100% totaalisen kaksikieliseksi tulee vain vanhempien kautta, pienestä pitäen siten, että molemmat puhuvat VAIN äidinkieltään lapselle ja vaativat myös tiukasti, että lapsi puhuu vanhemmilleen VAIN sitä kieltä, mitä vanhempi puhuu lapselle.
Mulla on yksi vanha kaveri, joka on täysin kaksikielinen. Isänsä oli australialainen, äiti suomalainen. Hänestä ei erota yhtään, että onko jompi kumpi kieli vahvempi vai heikompi, molemmat sujuvat siten, ettei erota äidinkielenään puhuvasta mitenkään. Tosin omien sanojensa mukaan suomi on hieman vahvempi ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että on suurimman osan elämästään asunut Suomessa.
Eräs työkaveri just eilen oli (siis vissiin isänsä on enkkua äidinkielenään puhuva, äiti suomalainen) hieman huolissaan, kun isänsä laiskottelee ton em. vaatimuksen kanssa ja siitä syystä pikkuveljensä ei oikein hanskaa enkkua, tai siis ei niin hyvin, kuin voisi/pitäisi. Ehkä huoletti se, että ei pystyisi tulevaisuudessa juttelemaan sujuvasti enkuksi (siis itselleen se vahvin kieli) pikkuveljensä kanssa. Siis ko työkaveri puhuu enkkua paljon vahvemmin, koska muutti perheineen Suomeen vasta 14-v.
Olin niin iloinen, kun juttelin erään kerran serkun vaimon kanssa, kyseessä siis kiinalainen nainen. Tiesin kyllä, että kyseessä on fiksu immeinen ja käsitys vain vahvistui, kun tuli näistä kaksikielisyysasioista puhe (heillä oli silloin pieni vauva). Hän sanoi lukeneensa asiasta ja oli tiukasti sitä mieltä, että isä puhuu lapselle aina vain suomea ja hän pelkästään kiinaa, että tuosta asiasta ei missään nimessä tingitä yhtään. Vissiin sen verran aikoivat joustaa, ettei kirjoitettua kiinaa tarvitse lasten opetella.
Kuulemma moni maahanmuuttaja tekee siinä pahan virheen, että yrittää puhua lapsilleen sen maan kieltä, missä asutaan, vaikkei sitä itse kummoisesti osaisikaan. Tutkimusten mukaan vain äidinkielellään pystyy esim. kommunikoimaan kunnolla tunteitaan, joten ihan psykologisestikin ja lapsen henkisen kehityksen kannalta on suotavaa, että vanhemmat puhuvat lapsilleen aina sillä itselleen vahvimmalla kielellä (lähes aina äidinkieli, eli ensimmäinen kieli).
Yksi perusjuttu, mutta kovin vaikea asia, olisi, että pariskunta osaisi toistensa äidinkieliä sujuvasti. Näin kellekään ei tule semmoisia "Mitähän propagandaa se ny tolle ipanalle syöttää?" -skitsoiluja, vaan pysytään mukana siinä, mitä lapsille puhutaan. Jep, voi kuulostaa pikkumaiselta, mutta semmoiseksi tuppaavat menemään itelle läheiset ja arat asiat.
Jos näistä haluaa itseopiskella lisää, niin hakusanoiksi second language acquisition, language transfer ja language interference. Jälkimmäiset kaksi termiä ovat käytössä tutkimuksissa, joissa Ausseihin tai Jenkkilään muuttaneiden suomalaisten enkun omaksumiseen on vaikuttanut suomi äidinkielenä. Muitakin on, noi ny tuli nopsasti mieleen.
Mua ovat nämä asiat kiinnostaneet ja olen näistä paljon lueskellut opiskelujen ja gradun tiimoilta. Joskus esim. kielen omaksuminen vs. oppiminen (muodollisessa opetuksessa) on veteenpiirretty raja. Perusasioita ovat ne, että totaalisen kaksikielisiä (saati useampikielisiä) on todella vähän, mutta myös vahva vieraan kielen osaaminen on äärimmäisen hyödyllistä hyvin monessa mielessä.
Joskus ja joillakin joku kielen osa-alue voi olla vahvempi, kuin sitä äidinkielenään puhuvilla. Tästä tyypillinen esimerkki on enkun oikeinkirjoitus, joka on monella suomalaisella vahvempi, kuin enkkua äidinkielenään puhuvilla briteillä ja jenkeillä. Ihan hirveästi ei tarvitse esim. brittiläisillä tai jenkkiläisillä nettipalstoilla pyöriä, kun tämän huomaa.
Kyseessä on yksinkertaisesti se, että me olemme oppineet ekana enkun oikeinkirjoituksen, eikä moni ole ikinä oppinut enkun ääntämistä, jotka ovat kaksi todella pahasti ristiriidassa olevaa tekijää (siksi, kun briteissä oli ensin kelttikieliä, niihin sotkeutui anglosaksisten heimojen kielet, jotka jäivät pohjaksi, sitten soppaa sotki latina, jonka jälkeen vielä ranska). Äidinkielenään enkkua puhuvat taas oppivat ensin, jo pikkulapsena, puhutun kielen ja ääntämisen, joka painuu todella syvälle pollaan, SITTEN vasta muodollisen koulutuksen kautta yritetään iskostaa oikeinkirjoitusta, joka on niin monessa kohdassa ristiriidassa ääntämisen kanssa. Täten minä en ainakaan yhtään ihmettele enkkua äidinkielenään puhuvien oikeinkirjoitusvaikeuksia. Ihme olisi, jos niitä ei olisi.
Ainiin, puolikielisyydestä. Tädilleni sanottiin suunnilleen vuoden 1970 paikkeilla Ruotsissa neuvolassa (ja miehensä sukulaisten puolelta), et "Et sitten ees yritä puhua suomee lapsille, niistä tuloo kumminkin vaan puolikielisiä sitten.". Kumpikaan Ruotsin serkuistani ei sitten osaa yhtään suomea. Ehkä ruotsalaisissa neuvoloissa ollaan jo pitkään oltu fiksumpia, mutta siinä 1970-l alussa vielä noin perkeleen typerää meininkiä. Harmi, ettei täti ollut riittävän topakka ja vahva vielä silloin (nyt kyllä on). Kaksikielisyys ei ole ihmisaivoille ollenkaan vaikeaa, kun vaan vanhemmat hoitavat homman fiksusti ja johdonmukaisesti.
Puuuh, tulipa jaariteltua. Toivottavasti tuosta saa jotain selvää.
Pitäisi aina ottaa huomioon sanan ympäristö, vähintään se virke, missä sana on, mieluiten samalla koko teksti. Tuon takia mä en ikinä käännättänyt oppitunnilla oppilaillani tekstejä, vaan sanoin "Mä en kestä kuulla teidän surkeita käännöksiä. Kääntäminen on vaikeaa jopa ammattilaiselle, vanhentunut ja tehoton opetusmetodi muualla, paitsi ehkä ko kielen spesialisteille yliopistotasolla, joten te voitte kääntää omalla ajallanne, jos haluatte, mutta oppitunteja siihen ei tuhlata.".
