- Liittynyt
- 3.1.2004
- Viestejä
- 470
Varoitus, seuraa angstintäyteinen, katkera vuodatus.
Viestihistoriaa katsomalla huomaan, että ensimmäinen viestini tälle foorumille oli tammikuussa 2004, koskien massalisäystä. Olin tuolloin 17-vuotias ja melko anorektisessa kunnossa, 180cm ja 55kg näyttää olevan tuossa viestissä mitat. Nyt, 8 vuotta myöhemmin saavutukseni on 2 senttiä pituutta, 15 kiloa painoa (182/70 siis nyt). Ja aivan riekaleiksi ajettu psyyke.
Paino, kalorit ja pakkomielteinen syöminen hallitsevat elämääni nyt täysin. Olen joka päivä pahalla tuulella ja stressaantunut. Kaikki päivän aktiviteetit on suunniteltu syömisen ehdoilla. Päiväni toistavat syömisen ympärille rakennettua, rutiininomaista kaavaa. Ahdistun, kun joudun elämään näin kaavamaisesti. Ahdistun, jos siitä kaavasta täytyy poiketa. En esimerkiksi välttämättä halua nähdä ystäviäni, koska siihen käytetty aika on pois syömisestä, ellei ole kyseessä sellainen henkilö tai tilanne, jonka kanssa voin syödä jotakin. Pääsääntöisesti istun kaikki illat töiden jälkeen yksin kotona, jotta ehtisin varmasti syödä riittävästi.
Mielialani on suoraan verrannollinen ruuan määrään. Jos minulla on nälkä tai koen, etten ole syönyt riittävästi, ahdistun todella pahasti. En välttämättä pysty edes keskittymään mihinkään ennen kuin saan syötyä jotakin. Kun olen syönyt hyvin, olo on parempi, mutta ei silti hyvä. Hyvin syöneenäkin jatkuva kellon tarkkailu ja kalorien miettiminen pitää minut alakuloisena ja pahantuulisena. Myös fyysinen paha olo (ähky) joka joskus syömisestä seuraa, masentaa.
Syöminen on minulle pakkomielteistä siksi, etten enää tunne itseäni edes mieheksi, vaan pikkupojaksi. Ahdistun ihmisten ilmoilla liikkumisesta. Käyn salillakin nykyään vain silloin, kun siellä ei suurella todennäköisyydellä ole muita. Ahdistun siitä, että koen erottuvani joukosta. Ahdistun siitä, että ihmiset kuvailevat minua sanalla laiha, vaikkeivät tarkoittaisi sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät tiedä minun loukkaantuvan puhuessaan painostani tai ruumiinrakenteestani, sillä en näytä sitä ulospäin. Kun sain viimeisimmät 10 kiloa lisää painoa, ei tuntunut hyvältä, kun oma äiti kertoo ohimennen hymyssä suin puhuneensa tätini kanssa puhelimessa siitä, kuinka olen lihonut ja näytän jo _melkein_ mieheltä. Ei tunnu hyvältä kuulla tutuilta ja kavereilta, että näytän nyt miehekkäämmältä, koska se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että miehekkyyteni on riippuvainen painostani, ja luo edelleen paineita massan lisäämiselle.
