Kehittävä lajiharjoittelu

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja AndyS
  • Aloitettu Aloitettu

EAA-valmisjuoma 24-pack

Pineapple Passion Fruit

1€/kpl
AndyS

AndyS

Mode
Liittynyt
3.3.2004
Viestejä
13 519
Aihetta on nyt kierretty viime aikoina kuin kissa kuumaa puuroa, joten ajattelin tehdä sille ihan oman topicin. Koskee siis kaikkia lajeja vapaaottelusta potkunyrkkeilyn ja BJJ:n kautta sumopainiin.

Yleisesti harjoittelussa tapaa minusta olla se vika että treenataan liian passiivisia ja helppoja harjoitteita ja tehdään liikaa välineisiin. Potkunyrkkeilyssä yleinen tapa on myös se että nyrkkeilyhanskoja pidetään tavallaan pistareina, joihin tehdään lyöntisarja. Potkut otetaan tällöin yleensä käsiblokeilla pois mutta pahimmillaan jotkut tekevät vielä sitä että hanskat laitetaan kylkeen kiinni potkumaaliksi, mikä on tosi epälajinomaista. (Polvien kohdalla näin on tosin vähän pakko tehdä jos sen meinaa ottaa osumaksi.)

Mielestäni paritreeni pitäisi pääosin toteuttaa niin että lyönnit otetaan pois torjunnoilla tai normaaliin suojaukseen (vaparissa huonompi idea) ja siitä tehdään vastahyökkäys. Välillä voi tietysti treenata pelkkää hyökkäystä missä toinen on pelkkä blokkaaja mutta suurin osa paritreenistä olisi minusta hyvä olla sellaista että ensin toinen hyökkää ja sitten toinen tekee vastahyökkäyksen. Tämän etu on erityisesti siinä että tällöin molemmat treenaavat aktiivisesti koko ajan. Pistarityylillä treenatessa kun 50% treeniajasta menee melkein hukkaan.

Myös erilaiset puolivapaat harjoitteet ovat minusta tärkeässä roolissa. Eli siis vaikka niin että A hyökkää voimakkaalla suoralla lyöntihyökkäyksellä. B:n tulee väistää sivulle ja mallata sieltä joku sopiva vastahyökkäys mikä tuntuu siihen hetkeen hyvältä. Tämä siis vain esimerkkinä harjoitustavasta, toteutusmahdollisuuksia on lukemattomia. Tällainen harjoittelu on tietysti vaikeaa ja siksi sen osuuden pitäisi lisääntyä sitä mukaa kun taitotaso nousee. Joitain yksinkertaisia juttuja voi kuitenkin maistattaa jo peruskurssilla.

Sitten on ne sparrit. Koska Suomessa ei käytännössä ole ainakaan kehälajeissa yleensä mahdollista saada niin paljon otteluita kuin olisi optimaalista (itäblokissa kavereilla voi olla aikuisten sarjoihin siirtyessä yli sata matsia) niin kovat sparrit ovat minusta aivan välttämättömiä. Kuitenkin ne pitäisi toteuttaa harkiten eikä niin että joka päivä mätetään jonkun kanssa kovaa. Eli kovat erät sopivien parien kanssa ja maltillisia määriä. Hyvä tapa näissä on lyhentää hieman erän pituutta, jolloin tempo kasvaa ja loukkaantumisriski erän lopulla pienenee.

Näiden kovien sparrien lisäksi pitäisi saada paljon laadukasta kevyttä sparria. Tässä kokoerokaan ei ole niin vaarallinen juttu, tärkeintä on saada hyvä silmä ja opetella vaikeampiakin temppuja. Tässä on usein kompastuskivi eli homma alkaa mennä liian totiseksi hyvin nopeasti eikä palvele enää tarkoitusta. Tämä on luonnollista kun kilpailijat eivät mielellään häviä suosiolla sparrissakaan ja alkavat lisätä voimaa pärjätäkseen. Tarvitaan siis sekä itsehillintää että valmentajan silmää asialle. Osittain juuri siksi näissä saadaan hyviä eriä aikaan myös hyvin erilaisilla pareilla (nainen vs. mies jne.) kun kumpikaan ei koe tilannetta kilpailuksi.
 
