Liikunnan psykologiaa
Täällä on kuule ihan samanlainen liikuntanyypiö.
Oma historia lyhkäisesti: Nainen, 26v, epäliikunnallisesta perheestä, 3 talvea joukkueurheilua 12-14 vuotiaana, kunto hanurista. Kyllähän se päähän ottaa, tämä. Jos olisi voinut lapsena rakentaa pohjakunnon ja liikunnalliset elämäntavat, olisi tilanne aivan toinen. Vaan eipä se ole. Olen aina halunnut tälle tilanteelle tehdä jotain, mutta ei se helppoa ole. Arvopohja ei antanut aiemmin edes periksi myöntää, että ihmisyyteen kuuluu ruumiillinen puoli (kts."epäliikunnallisesta perheestä").
Opettelin siksi viime keväänä juoksemaan. Juoksemisessa on erityinen aura, se tuntuu kunniakkaalta ja "ihmisyyteen kuuluvalta". Niin, ja kasikyt-ysikyt lukujen lapsena se aerobinenhan on se juttu, vai mitä? Sitä ei kauan kestänyt; jalat vetivät joka kerta 4km kohdalla turraksi polveen saakka. Ei vieläkään tietoa, että miksi. Luulen, että tottumattomuudesta se johtui.
Mikäli kuitenkin koet, että juoksu voisi olla sinun lajisi, voit opetella juoksemaan niin, että opettelet kävelemään vaikka puoli tuntia. Sitten rupeat sekoittelemaan sinne väliin ihan parin minuutin hölkkiä, jolloin juokset hiiiitaaastiiiii. Syke pysyy siis kävelyn tasolla (trust me, se pysyy, jos keskityt ajattelemaan, että juokset hitaasti). Ei mene kuin muutama lenkki, niin takuulla juokset jo kilsan! Kuukaudessa voit päästä jo 5km:iin!
Mutta se on ihan yhtä kidutusta. Tai ainakin oli mulle. Joka sekunti toivoi, että se vain loppuisi. En tajunnut, mikä se paljon puhuttu liikunnan ilo oli. Eipä paljon enää parempi terveyskään kiinnostanut, kun halusi melkein päättää päivänsä lenkillä.
Nyt olen sitten ryhtynyt käymään salilla ja olen tullut siihen tulokseen, että anaerobinen on se mun juttu. Voisiko se olla sinunkin juttusi? Opettelen tässä kyykkyä, maastavetoa, penkkiä ynnä muista ihan into piukeana. Ilahduttavaa, että voi keskittyä vähän aikaa täysillä ja sitten vähän levätä. Ei puhettakaan, että haluttaisi salilta äkkiä pois. En tajua, mihin perustuu mielikuvia salitreenaajista tyhminä sonneina. Ei siellä voi herpaantua! On pianaikaa tanko naamalla. Vapailla painoilla treenautuu monet aivojen osa-alueet -- ja itsetunto!
Uinti on ainoa aerobinen laji, joka minua kiehtoo, mutta ei sekään kiinnosta, jos pitää vetää pitkään tasaista tahtia. Tykkään kroolata (tekninen, vauhdikas), mutta ei sitä huonokuntoinen voi vetää yhteen menoon kuin altaan päästä päähän. Entäs sitten? Ei sitäkään tartte aerobisesti vetää, jos ei halua. Lämmittelyjen jälkeen voi repiä. Reeni on puolessa tunnissa ohi ja sauna kutsuu! Anaerobisessa harjoittelussa lyhyet pinnistykset pitävät mielen vireänä, lepo auttaa aloittelijaa tuntemaan olonsa hyväksi (ei pistävää tunnetta kyljissä, jne) ja tulokset näkyvät
heti!
Jahka olen saanut homman rullaamaan, saatan lisäillä jotain kestävyystyyppisempää harjoittelua pakkaan (tai vaan muuntaa tota uintia). Mutta vasta sitten, kun olen saavuttanut voimaa, liikunnallista älyä ja itsetuntoa.
Summaan: kokeile eri lajeja. Ei susta tarvi tulla juoksijaa. Mieti nyt ainakin ensin, että minkälaisesta liikunnasta tykkäät: kestävyys, voima, yksin, porukassa, pelaaminen, suorittaminen, tekninen, simppeli (ei sillä, että nämä kaikki olisivat keskenään edes ristiriidassa, ne vain painottuvat eri tavoin).
Ihan vaan pohdittavaksi. Urheiluharrastus on aivotyötä, olen huomannut. Eikä sen pidä olla tuskaa, ainakaan silleen pahalla tavalla ;)