Olin parisuhteessa useamman vuoden. Se loppui muista syistä, mutta ruumiinrakenteeni varjosti suhdetta alusta asti. Kumppani sairasti bulimiaa noin puolet suhteestamme, joten minun pitäisi ehkä enemmän ymmärtää hänen käytöstään. Mutta vaikka yrittäisin pohtia asiaa hänen ja hänen syömishäiriönsä kannalta, hänen sanansa ja käytöksensä vetivät itsetuntoni aivan nolliin. Hän halusi, että kaupungilla liikkuessamme pukeutuisin kesähelteilläkin paksumpiin vaatteisiin kuin pelkkään t-paitaan. Hän saattoi alkaa itkeä, kun näki meidät yhteisessä kuvassa vierekkäin. Vaikka minun pitäisi ajatella, että sairautensa vuoksi hän koki itsensä lihavammaksi kuin oli (hän oli aivan normaalipainoinen), olen alkanut pelätä, että sama toistuu seuraavassa parisuhteessa. En tunne oloani hyväksi normaalipainoisten naisten seurassa, koska tunnen itseni epämiehekkääksi, ja pelkään tutustua normaalipainoisiin naisiin, koska pelkään, että jossain vaiheessa heillekin tulee ongelma laihemmasta miehestä. Saan naisilta kyllä huomiota, mutta ei se ongelmaani paljoa auta.
Minua myös kiusattiin laihuudestani koulussa jonkin verran. Sen takia aloin yläasteella käymään punttisalilla.
Pahinta on, että kaikesta yrittämisestä ja loputtomasta stressistä huolimatta olen epäonnistunut. Saa kyyneleet silmiini ajatella, kuinka monta vuotta elämästäni olen käyttänyt tämän asian kanssa painimiseen ja kuinka paljon se minua rasittaa. 1,5 vuotta sitten lihotin itseäni 10 kiloa pyrkimällä syömään väkisin yli 4000 kaloria päivässä, siitä n. 50% rasvana jota sain täysmaidosta, öljystä ja maapähkinöistä. Lipsuin tuosta 4000 kalorin päivätahdista sen verran, että 10 kilon keräämiseen meni noin vuosi. Viimeiseen 1,5 vuoteen en ole lihonut kiloakaan, vaikka asetin silloin itselleni tavoitteen kerätä seuraavan vuoden aikana toiset 10 kiloa. En vain pysty noudattamaan suunnittelemaani ruokavaliota. Milloin esteenä on aikataulut, milloin se, että tuntuu vain yksinkertaisesti liian pahalta syödä tai juoda. Ilta saattaa kulua siihen, että saatan kävellä huoneesta toiseen päätäni pudistellen, koska en halua syödä, vaikka pitäisi.
Tällä hetkellä minulla on suunniteltu 4000 kalorin ruokavalio, mutta ei se pidä. Tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken. En ymmärrä miten se on mahdollista, koska en syö kuin 2-3 kiinteää ateriaa päivässä, loput kalorit tulee helposti syötävistä/juotavista täysmaidosta, lisäravinnejuomasta ja maapähkinöistä.
En halua Schwarzeneggeriksi. En ihannoi lihaksikkuutta. Haluan toki olla edes hieman urheilullisessa kunnossa, mutta ennen kaikkea haluaisin, että tuntisin itseni mieheksi. Haluaisin, etten joudu miettimään, katsooko joku ruumiinrakennettani oudoksuen. Haluaisin, ettei kukaan edes kiinnittäisi ruumiinrakenteeseeni huomiota. Haluaisin painaa edes 80 kiloa eikä korkeampi rasvaprosentti edes haittaisi. Mutta en tiedä miten saavutan tavoitteeni. Kerran onnistuin lihottamaan, mutta enää en jotenkin pysty.
Olen aivan helvetin kyllästynyt tähän loputomaan stressiin. Pelkään jo terveyteni puolesta, olen jo tuntevinani rinnassakin jatkuvaa painetta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Kai tämä on jo jonkin sortin syömishäiriö (kuin anoreksia, mutta käänteisesti), joten psykiatrille tai ravintoterapeutille puhuminen varmasti helpottaisi (kuten myös tämän viestin kirjoittaminen), mutta siellä tietysti lähtökohtaisesti yritetään saada minut hyväksymään itseni tällaisena. On vaikea uskoa, että voisin koskaan ajatella niin. Tarvitsen vain 10 kiloa painoa, ei pitäisi olla vaikeata. Kun nyt vaan jotenkin onnistuisi...