Outlet Pre-Workout, 400 g -40%
Tuo on totta että erilaiset drillit ja teemaerät ovat huomattavasti tehokkaampi tapa kehittyä kuin tekniikkaharjoittelun ja muka-kovan-sparrin yhdistelmä. Tekniikkaharjoittelussa (välineisiin lyöminen tai yksittäisen lukon reenaaminen BJJssä) mennään aina 50% tehoilla verrattuna oikeaan sparriin. Vapaassa sparrissa taas pysytellään mielellään omalla mukavuusalueella, niin taktiikan, tekniikan kuin tehojenkin suhteen.

Matto- ja pystylajeissa tuo kovan sparrin rooli on hieman erilainen. Matossa voidaan mennä näennäisen kovilla tehoilla ihan normi reenissäkin. Pystyottelussa taas kovien erien ottaminen on mutkikkaampi yhtälö. Paljonko varusteita käytetään, millaisessa kehässä mennään, millaisilla tehoilla ja vauhdilla mennään, pyritäänkö olemaan fiksuja vai ilkeitä. Todellisuudessahan mattomatsissa tehojen noustessa oikeasti koviksi vammariski nousee melkoisesti. Jos siis on herkistelty pari päivää ja reeninä on kilpailun omainen lämmittely + sparrit, niin kyllä mattotouhussakin alkaa osia irtoilemaan.

Sitten on vapaaottelu, minkä sparrit taidetaan pääsääntöisesti mennä teemasparreina ainakin kun haetaan kovia tehoja.
 
Joo minua hämmentää se että painipuolella yllättävän monet ovat sitä mieltä että pelkkä painiminen (=vapaa sparri) kehittää parhaiten. Painimaan oppii painimalla jne. Minun järkeni sanoo että tässä tulee ainakin suurin osa porukasta tosi yksipuolisiksi ja alkaa luottaa vain niihin vahvuuksiinsa mitä osaa parhaiten. Toki joku voi välttää tämän fiksulla treenaamisella niin että hakee monipuolisesti myös muita kuin omia parhaita juttujaan mutta useimmiten näin ei käy. Pystylajeissa ei sentään kukaan ole kai ajatellut että parhaiten kehittyisi pelkällä sparrilla. :D

Viime syksynä sain mielenkiintoisen haasteen vetää lukkopainitreenit kun kaikki vakiovetäjät olivat vaparin EM-kisoissa, vetämässä leiriä, treenaamassa leirillä tai yllättävällä työkeikalla. En siis osaa painia ollenkaan mutta vedin ensin lämmöt ohjatusti ja sen jälkeen tehtäväpaineja niin että lähdettiin halfguardista ja sitä pyrittiin ohittamaan ja toinen tietysti esti. Toisena tehtävänä oli lähtö backmountista mistä toinen pyrki hakemaan lopetuksen ja toinen pakenemaan. Aina jos tilanne purkautui niin se oli "voitettu" ja aloitettiin alusta. Lopuksi toki painittiin normaaleja eriä.

Olen vakuuttunut että jo tällainen treeni - vaikken siis osannut antaa mitään teknisiä neuvoja - on kuitenkin hyödyllisempää kuin se että olisi vain rullailtu tunti pareja välillä vaihtaen.
 
Ymmärsinkö oikein Antti, että olet vetänyt mielestäsi huippuhyvät lukkopainitreenit, vaikka et edelleenkään mitään lukkopainista tiedä?
 
Minun mielestä Andyn esimerkki on hyvä. Eli vaikka ei tuntisi lajin tekniikoita täydellisesti, niin voi vetää ihan onnistuneen reenin. Lajiteknisessä osuudessa tehdään sitten drillejä jos sellaisia tuntee tai teemaeriä.

