä hakemalla hakea hyväksyntää tai rakkautta. Nyt voin sentään (yrittää) antaa sitä i t s e itselleni, muualta kun sitä ei ole saanut. Lapsena sitä on aika tyhjän päällä, jos ei ole ketään kehen turvautua, noin niinku henkisesti. Ja silti lapsi sopeutuu, niinkuin lähes kaikkeen, ja vanhemmiltaan hyväksyy melkein mitä vaan. Niin kieroutunutta.

No okei.. kerran isä vei mut uimahalliin, se oli ihan kivaa muistaakseni. Ja merkkarit oli hyviä.

 

[Tupla-J]

En ikinä haluaisi palata takaisin siihen tyhjyyteen ja turvattomuuteen ja pelkäämiseen, jota lapsena oli. Joitakin mukavia ja seesteisiä hetkiä toki muistuu mieleen, mutta kyllä olen onnellinen että olen nyt 'aikuinen' ja pidän i t s e huolta itsestäni eikä tarvi pelätä mitään eikä hakemalla hakea hyväksyntää tai rakkautta. Nyt voin sentään (yrittää) antaa sitä i t s e itselleni, muualta kun sitä ei ole saanut. Lapsena sitä on aika tyhjän päällä, jos ei ole ketään kehen turvautua, noin niinku henkisesti. Ja silti lapsi sopeutuu, niinkuin lähes kaikkeen, ja vanhemmiltaan hyväksyy melkein mitä vaan. Niin kieroutunutta.

Mä tykkään kans olla aikuinen. En tiiä onko mun syyt tonne päinkään kuin sulla, mutta tykkään. En suuremmin ressaa siitä, ressaan sitte urakkaluontosesti kaikesta muusta.

No okei.. kerran isä vei mut uimahalliin, se oli ihan kivaa muistaakseni. Ja merkkarit oli hyviä.

Kolamerkkarit erityisesti. :kippis1:

 

[Bliss]

Kolamerkkarit erityisesti. :kippis1:

? Mun aikana ja meijän kulmilla ei ollu kyllä mitään muita ku salmiakki- ja hedelmämerkkareita Ja nekin koki tyhmän muodonmuutoksen, kun se yks 3-vuotias tukehtui sellaseen isoon kerran. Oikeita merkkareita ei oo enää olemassa.

 

[Tupla-J]

? Mun aikana ja meijän kulmilla ei ollu kyllä mitään muita ku salmiakki- ja hedelmämerkkareita Ja nekin koki tyhmän muodonmuutoksen, kun se yks 3-vuotias tukehtui sellaseen isoon kerran. Oikeita merkkareita ei oo enää olemassa.

Kolamerkkarit oli pehmeempiä, ei ne ollu sillei "aitoja", mut pahuksen hyviä. Vähän sellasia kuin pantterit olis kolan makuisina.

 

[Eleonoora]

Silloin, kun asiat tuntuu olevan päin *ittua, niin tulee usein ajatelleeksi, että kunpa olisin edelleen se 3-vuotias iloinen nappisilmä, niin ei tarvitsisi näistäkään asioista murehtia.
Mut sit mä muistan, et skidinä mutsi määräs mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä jne. Tylsää siis. Nyt saa tehdä mitä tahtoo (ja kantaa siitä itse vastuun.. ) ja "kukaan" ei määrää. ;)

Ja kun miettii, niin mä olin tosi iloinen ja helppo (:D) lapsi. Nykyään en tiedä, että olenko helppo, mutta ainakin iloinen. Ei tätä elämää jaksa, jos ei muista iloita arjen pienimmistäkin asioista. Niin ne muksutkin tekee. ;)

edit.

Oikeita merkkareita ei oo enää olemassa.

Noita mäkin kaipaan!

Ja yx mita kaipaan kans, on ne vanhat kaverit. Kaikki asuu ympäri Suomea ja joihinkin ei enää tule pidettyä edes yhteyttä. Saiskohan sitä vielä jotenkin kasaan meidän entisen kerhoporukan.. :D

 

[Vargas]

Hyvä threadi. Ite kaipaan todella usein sitä huolettomuutta mitä skidinä oli. Ei tarvinu kesälläkää olla duunissa, vaan uitiin ja pelailtiin koko kesä.. Ja viikonloppunu pussikaljaa... Nykyään tuntuu, et on tietynlaiset paineet tehdä asioita ja kehittää itseään, kohti jotain duunia ja perhettä.

Nykyään, kun mulla on synttärit niin masennun entistä enemmän vähäks aikaa. Tietää taas, että aika lipuu ohi... Vaikka iänkin pitäisi olla vaan numeroita.

 

[NoPain]

? Mun aikana ja meijän kulmilla ei ollu kyllä mitään muita ku salmiakki- ja hedelmämerkkareita Ja nekin koki tyhmän muodonmuutoksen, kun se yks 3-vuotias tukehtui sellaseen isoon kerran. Oikeita merkkareita ei oo enää olemassa.

Oli muuten monesti itselläkin lähellä, kun erehtyi nielaisemaan liian aikaseen .

 

[Tupla-J]

Oli muuten monesti itselläkin lähellä, kun erehtyi nielaisemaan liian aikaseen .

Niillä oli myös helppo irrottaa heiluvia hampaita... :auh: :D