Viestihistoriaa katsomalla huomaan, että ensimmäinen viestini tälle foorumille oli tammikuussa 2004, koskien massalisäystä. Olin tuolloin 17-vuotias ja melko anorektisessa kunnossa, 180cm ja 55kg näyttää olevan tuossa viestissä mitat. Nyt, 8 vuotta myöhemmin saavutukseni on 2 senttiä pituutta, 15 kiloa painoa (182/70 siis nyt). Ja aivan riekaleiksi ajettu psyyke.
Paino, kalorit ja pakkomielteinen syöminen hallitsevat elämääni nyt täysin. Olen joka päivä pahalla tuulella ja stressaantunut. Kaikki päivän aktiviteetit on suunniteltu syömisen ehdoilla. Päiväni toistavat syömisen ympärille rakennettua, rutiininomaista kaavaa. Ahdistun, kun joudun elämään näin kaavamaisesti. Ahdistun, jos siitä kaavasta täytyy poiketa. En esimerkiksi välttämättä halua nähdä ystäviäni, koska siihen käytetty aika on pois syömisestä, ellei ole kyseessä sellainen henkilö tai tilanne, jonka kanssa voin syödä jotakin. Pääsääntöisesti istun kaikki illat töiden jälkeen yksin kotona, jotta ehtisin varmasti syödä riittävästi.
Mielialani on suoraan verrannollinen ruuan määrään. Jos minulla on nälkä tai koen, etten ole syönyt riittävästi, ahdistun todella pahasti. En välttämättä pysty edes keskittymään mihinkään ennen kuin saan syötyä jotakin. Kun olen syönyt hyvin, olo on parempi, mutta ei silti hyvä. Hyvin syöneenäkin jatkuva kellon tarkkailu ja kalorien miettiminen pitää minut alakuloisena ja pahantuulisena. Myös fyysinen paha olo (ähky) joka joskus syömisestä seuraa, masentaa.
Syöminen on minulle pakkomielteistä siksi, etten enää tunne itseäni edes mieheksi, vaan pikkupojaksi. Ahdistun ihmisten ilmoilla liikkumisesta. Käyn salillakin nykyään vain silloin, kun siellä ei suurella todennäköisyydellä ole muita. Ahdistun siitä, että koen erottuvani joukosta. Ahdistun siitä, että ihmiset kuvailevat minua sanalla laiha, vaikkeivät tarkoittaisi sillä mitään pahaa. Ihmiset eivät tiedä minun loukkaantuvan puhuessaan painostani tai ruumiinrakenteestani, sillä en näytä sitä ulospäin. Kun sain viimeisimmät 10 kiloa lisää painoa, ei tuntunut hyvältä, kun oma äiti kertoo ohimennen hymyssä suin puhuneensa tätini kanssa puhelimessa siitä, kuinka olen lihonut ja näytän jo _melkein_ mieheltä. Ei tunnu hyvältä kuulla tutuilta ja kavereilta, että näytän nyt miehekkäämmältä, koska se vain vahvistaa käsitystäni siitä, että miehekkyyteni on riippuvainen painostani, ja luo edelleen paineita massan lisäämiselle.
Olin parisuhteessa useamman vuoden. Se loppui muista syistä, mutta ruumiinrakenteeni varjosti suhdetta alusta asti. Kumppani sairasti bulimiaa noin puolet suhteestamme, joten minun pitäisi ehkä enemmän ymmärtää hänen käytöstään. Mutta vaikka yrittäisin pohtia asiaa hänen ja hänen syömishäiriönsä kannalta, hänen sanansa ja käytöksensä vetivät itsetuntoni aivan nolliin. Hän halusi, että kaupungilla liikkuessamme pukeutuisin kesähelteilläkin paksumpiin vaatteisiin kuin pelkkään t-paitaan. Hän saattoi alkaa itkeä, kun näki meidät yhteisessä kuvassa vierekkäin. Vaikka minun pitäisi ajatella, että sairautensa vuoksi hän koki itsensä lihavammaksi kuin oli (hän oli aivan normaalipainoinen), olen alkanut pelätä, että sama toistuu seuraavassa parisuhteessa. En tunne oloani hyväksi normaalipainoisten naisten seurassa, koska tunnen itseni epämiehekkääksi, ja pelkään tutustua normaalipainoisiin naisiin, koska pelkään, että jossain vaiheessa heillekin tulee ongelma laihemmasta miehestä. Saan naisilta kyllä huomiota, mutta ei se ongelmaani paljoa auta.
