TS 4.1.22
Esko Valtaoja: Kolumni kaikille keskivertoa surkeammille
Kolumni
”Ajattele, kuinka tyhmä keskivertoihminen on, ja tajua että puolet on vieläkin tyhmempiä.”
Sitaatti on peräisin amerikkalaiselta koomikolta, näyttelijä ja kirjailija
George Carlinilta . Se on tietysti törkeän rumasti sanottu. Itse asiassa Carlin tuli pidätetyksikin lavaesiintymistensä jälkeen kaikkiaan seitsemän kertaa. Eräästä hänen radio-ohjelmastaan tehty valitus taas eteni Yhdysvaltojen korkeimman oikeuden käsittelyyn. Nyt hänet muistetaan yhtenä maansa kaikkien aikojen suurimmista koomikoista, jonka tuotantoa on tallennettu kansallisaarteena kongressin kirjastoon.
Komiikan ytimessä on yllättävyys, ja usein myös sen kautta välähdyksenomaisesti valkeneva totuus. Carlinin vitsi on mainio esimerkki siitä.
Otetaan mikä tahansa ominaisuutemme, ja puolet meistä jää väkisinkin keskiviivan toiselle puolelle. Se ei meitä niinkään murehduta, jos kyse on kengännumerosta tai sormien pituudesta, mutta auta armias jos kyseessä on jokin, mitä pidämme tärkeänä – älykkyys, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, tai mikä tahansa arvostamamme taito. Niinpä olemme kehittäneet tehokkaan suojelumekanismin nimeltä ylivertaisuusharha.
Lähes kaikki ovat tietysti erinomaisia autoilijoita – erään tutkimuksen mukaan 76 prosenttia suomalaisista uskoo olevansa keskivertoa parempia, erityisesti surkeimmat kuskit. Se on tietysti hyvin inhimillistä: kukaan ei halua tunnustaa olevansa porukan hännillä.
Vuonna 1999 ilmestyneessä uraauurtavassa tutkimuksessaan psykologit
David Dunning ja
Justin Kruger perehtyivät tarkemmin tähän ilmiöön, jota on alettu kutsua ylivertaisuusvinoumaksi. Olennainen osa sitä on Dunningin ja Krugerin efekti: huonoimmin pärjäävät ovat aina pahimpia itsensä yliarvioijia.
Alkuperäisessä julkaisussa tutkittiin kielioppiosaamista, päättelykykyä ja huumorintajua; sittemmin sama taipumus luulla itsestään liikoja on löydetty suunnilleen jokaisessa tutkimuksessa, oli kyse sitten shakinpeluusta, autoilusta tai lääketieteestä.
Ylivertaisuusvinouma ei yleensä liity siihen, että olisimme jotenkin tyhmiä. Saan jatkuvasti sähköpostiviestejä, joissa fundeeraajat kehittelevät aivan ikiomia kosmologioitaan, tietysti nykytiedettä paljon parempia. Niiden kanssa käy aina kuten ajotaidottoman automatkassa: jo ensimmäisessä mutkassa mennään rytisten metsään. Kirjoittajat eivät ole kaistapäitä; he ovat vain yliarvioineet todella rutkasti omat tietonsa ja kykynsä. (Niin, kukapa meistä ei osaisi ajaa paremmin kuin
Kimi Räikkönen , jos vain formulan rattiin pääsisi?)
Jos kuvittelet pystyväsi ihan aikuisten oikeasti pohtimaan maailmankaikkeuden syntyä, harhaluulostasi tuskin on muuta haittaa kuin oman aikasi haaskaaminen. Mutta jos kuvittelet olevasi kykenevä pohtimaan koronarokotuksia paremmin kuin alan asiantuntijat, olet osa ongelmaa vaikka kuinka ylivertaisuusharhassasi kuvittelisit olevasi osa ratkaisua.
Dunningin ja Krugerin efekti selittyy helposti: emme kerta kaikkiaan tiedä, että emme tiedä. Emme pysty arvioimaan osaamistamme, jos emme osaa.
Siksi meistä jokaisen kannattaisi aina heittää lanttia ennen kuin alkaa uhoamaan. Jos tulee klaava, kuulut siihen porukkaan, jonka tiedot tai osaaminen tässä asiassa ovat keskivertoa huonompia. Itse et sitä todennäköisesti pysty tajuamaan, vielä vähemmän uskomaan, mutta lantinheitto muistuttaa siitä fifty-fifty -mahdollisuudesta.
Kirjoittaja on avaruustähtitieteen emeritusprofessori.
Taipumus luulla itsestään liikoja on löydetty suunnilleen jokaisessa tutkimuksessa,
oli kyse sitten shakinpeluusta, autoilusta
tai lääketieteestä.