Vastaavasti voisi vetää vaikkapa lukkopainireenit pystyteemalla. Alkuun hyppelyä, pyöriskelyä ja venyttelyä niin että nilkat, polvet ja lonkat lämpiää. Sitten vuorotellen 1) heittoja, 2) shootteja, 3) puolutuksia edellisiin 50% tehoilla. Seuraavaksi pystyä 1) greko säännöillä ja kaadosta ylös, 2) vain shootit ja kaadosta ylös, 3) kaadosta ylös. Lopuksi 1min eriä "vapaata lukkopainia". Tällöinkin siis pystyosuuden rooli korostuu erän lyhyydestä johtuen. Koko homman vetämiseksi ei välttämättä tarvitse tuntea lajia sen enempää, vaan antaa ohjeita vaan tehoista, rentoudesta tms.
 
AndyS sanoi:
Mielestäni paritreeni pitäisi pääosin toteuttaa niin että lyönnit otetaan pois torjunnoilla tai normaaliin suojaukseen (vaparissa huonompi idea) ja siitä tehdään vastahyökkäys. Välillä voi tietysti treenata pelkkää hyökkäystä missä toinen on pelkkä blokkaaja mutta suurin osa paritreenistä olisi minusta hyvä olla sellaista että ensin toinen hyökkää ja sitten toinen tekee vastahyökkäyksen. Tämän etu on erityisesti siinä että tällöin molemmat treenaavat aktiivisesti koko ajan. Pistarityylillä treenatessa kun 50% treeniajasta menee melkein hukkaan.

Myös erilaiset puolivapaat harjoitteet ovat minusta tärkeässä roolissa. Eli siis vaikka niin että A hyökkää voimakkaalla suoralla lyöntihyökkäyksellä. B:n tulee väistää sivulle ja mallata sieltä joku sopiva vastahyökkäys mikä tuntuu siihen hetkeen hyvältä. Tämä siis vain esimerkkinä harjoitustavasta, toteutusmahdollisuuksia on lukemattomia. Tällainen harjoittelu on tietysti vaikeaa ja siksi sen osuuden pitäisi lisääntyä sitä mukaa kun taitotaso nousee. Joitain yksinkertaisia juttuja voi kuitenkin maistattaa jo peruskurssilla.
Click to expand...

Heitämpä villin väitteen että suurin syy siihen miksi lajinomaisempia fiksumpia harjotteita ei tehdä enemmän vaan keskitytään pistareihin ja säkkieriin, johtuu enemmän kiinnostuksen puutteesta kuin tietotaidosta. Monesti näkee valmennusta jossa ketään ei oikeasti kiinnosta pätkääkään valmentaa. Heitetään hatusta jokin kombinaatio ja taotaan sitä eriä x, vaihdetaan muutaman kerran ja sitten sparraamaan - ei tarvitse miettiä eikä selittää mitään.
Vuoden aikana treeneissä ei kuule kertaakaan puhuttavan mitään olkapääkulmista, liikkumisesta, leikkaamisesta oikein yhtään mistään sen enempää. Toivotaan vain että sparratessa oppii. Matsin jälkeen sitten todetaan että vasurin kanssa olisi pitänyt kiertää toiseen suuntaan ilman että tätä on ikinä treenattu.

Muutama kaveri salilla näyttää lupaavilta muutamissa otteluissa jonka jälkeen keskitytään heihin, pidetään vähän enemmän pistareita heille, laaditaan jopa perstuntumalta treeniohjelma oheisharjoitteluun ja odotetaan tuloksia. Sitten ihmetellään kun heille ei ole tasokasta sparria tarjolla pojille kun ketään muuta ei ole valmennettu.
 
Joo tuo on kyllä ihan totta että treeneissä pitäisi olla joku idea. Itse jos vedän treenejä, oli ryhmä minkä tasoinen hyvänsä niin ennen treeniä on joku ajatus siitä mitä treenaajien pitäisi tänään oppia ja sitä sitten lähdetään toteuttamaan. Toki se opetus pitää olla tason mukaan ja jos porukka ei välttämättä osaa tehdä suoritusta edes oikealla raajalla niin turha siinä on mitään rytminvaihtoa opettaa.

Ihanne olisi kuitenkin se että jokainen oppilas tietäisi joka hetki mitä tekee ja miksi. Toki useimmille tämä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, mutta ainakin ne vähän paremmat alkavat pikkuhiljaa tajuta että opetus ei tapahdu summittaisesti vaan siinä on joku pointti takana miksi lyödään tietyssä tilanteessa oikealla kädellä eikä vasemmalla eikä se johdu siitä että ohjaaja on nyt vain päättänyt niin. Ennenpitkää tämä johtaa ajatusprosessiin ja treenaaja alkaa itse pohtia mitä kannattaisi tehdä milloinkin ja miksi.
 
Välineharjoittelussa on puolensa, mutta sen hyödyllisyys riippuu ihan pitäjän tietotaidosta. Pistareihin voi lyödä kovempaa kuin ikinä sparrissa ilkeäisi lyödä ja hyvä pistareiden pitäjä pääsee siinä parhaiten korjaamaan pieniäkin tekniikkavirheitä. Mutta ideaa siinä tekemisessä olisi aina oltava mukana eikä vain paukuteltaisi sinnepäin kun nyt siltä tuntuu.

Jostain tekniikasta olisi hyvä myös leipoa se oma vahvuus. Jos vaikka katsotaan kreko-/vapaapainia tai nyrkkeilyä, niin kyllä siellä kirkkaimmalla huipulla yleensä ukoilla on joku tai jotkin 2-3 tekniikkaa ylivertaisen hyviä. Gennady Golovkinin jabi on aivan käsittämättömän hyvä. Huono se ei muillakaan tuon tason ammattinyrkkeilijöillä ole, mutta silti eron huomaa. Karelin aikanaa krekossa ei hirveän montaa eri tekniikkaa loppujen lopuksi tehnyt matsien voittamiseen. Vastukset tietää mitä on tulossa, mutta kun teet ne niin hyvin, ettei kukaan pysty niitä kuitenkaan puolustamaan, niin silloin voitetaan. Palhares on lukkopainipuolelta hyvä esimerkki. Varsin mallikkaasti on lukkopainin huipulla pärjännyt käytännössä yhdellä tekniikalla jota kaikki jo osaa odottaa. Sellaisia keskitason puurtajia, ihan ok kaikessa, mutta ei oikeasti hyvä missään, on vaikka kuinka paljon ja ne ei yleensä porukasta erotu.
Tätä nyt ei pidä ymmärtää sitten väärin, että kehoittaisin aloittelijoita yksipuolisempaan treeniin. Peruspohja on oltava kova ja niitä itselle vieraampiakin tekniikoita täytyy treenata jotta osaa niitä vastaan puolustaa, mutta kun pohjat alkaa olla kunnossa, niin olisi hyvä alkaa keskittyä kehittämään jotain selkeitä vahvuuksia. Aika usein näitä alkaa tietysti jo ilmetä siinä perustanluontivaiheessa ja sitten niihin keskitytään jatkossa lisää. Allekirjoitan täysin Bruce Leen sitaatin: "I fear not the man who has practiced 10,000 kicks once, but I fear the man who has practiced one kick 10,000 times".
 

3 kpl M-Nutrition EAA+

Mango - Hedelmäpunssi - Sitruuna - Vihreä omena

-25%
Joo tuo on ihan tosi että ottelijalla olisi hyvä olla joku pelottava ase. Se kannattaa olla vaikka ei olisikaan maailman huippua, jos ottelutyyli on kuitenkin jo selkeästi vakiintunut. Minun paras aseeni oli takajalan alapotku. Riku Immonen kertoi syksyllä ilmestyneessä FightSportissa hyvin "positiivisesta valmentamisesta". Eli siitä että ei niinkään yritetä korjata ottelijan puuttteita kuin vahvistaa niitä luontaisia vahvuuksia ja kehittää ottelutyyli niiden ympärille. Esimerkkinä Daniel Forsbergin kova lyöntivoima. Tietenkään se vahvuus ei tarvitse olla välttämättä tietty tekniikka, se voi olla myös vaikkapa loppumaton kunto, valtava nopeus tai hyvä liike.