Minua myös kiusattiin laihuudestani koulussa jonkin verran. Sen takia aloin yläasteella käymään punttisalilla.
Pahinta on, että kaikesta yrittämisestä ja loputtomasta stressistä huolimatta olen epäonnistunut. Saa kyyneleet silmiini ajatella, kuinka monta vuotta elämästäni olen käyttänyt tämän asian kanssa painimiseen ja kuinka paljon se minua rasittaa. 1,5 vuotta sitten lihotin itseäni 10 kiloa pyrkimällä syömään väkisin yli 4000 kaloria päivässä, siitä n. 50% rasvana jota sain täysmaidosta, öljystä ja maapähkinöistä. Lipsuin tuosta 4000 kalorin päivätahdista sen verran, että 10 kilon keräämiseen meni noin vuosi. Viimeiseen 1,5 vuoteen en ole lihonut kiloakaan, vaikka asetin silloin itselleni tavoitteen kerätä seuraavan vuoden aikana toiset 10 kiloa. En vain pysty noudattamaan suunnittelemaani ruokavaliota. Milloin esteenä on aikataulut, milloin se, että tuntuu vain yksinkertaisesti liian pahalta syödä tai juoda. Ilta saattaa kulua siihen, että saatan kävellä huoneesta toiseen päätäni pudistellen, koska en halua syödä, vaikka pitäisi.
Tällä hetkellä minulla on suunniteltu 4000 kalorin ruokavalio, mutta ei se pidä. Tunnit loppuvat vuorokaudesta kesken. En ymmärrä miten se on mahdollista, koska en syö kuin 2-3 kiinteää ateriaa päivässä, loput kalorit tulee helposti syötävistä/juotavista täysmaidosta, lisäravinnejuomasta ja maapähkinöistä.
En halua Schwarzeneggeriksi. En ihannoi lihaksikkuutta. Haluan toki olla edes hieman urheilullisessa kunnossa, mutta ennen kaikkea haluaisin, että tuntisin itseni mieheksi. Haluaisin, etten joudu miettimään, katsooko joku ruumiinrakennettani oudoksuen. Haluaisin, ettei kukaan edes kiinnittäisi ruumiinrakenteeseeni huomiota. Haluaisin painaa edes 80 kiloa eikä korkeampi rasvaprosentti edes haittaisi. Mutta en tiedä miten saavutan tavoitteeni. Kerran onnistuin lihottamaan, mutta enää en jotenkin pysty.
Olen aivan helvetin kyllästynyt tähän loputomaan stressiin. Pelkään jo terveyteni puolesta, olen jo tuntevinani rinnassakin jatkuvaa painetta. En tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Kai tämä on jo jonkin sortin syömishäiriö (kuin anoreksia, mutta käänteisesti), joten psykiatrille tai ravintoterapeutille puhuminen varmasti helpottaisi (kuten myös tämän viestin kirjoittaminen), mutta siellä tietysti lähtökohtaisesti yritetään saada minut hyväksymään itseni tällaisena. On vaikea uskoa, että voisin koskaan ajatella niin. Tarvitsen vain 10 kiloa painoa, ei pitäisi olla vaikeata. Kun nyt vaan jotenkin onnistuisi...
. Tsemppiä kovasti sinne! :thumbs: