Läheisen vakava sairaus

[Leuat_on_elämä]

Hei!


Tulin tänne avautumaan kun tuntuu siltä että pakko saada purkaa tunteitani jonnekin. Eilispäivään asti kaikki meni vielä mukavasti. Minulla oli erittäin hyvä päivä iltapäivään asti, kunnes lähdin käymään isäni luona. Autossa olin hyvällä tuulella, kunnes hän sanoi että hänen vatsastaan on löytynyt kasvain, ja voi olla niin että enää ei elä pitkään.. Ei ole vielä varmuutta onko kasvain hyvän- vai pahanlaatuinen, mutta se tiedetään että ainakin lähellä haimaa se on. Ja kuulemma jos se on pahanlaatuinen niin elinikää on jälellä noin 5-6 kuukautta.. Romahdin aivan täysin kuultuani tuon. En oiken tiennyt mitä sanoa, purskahdin vaan itkuun. Ja tilannetta ei auttanut että isäni rupesi kertomaan hyviä yhteisiä muistoja vuosien varrelta, ja pelkäsi että ei ole ollut hyvä isä minulle... Olen täysin murtunut tällä hetkellä, ja en oikein tiedä mitä tehdä tai miten ajatella. Isäni on laihtunut aika nopeasti 5-6kg, mutta jos hänen surullisuuttaan ei lasketa niin muuten ollut suht normaalisti. Koville ottaa :(


Onko muilla samanlaisia kokemuksia läheisten vakavista sairauksista, tai läheisen äkillisestä kuolemasta?

Ja auttaisi jos tietäisi mitä tässä nyt pitäisi ajatella, ja pitäisikö käydä lääkärissä tai terveydenhoitajan luona juttelemassa. Olen muutenkin tunteellinen ihminen, ja otan pienetkin asiat voimakkaasti, niin saati sitten kun kyseessä on näinkin vakava asia. Tuntuu että maailma on romahtanut ja itken vaan :(

 

[Jami2003]

Pahalaatuinen kasvain löytyi omalta isältä viime keväänä munuaisista. Ei saatu leikattua kaikkea pois ja sen jälkeen alkoivat voimakkaat lääkitykset. Syksyllä isä oli kuin harmaa varjo entisestä, ja hän on aina urheillut ja ollut hyvässä kunnossa. Olin tuolloin varma että tämä oli tässä... Ensimmäinen hyvä uutinen kuultiin puolen vuoden päästä kun toisessa lääkitysjaksossa oli löytynyt oikea annostus joka ainakin toistaiseksi pysäytti syövän etenemisen. Nyt ollaan elelty neljän kuukauden jaksoissa jonka verran aina lääkitysjaksot ja isot testit kestävät.

Tänä keväänä alkoi isäntä olemaan jo siinä kunnossa että käytiin tekemässä hiihtovaellus. Nyt on kaikki hyvin mutta kukapa toisaalta tietää tulevaisuudesta, pitää pyrkiä nauttimaan niistä päivistä mitä on.

Eli tsemiä ja auta isääsi taistelussa tautia vastaan koska sitä se on, varsinkin henkisesti. Kaikki ei kuitenkaan ole ikinä niin mustavalkoista mitä uutisen ensi kuulemalla tuntuu vaan sairaus koostuu monesta taistelusta jossa lähimmäisen tuki tarvitaan. Kukapa koskaan pystyy takaamaan mitä tuleman pitää mutta luovuttaa ei koskaan kannata.

En tiedä oliko tästä apua mutta toivottavasti ainakin kertoo ettei kaikki välttämättä lopu yht'äkkiä.

 

[no-body]

Onko muilla samanlaisia kokemuksia läheisten vakavista sairauksista, tai läheisen äkillisestä kuolemasta?

Mulla faija lähti aika tarkkaan kymmenen vuotta sitten ihan puskista, kahden viikon varoitusajalla ja se kaksi viikkoa meni nukutuksessa letkuissa niin että mitään viimeistä, järkevää keskustelua ei edes päässyt käymään ja ne keskustelematta jääneet asiat ovat kiusanneet pitkään.

Ja auttaisi jos tietäisi mitä tässä nyt pitäisi ajatella, ja pitäisikö käydä lääkärissä tai terveydenhoitajan luona juttelemassa. Olen muutenkin tunteellinen ihminen, ja otan pienetkin asiat voimakkaasti, niin saati sitten kun kyseessä on näinkin vakava asia. Tuntuu että maailma on romahtanut ja itken vaan :(

Patenttiratkaisuja tai -ohjeita ei ole. Tee ihan sitä miltä tuntuu: juttele lääkärin kanssa, juttele terkkarin kanssa, juttele kavereiden kanssa jos sulla on kavereita joiden kanssa voi jutella- tuossa tilanteessa tosin ihmiset, ainakaan nuoremmat, eivät välttämättä tiedä miten päin olisivat ja keskittyvät siksi itse selittämään kaikkea paskaa sen sijaan, että keskittyivät olennaiseen eli kuuntelisivat, tai jopa katoavat ympäriltä koska tilanne ahdistaa heitäkin. Ja juttele sen faijasi kanssa niin kauan kuin ehdit. Siinäkään ei ole sääntöjä, mitä pitäisi puhua - jos se on luontevaa, niin jutelkaa tilanteesta ja elämän tarkoituksesta tai jos siltä tuntuu, niin älkää puhuko tilanteesta lainkaan vaan käykää läpi kaikki vanhat, hyvät ja huonot jutut niin, että kokonaan puhumatta jääneitä asioita jää mahdollisimman vähän.

Toivon toki, että tilanne ei olisi niin paha kuin pahimmillaan voi olla vaan tuosta päästäisiin säikähdyksellä.

 

[Inska]

Pahinta on mielestäni menettää läheinen ihminen yllättäen, varsinkin jos on hieman etäännytty ja jää moni asia sanomatta, puolin ja toisin. Vaikka ei se helppoa ole katsoa ja olla tukemassa sairasta ihmistä, jos tervehtymisen sijasta kuihdutaan olemattomiin. Tärkeintä on mielestäni olla tukena ja toivoa parasta, mutta varautua myös pahimpaan ja puhua sen takia kaikki mieltä askarrattuvat asiat läpi.

Omia ensimmäisiä muistikuvia on se, kun käytiin katsomassa imusolmukesyöpään hoitoa saavaa faijaa töölössä. Hoidot oli yli 30 vuotta sitten todella rankkoja (vaikka ovat ne sitä edelleenkin) ja ennusteet toipumisesta oli paljon heikompia mitä nykyään, eikä toivoa kauheasti lääkärit antaneet. Siltikin faija selätti syövän, syöpä uusiutui mutta selätti sen toistamiseen. Koko ajan tämänkin jälkeen oli kaikenlaista vakavaa terveysongelmaa. Kuitenkin tuplasi elinikänsä tuosta ensimmäisestä syövästä ja uskon vahvasti että elämänhalu kantoi noinkin pitkälle. Toivoa ei siis kannata menettää.

Vaikka itse koko ajan eli nähden nuo terveysongelmat läheltä, en tajunnut varautua siihen että se lähtö saattaa tulla joskus sitten nopeasti. Ja niinhän se tulikin, tai ei lähtö mutta sydäri jonka jälkeen ei enää koskaan pystynyt puhumaan faijan kanssa. Oli raskasta useampi kuukausi käydä katsomassa faijaa, joka ei enää tuntenut tai muistanut. Edelleenkin tuo puhumattomuus ja sanomatta saaneet jääneet asiat vaivaa joskus, vaikka useita vuosia on kulunut. Kumpa sitä tajuaisi ja muistaisi aina sanoa läheisille ihmiselle miten tärkeitä ne ovat. Lähtö voi tulla aivan yllättäen.

 

[Disturbed Ninja]

Pappa kuoli syöpään 2007, oli mulle enemmän isä kuin oikea isäni, isovanhemmillahan tuo mun huoltajuuskin oli. Aika tyhjä olo oli kun sai kuulla sairaudesta, en osannut reagoida mitenkään, ehkä tajusin sen vasta pari kkk ilmoituksen jälkeen. Seuraavat kuukaudet koulussa mulla meni huonommin ja huonommin ja lopulta sitten mummo yks ilta tuli ilmoittamaan että pappa kuoli äskettäin. Siinä oli taas tyhjä olo, koulunkäynti jatkui ja pikkuhiljaa, päivä kerrallaan sen tajus ja lopulta romahdus. Koulunkäynti kärsi entistä enemmän ja loput 2kk olin 8. luokalta pois, 9. luokalla en mennyt kuin pari kertaa kouluun, sain sitten luvat mennä läpi pelkät kokeet tekemällä. Ja jos sä oot koulussa / töissä, ite suosittelen ottamaan lomaa, menee työt ja koulu ihan perseelleen kun läheinen on sairas ja stressiä tulee ja se ei auta sitten yhtään...

Ite tein myös sellasen virheen että menin vain yhden kerran katsomaan pappaani. Eikä hän voinu silloin ees puhua, oli ihan kalpea, laiha kuin mikä (varmaan 20kg lähteny siinä vaiheessa) enkä voinu toista kertaa mennä, en vaan voinu. Hautajaiset oli kans sellaset että oli hirveen vaikea mennä. Vaikka en itkeny hautajaisissa kuten moni muu, ääni tärisi kyllä puhetta pidättäessä ikävästi. Toivottavasti kukaan muu ei tee samaa virhettä ja käy kattomassa sairassa perheenjäsentä vaikka ennuste olisi hyväkin.

 

[DoDo]

8v sitten isä kuoli syöpään. Vointi kun alkoi mennä parempaan, tulikin yhtäkkiä äkkilähtö. Parempi sellai ettei tarvitse sairaalassa letkuissa maata. Puhumattakaan niistä ketkä ovat monta vuotta vuodepotilaina.

Eli teille kun on vielä aikaa suotu niin kannattaa nyt puhua asiat selväksi, olla tukena hänelle sekä muulle perheelle ja tehdä vielä jotain hyviä juttuja.

Edit: Jos yhtään siltä tuntuu niin kannattaa käydä jonkuin terapeutin kanssa pari kertaa juttelemassa. Tuskin haittaakaan on.

 

[no-body]

Ja jos sä oot koulussa / töissä, ite suosittelen ottamaan lomaa, menee työt ja koulu ihan perseelleen kun läheinen on sairas ja stressiä tulee ja se ei auta sitten yhtään...
...
Toivottavasti kukaan muu ei tee samaa virhettä ja käy kattomassa sairassa perheenjäsentä vaikka ennuste olisi hyväkin.

Vaikka nuo ovat sinulle varmasti oikeita ratkaisuja, niin minusta on väärin tarjota niitä noin suoraan kaikille muillekin "tee ehdottomasti näin äläkä tee näin"-tyyliin. Jollekin nimenomaan se koulu tai työt, tutut ihmiset ympärillä ja normaali arki ovat niitä asioita, jotka pitävät kasassa ja kiinni elämässä kun taas kotona istuminen ja pohtiminen romauttaa hermot kokonaan. Jollekin voi myös olla tärkeää ja jälkikäteen oloa helpottavaa nimenomaan nähdä se toinen lopussa niin monta kertaa kuin mahdollista, oli tämä missä kunnossa oli, ja puhua ne kaikki mielessä olevat asiat vaikkei edes tietäisi kuuleeko tai ymmärtääkö tämä mitään. Tärkeintä on kuunnella sitä, miltä itsestä tuntuu ja toimia sen mukaisesti, koska ihmiset ja heidän tapansa käsitellä asioita ovat erilaisia eikä patenttiratkaisuja ole.

 

[Disturbed Ninja]

Vaikka nuo ovat sinulle varmasti oikeita ratkaisuja, niin minusta on väärin tarjota niitä noin suoraan kaikille muillekin "tee ehdottomasti näin äläkä tee näin"-tyyliin. Jollekin nimenomaan se koulu tai työt, tutut ihmiset ympärillä ja normaali arki ovat niitä asioita, jotka pitävät kasassa ja kiinni elämässä kun taas kotona istuminen ja pohtiminen romauttaa hermot kokonaan. Jollekin voi myös olla tärkeää ja jälkikäteen oloa helpottavaa nimenomaan nähdä se toinen lopussa niin monta kertaa kuin mahdollista, oli tämä missä kunnossa oli, ja puhua ne kaikki mielessä olevat asiat vaikkei edes tietäisi kuuleeko tai ymmärtääkö tämä mitään. Tärkeintä on kuunnella sitä, miltä itsestä tuntuu ja toimia sen mukaisesti, koska ihmiset ja heidän tapansa käsitellä asioita ovat erilaisia eikä patenttiratkaisuja ole.

Hmm, osoitatko kohdan missä sanoin tyylillä "tee ehdottomasti näin, äläkä tee näin"? Toivottavasti huomasit sanan "suosittelen." En kuitenkaan tarkoita sillä että se jokaiselle sopisi, mutta tuo nyt oli vaan mun mielipide. Varmasti on ihmisiä, ellei jopa suurinosa sitten joille on parempi jatkaa töissäoloa tai koulunkäyntiä. Mulla se vaan vaikeutti asioita, paljon. Yläasteen päättötodistus on 5.7 keskiarvo.

 

[Leuat_on_elämä]

Tännehän on tullut monia vastauksia, kiitosta niistä! On "mukavaa" lukea että on monia kohtalotovereita, ja sitä huomaa että ei ole yksin asioitten kanssa. En nyt rupea vastaaaman jokaiselle erikseen, mutta vastauksista tulee esille hyvin se että jokainen suree yksilöllisesti. Ei ole olemassa kultaista ohjetta miten surusta selviää helpoimmiten.

Soitin eilen aamulla terkkarille, ja hän varasikin minulle suoraan ajan lääkärille. Kävin lääkärin luona, ja hän vaikutti todella pätevältä ja asiantuntevalta. Heti tuli semmoinen fiilis että minua ymmärretään ja kuunnellaan. Hän kirjoitti parin viikon sairasloman, ja korosti myös sitä että pitää kuulostella itseään mikä on se minun tapa surra. Sanoi että saan mennä kouluun jos se tuntuu siltä että jaksan, mutta ei missään nimessä ole pakko jos se tuntuu ylitsepääsemättömältä. Ja hän kysyi että haluanko mennä juttelemaan paikallisille kriisikeskukselle, josta saisin viisi juttelukertaa ilmaiseksi. Hän ymmärti selvästi sen että minun ehdoilla mennään, ja että ei tyrkytä mitään väkisin. Otin kuitenkin avun vastaan mielelläni, ja tänään aamulla aionkin soittaa sinne ja varata ensimmäisen juttelu-ajan. Lisäksi lääkäri puhui siitä että kriisin osuessa kohdalle elämässä on tärkeää säilyttää normaali rytmi. Syömis- ja unirytmi, harrastaa liikuntaa, tehdä paljon asioita mistä tykkää jne. Tosin herää kysymys että mitä teen koneella klo 02:41.... :D

Lääkäri kyseli myös elämästäni ennen kriisiä, ja kun olin aikani tarinoinut hän totesi että on mahdollista että olin lievästi masentunut jo ennen kriisiä... Mutta korosti sitä että on erittäin vaarallista rueta tällä hetkellä tekemään diagnoosia asiasta, koska kaikki lievän masennuksen oireet sekoittuu tämän kriisin kanssa. Hänen tykönään oli lääketieteen opiskelija jolle hän samalla selitti asioita mitenkä toimitaan erilaisissa tilanteissa, ja totesi että saatan reagoida kriisiin eri tavalla kuin moni muu, jos oletetaan että olen ollut lievästi masentunut jo aiemmin. Noh jaarittelut sikseen, ens viikolla on uusia aika saman lääkärin luokse ja katsomme tilannettani.

Rupesin miettimään että onkohan mulla joku shokki-vaihe menossa, kun tänään olen huomannut että tunteeni on aikalailla tukahtuneet... Toissapäivänä itkin melkein kokoajan, mutta tänään en ole itkenyt tippaakaan. Tuntuu vaan että pää on ihan jumissa, ja toimin kuin robotti.. Ajatukset ei kulje normaaliin tapaa, ja tunteita ei juurikaan nouse pintaan. Enkä ole kokopäivänä edes sen kummemmin miettinyt isäni tilaa. Normaalisti olen todella tunteellinen ihminen, ja järkytyn herkästi ja tunteet nousevat pintaan. Se voi tosin olla hyväkin asia, että en stressaa päätäni puhki ja itke päivät pitkät. Kai tämä on vaan jonkinlainen elimistön puolustusmekanismi kriisin sattuessa kohdalle, ja jotenkin alitajuisesti yritän tukahduttaa tunteeni, ja "unohtaa" kriisin olemassaolon(?)

 

[kodari76]

Omasta kokemuksesta sanoisin, että menee noin reilu vuosi ennen kuin läheisen kuolemasta pääsee yli. Ja läheisillä en tarkoita nyt omia pieniä lapsia ym. joista ei välttämättä pääse yli koskaan. Tunteet vaihtelee, eikä niitä kannata yrittää mitenkään niellä. Tämä nyt tietty tuntuu vähän makaaberilta miettiä etukäteen toisen kuolemaa, vaikka vielä hengissä ollaankin. Mutta sekin on ihan normaalia ja hyvähän siihen on varautua. Jos selviää, niin mitään ei ole hävitty.

 

[jambo]

Jos tarvit sellaisen tahon kanssa keskustella joka tietää sairaudesta jotain niin ota yhteyttä oman maakunnan syöpäyhdistykseen. Heillä on yleensä neuvontahoitajia joiden luona voi käydä maksutta keskustelemassa omasta tai läheisen tilanteesta. Samalla voit pyytää faktaa sairaudesta niin että ei tarvi kaikkea suodattaa netin kautta.

 

[Narua]

Ite tein myös sellasen virheen että menin vain yhden kerran katsomaan pappaani. Toivottavasti kukaan muu ei tee samaa virhettä ja käy kattomassa sairassa perheenjäsentä vaikka ennuste olisi hyväkin.

Siis älkää menkö katsomaan sairaalassa olevaa läheistä, ettei ITSELLE tule paha mieli? Ja töihin / kouluun ei kannata mennä, koska tulee stressiä?

Tämän kaiken nähneenä sanoisin, että aina kannattaa yrittää elää mahdollisimman normaalia elämää. Ei nyhrätä ja surra kotona, vaan mennä ihmisten ilmoille ja elää. Ja kannattaa myös käydä katsomassa sitä läheistä, eikä paeta asiaa. Läheinenkin saattaa ilahtua, kun joku tulee katsomaan. Asiantuntijat ovat tästä yhtä mieltä, että normaalia elämää vaan kehiin. Itse sain jopa 3 pv "saikkua", kun toinen vanhemmista aikoinaan kuoli. Olin 17v.

 

[japa]

Ensimmäisenä huomautan että siellä sairaalassa on ihan vitun tylsää ja jos siellä viellä vakavasti sairaana makaa niin aika on aivan helvetin pitkä. Käykää siellä ja piristäkää kenties viimeisellä matkalla olevan henkilön viimeisiä hetkiä. Kukaan ei halua kuolla yksin!

Sitten oma kokemus lyhyesti: mutsi sairastui eka kerran syöpään kun olin jotain 15-16v silloin se meni sellaisella nuoruuden sähläyksellä, ryyppäämisellä ja tyttöjen perässä juostessa. Oikeastaan ainut minkä tuo sotki oli lukio. Mutsi parani ja elämä jatkui. Sitten menin inttiin ja siellä ollessa sitten mutsilla uusi syöpä. Sitten meni intti hieman huonosti tai oikeastaan vain se että olin sen sairauden takia enempi lomilla kun sieltä myönsivät enempi lomaa. No sairaus alkoi olla voitettu ja pääsin intistä. Mutsilla oli 30.5 sellainen tarkastus käynti jossa piti todeta terveeksi ja aloittaa taas työt. 2.6. Meni mutsia hakemaan lekurista kun se oli aivan kalpea ja kertoi että syöpä levinnyt niin paljon että pitää jäädä sairaalaan. Muistan kun soitin mummon apuun ja seuraavana päivänä mutsi kirjoitteli papereita jolla kaikki siirtyi mulle. 1.6 aamulla kun kävin osastolla ei enää mutsi puhunu mitään ja samana päivänä klo 12.20 kuoli pois. Sitten taas en muista mitään noin 2viikon ajalta kuin sieltä täältä jotain tapahtumia. Samoin en muista mitään hautajaisista. Mitään tuon ajan tekemisiä en kadu mutta haikeana ja surullisen muistelen sitä mitä muistan tuosta ajasta. Ja ikävä on vielläki joka päivä vaikka tuo tapahtui 1994.

 

[Leuat_on_elämä]

Eilen sitten selvisi että iskälläni on haimasyöpä joka on levinnyt maksaan... Elinaikaa maksimissaan puoli vuotta :( Olin nyt yötä täällä hänen luonaan, ja mulla on todella ahdistunut olo... Se kun nähdä kuinka hän on laihtunut jo aika paljon, ihan kalpea, ja pikkuhiljaa kuihtumassa kasaan.. :( Ja kun hän sanoi minulle että ei mun oo pakko käydä niin useasti täällä, kun huomaa että se tuntuu musta pahalle ja oon ahdistunu. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, kun mua todellakin ahdistaa tää kokoajan, ja pahalta tuntuu.. Ens maanantaille sain ajan, ja oon menossa paikallisille kriisikeskukselle juttelee.

Lisäksi tässä ois liiketalouden pääsykokeet joihin materiaali julkaistiin toukokuun alussa, ja en oo saanu juuri yhtään luettua... Taas niitä epätoivon fiiliksiä, kun kaikki tuntuuu menevän huonosti :( Tosin taitaa se pääsykoe olla tällä hetkellä toissijainen asia..


Tiedän että kaikki nyt sanoo että: "Oo nyt isäs kanssa niin paljon kuin vaan voit" mut ei se mulle oo helppoo... :( Oon aina ollu huono näyttää hänelle tunteitani, ja en haluais huonontaa hänen oloaan sillä että näytän voivan huonosti

 

[no-body]

Tsemppiä ja voimia raskaassa tilanteessasi. Paljoa sen enempää en tuohon pysty sanomaan.

Tukeudu rohkeasti niin ammattilaisiin kuin kavereihinkin, jos tarvis on.

 

[kodari76]

Kuulostaa vähän karulta, mutta nyt kannattaa kysellä ja tsekata kaikki paperit ym. kuntoon. Tarkoitan tällä osakkeet, mahdolliset velkakirjat yms. Jälkeenpäin se on sitten aina hankalampaa ja kuitenkin on jotain hukassa eikä muutenkaan oikein jaksaisi. Testamentti laitetaan tietty myös kuntoon, jos sille on tarvetta.

Oma iskä meni 1½ vuotta sitten samalla tavalla ja tiedän, ettei tilanne ole helppo. Kannattaa käydä usein ja jutella ihan tavallisista asioista. Sairastava itse joutuu kyllä puhumaan sairaudestaan jatkuvasti kaikkien tuttujen ja puolituttujen kanssa. Ja muista, ettei tilanteessa oikein ole mitään mitä sinä voisit tehdä eikä se ole mitenkään sinun syytäsi, joten siitä ei kannata ottaa ylimääräisiä paineita. Tilanne pahenee loppuun asti, ja sen jälkeen menee pitkään surun kanssa. Mutta jossain vaiheessa elämä alkaa taas muuttumaan normaalimmaksi.

Tuohon sairauteen muuten tottuu jotenkin oudosti. Ensin on shokki, että iskä on sairaalassa. Sitten tulee pitkä vaihe, kun se on ihan normaalia ja siellä käydään katsomassa jne. Loppu tulee kuitenkin yllätyksenä, vaikka kuinka luuli varautuneensa siihen. Itse olin kuolinhetkellä sängyn vierellä ja mielestäni se oli hyvä juttu. Kipupumppujen ym. johdosta en usko, että sairastava itse tuntee juurikaan mitään loppuvaiheessa - tuskin on edes tajuissaan. Edelleen, tällaisten miettiminen silloin kun toinen on vielä hengissä tuntuu vähän pahalta, mutta tätähän se elämä on ja kaikilla meistä se alkaa ja loppuu aikanaan :(

 

[EvaCecilia]

Ensinnäkin voimia ja jaksamista vaikeaan ja raskaaseen tilanteeseen. Ja hyvä että ammattiapua on tarjolla, kannattaa ehdottomasti käyttää ja jutella asiasta paljon.

Oma isäni kuoli kun olin 19, sairasti ensin pitkään, viimeinen vuosi meni sairaalassa. Minulle oli aina hyvin vaikeaa käydä katsomassa, myös isälleni vierailut olivat vaikeita, hän jollain tavalla häpesi näyttää kuinka sairas oli ja yritti aina pysyä vahvana eikä tahtonut näyttää oireitaan tai pahaa oloaan millään tavalla. Missään vaiheessa ei pystytty puhumaan asioista suoraan, mutta onneksi välimme oli aina hyvät ja kaikki tärkeät keskustelut oli käyty jo paljon aikasemmin ennen sairastumista. Ehkä vaikeinta oli, että isäni oli viimeiseen hetkeen asti täysin tajuissaan ja tietoinen tilanteesta itse, vaikka olikin liikuntakyvytön jo lopuksi. Lääkärit antoivat lopulta luvan hänen omasta toivomuksesta iroittaa tipan kädestä kun mitään ei ollut enää tehtävissä. En päässyt viimeisinä päivinä vierailemaan, kaikki se sairastutti fyysisesti, olin korkeassa kuumeessa viikon eikä tullut niihin aikoihin paljoa nukuttua tai syötyä. Näin jälkeenpäin en muista koko ajasta juurikaan.

Mitään neuvoja tuohon tilanteeseen on vaikea antaa, ihmiset on niin erilaisia ja jokaisella meistä on omat keinomme käsitellä surua ja vaikeita tilanteita. En ole katunut, että omalla kohdallani asiat meni noin enkä ollut vierellä viimeisinä hetkinä, kun asiat oli muuten kunnossa ja isäni ei halunnut meidän näkevän sitä kaikkea. Toisille taas asoiden jakaminen on tärkeää, ystäväni sairastui parantumattomaan syöpään ja halusi puhua siitä ihan avoimesti, mutta viimeisen kerran kun tavattiin sanoi ettei tahdo sanoa hyvästi, sen sanominen ääneen olisi ollut liikaa, siinä kulki raja.

Toivottavasti ammattiapu ja juttelu asiasta helpottaa oloasi edes vähän.

 

[juha79]

Jokainen kokee tällaiset asiat omalla tavallaan. Onneksi sinulle näyttää tekevän hyvää puhuminen ja kertominen asiasta, joten puhu ja kerro vaikka 100 kertaa sama asia kavereillesi. Itsellä kuoli isoveli yllättäin 2007, joka oli saman ikäinen kun minä nyt. Veli lähti aivoverenvuotoon ja mitään ei ollut tehtävissä. Itselle helpotusta toi nimen omaan puhuminen. Välillä tuli itkettyä ja huudettua, mutta sen jälkeen aina oli helpompi olo. Lähisuvussa meillä on psykiatri, joka sanoi hyvin, että "surussa kaikki tunteet on sallittuja"

Kannattaa ottaa vastaan kaikki apu mitä tarjotaan. Varsinkin tuolla ammattipuolella on henkilöitä, jotka osaavat käsitellä tälläisia asioita paremmin, kuin "tavikset". Heiltä saa myös selityksiä tuntemuksilleen ym.

Tosi paljon voimia ja vahvaa mieltä itselle ja läheisille!!!

T Juha

 

[Felidae]

Eilen sitten selvisi että iskälläni on haimasyöpä joka on levinnyt maksaan... Elinaikaa maksimissaan puoli vuotta :(

Äitini kuoli viime kesänä samaan sairauteen, 57-vuotiaana, vain kaksi kuukautta diagnoosin jälkeen. Isäsi kyllä ymmärtää, että sinun on vaikea olla, mutta vietä hänen kanssaan kaikki se aika jonka pystyt, sillä todennäköisesti sitä ei ole paljon. Ja vaikka nyt tuntuu, että et pysty siellä olemaan, niin kyllä se vahvuus sieltä tulee vielä, ihminen pystyy kaikenlaiseen, kun tilanne vaatii. Itselläni alkushokki kesti useita päiviä, sen jälkeen kasasin itseni ja yritin olla avuksi minkä voin. Päivät esitin vahvaa ja öisin sitten romahdin täysin.

Kun tapahtuu käänne huonompaan, niin loppu tulee nopeasti. Puhukaa, ihan mistä tahansa mikä mieltä askarruttaa. Tai sitten olette vain hiljaa, läsnäolo on tärkeintä. Mutta puhu läheisille, kavereille, ammattiauttajille, puhuminen auttaa. Ja jos et jaksa nyt lukea pääsykokeisiin, niin älä lue. Myöhemmin ei todellakaan mieti sitä, että oli pakko olla töissä tai lukea pääsykokeisiin vaan sitä, että olis pitänyt olla läsnä enemmän, kun aikaa vielä oli.

Pitäkää huoli, että kipulääkitys on kunnossa, koko ajan. Sitä voi joutua todella vaatimaan, riippuen sairaalasta/terveyskeskuksesta. Meillä se ei lupauksista ja vaatimuksistamme huolimatta ollut ja tuskat lopussa olivat hirvittävät, siitä jäi ikuiset traumat. Jos oikein hyvin käy, niin isäsi lähtee nukkuessaan. Äitini kuoli hereillä olessaan, olin itse paikalla loppuun asti ja vaikka tuntui järjettömän pahalta, niin vielä pahemmalta tuntuisi, jos en olisi ollut siellä. Vaikeita aikoja sinulla on edessä, jaksamista.

 

[Soppaluu]

Rupesin miettimään että onkohan mulla joku shokki-vaihe menossa, kun tänään olen huomannut että tunteeni on aikalailla tukahtuneet... Toissapäivänä itkin melkein kokoajan, mutta tänään en ole itkenyt tippaakaan. Tuntuu vaan että pää on ihan jumissa, ja toimin kuin robotti.. Ajatukset ei kulje normaaliin tapaa, ja tunteita ei juurikaan nouse pintaan. Enkä ole kokopäivänä edes sen kummemmin miettinyt isäni tilaa. Normaalisti olen todella tunteellinen ihminen, ja järkytyn herkästi ja tunteet nousevat pintaan. Se voi tosin olla hyväkin asia, että en stressaa päätäni puhki ja itke päivät pitkät. Kai tämä on vaan jonkinlainen elimistön puolustusmekanismi kriisin sattuessa kohdalle, ja jotenkin alitajuisesti yritän tukahduttaa tunteeni, ja "unohtaa" kriisin olemassaolon(?)

Kyllä surun eri vaiheessa olotila vaihtelee paljonkin ja se on ihan normaalia. Myös se, ettei niitä tunteita ole. Ne kyllä tulevat silloin kun niiden on aika tulla. Mitään oikeeta ratkaisua toimia ei ole. Jos pystyt olemaan paljon isäsi kanssa, niin ole. Itse en pystynyt pappani luona vierailemaan ja soitinkin harvoin ja kyllä se edelleen painaa mieltä, vaikka mummo sanookin ettei pappa sitä koskaan harmitellut tai huonona pitänyt. Se vaan oli niin vaikeaa kun ihminen oli niin erilainen kuin mitä hän aina oli ennen ollut.

On vielä aikaista puhua siitä miten toipuminen etenee mutta se menee vaiheittain sitten. Välillä tulee takapakkia, pahaa oloja ja sitten menee taas eteenpäin. Lopulta (minun kohdallani) ihminen palaa haikeana muistona mieleen. Vaikeat tunteet menevät ohi vain kokemalla ne. Myös ahdistus on sellainen tunne. Tunteet eivät koskaan oo pysyviä vaan ne vaihtelee, joten sen vuoksi niitä ei pidä liikaa pelätä. Käytä hyväksesi apu, mitä tarjotaan ja puhu tilanteessa. Pyri pitämään normaaleista rutiineista kiinni mutta älä pakota itseäsi voimiesi äärirajoilla toimimaan vaan ole lempeä itseäsi kohtaan ja löysää vaatimuksia, jos sellaisia on.

Isäsi tuskin odottaa sinulta mitään ihmeellisiä sanoja tai tekoja.

Paljon voimia myös täältä.