Välineharjoittelu on minusta parhaimmillaan silloin kun toinen on selkeästi valmentaja joka vain pitää niitä välineitä eikä itse treenaa. Näinhän se menee esim. thaimaassa tai vaikka huippunyrkkeilijöillä ja näiden valmentajilla. Suomalaiseen seuratoimintaan missä treenikaverit pitävät välineitä toisilleen se sopii minusta paljon huonommin.
 
SUPERCARB (3 kg) -25%
http://muaythaipros.com/training-in-the-zone-how-to-achieve-peak-performance-in-muay-thai/

Hyvä artikkeli siitä miten treenataan "zonessa". Tunnistan ilmiön hyvin sillä elin tätä noin vuodet 2006-2012. Eräänlainen täydellinen keskittyminen urheiluun. Tuon jälkeen zone alkoi kadota. Treeneissä keskittyminen ei ollut samanlaista, huonoja treenejä tuli enemmän eri syistä ja tulostaso alkoi heitellä.

Zoneen pääseminen ei sinänsä edellytä kahta treeniä päivässä jatkuvasti tai muutenkaan sitä että elämään ei mahtuisi muuta kuin urheilu. Mutta eräänlaista säännöllisyyttä ja ennustettavuutta se kyllä vaatii ja usein näkee kuinka treenin ulkopuoliset asiat haittaavat henkilön kehittymistä.
 
Hassua kuinka näissä reenivideoissa usein ihannoidaan tuota Rupposen osuvasti veriripuli-mentaliteetiksi nimeämää aina-hapoilla- harjoittelua. Tuonkin jätkän tekniikkavideot näyttäisivät kovin paljon pirteämmiltä kun välillä tehtäisiin jotain hyvin levänneenä.
 
Minä en ole koskaan oikein perustanut noista vuosisuunnitelmista. Tai siis tietysti valmentajalla (tai itseään valmentavalla urheilijalla) tulee olla jonkinlainen yleiskäsitys siitä mitä harjoitusvuoden mittaan tullaan treenaamaan. Käytännössä käy kuitenkin niin että tuollaista suunnitelmaa joudutaan kuitenkin päivittämään jatkuvasti, jolloin sen hyötykin katoaa. Tulee aina otteluiden peruuntumisia ja uusia mahdollisuuksia, joista ei kannata kieltäytyä. Tulee sairastumisia ja loukkaantumisia ja mahdollisuuksia treenileireihin, joista ei ole mitään tietoa vuotta etukäteen.

Jossain painissa on eri tilanne kun kisoja on jatkuvasti, niiden aikataulut tiedetään hyvissä ajoin ja niihin voi vaan mennä ja saa varmasti useita matseja. Mutta ei se kehälajeissa mene niin ainakaan amatöörinyrkkeilyn ulkopuolella. Ja treeniolosuhteet muuttuvat aina arvaamattomasti. Vaikka itse tekisit kaiken viimeisen päälle niin hupsista vakiosparrikaverisi saakin opiskelupaikan toiselta puolen Suomea niin siinäpä sitten teet niitä vuotta aiemmin suunniteltuja kovia sparrieriä kun kukaan ei salilla pysy kanssasi pystyssä yli puolta minuuttia. Hommat ei vain toimi niin että treenejä voisi suunitella viikon tarkkuudella vuotta eteenpäin.

Siksi minusta kannattaa suunnitella vain seuraava parin-kolmen kuukauden jakso tarkasti. Sen loppupuolella katsotaan uusiksi mikä on tilanne ja suunnitellaan seuraava jakso.

Heinosen kirjaa en pidä kovinkaan hyvänä. Sain sen juuri vastikään luettua neljättä kertaa. ;) Erityisen huonosti se soveltuu oppimateriaaliksi jos ei ole suhteellisen laajaa pohjatietoutta treenaamisesta ja valmennusopista. Siinä keskitytään liikaa asioiden luokitteluun ja pyritään kirjoittajan painitaustan takia tuomaan kehälajeihin sellaisia käytäntöjä, jotka eivät sovi niiden systeemeihin.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom