Huolia, murheita..? Surettaako joku?

[-pipsa-]

Tänne saa avautua ja itkeä Pipsan virtuaalista olkapäätä vasten. Mua itseäni ei ihan joka päivä vituta, nykyään aika harvoin enää, mutta huolia ja murheita on välillä vähän useamminkin.

Tällä hetkellä surettaa. Satuin löytämään Salaisista kansioista jotain kautta linkin finn&thin (pro-ano sivut) foorumiin ja sieltä erään linkin, jossa kerrotiin kuinka eräs 19-vuotias bulimikko oli kuollut. Tuli niin kamalan paha olo, että itku pääsi. Saa olla onnellinen, että on terve. Ja vaikka sitä rasvaa välillä vähän onkin kropassa, sen saa urheilemisella ja terveellisellä ja riittävällä ruokavaliolla pois... Voi ku kaikilla oliskin asiat hyvin...

 

[pikkupunttari]

Tosi surullista... harmi että joillakin on sellaisia ongelmia.

Itsellä on paha olla stressin vuoksi. Kaikki pukkaa päälle. Etenkin kouluhommat näin viimeisinä päivinä. No onneksi se loppuu vähäksi aikaa...

 

[323443]

Mua surettaa :(
Juhannus on tulossa ja juhannuspäivän jälleen kerran vietän yksin :( Pitäis kyllä olla iloinen kun on lähtö Alanyaan juhannuspäivänä, mutta jostain syystä vaan nyt on surullinen olo.... On vain jotenkin sellainen tunne syvällä sisimmässä, että jotain ikävää tapahtuu.... en tiedä mistä se tunne johtuu :(

Ei pitäisi valittaa pienistä kun joillain ihmisillä tosiaan on paljon suurempiakin murheita. Maailmassa on niin paljon ikäviä asioita, joille ei mitään voi niin pitäis kyllä olla itse iloinen siitä, että saa olla terve ja on katto pään päällä, mutta silti joskus vaan surettaa, vaikka asiat olisikin suht. hyvin.
Kun sitä on elämänsä aikana kokenut paljon kurjia asioita ja on joutunut niistä selviämään aina yksin niin joskus vain suru valtaa mielen.... Yksin ei aina ole niin kivaa olla :itku:

 

[Taskuamatsoni]

Masentaa ja surettaa... En tiedä johtuuko tuosta helteestä vai mistä, mutta koko ajan on mieli maassa. Haluaisin nukkua koko päivän ja juhannuksen ohi. Kyllä on taas turha olo. Niinku mulla ei ois mitään merkitystä eikä ketään kiinnosta mitä mä teen, miltä musta tuntuu ja mitä mulle tapahtuu. Paitsi tietty ne joiden on pakko "viran puolesta", esim. vanhemmat... Ihan v*tun yksinäinen olo.

 

[heduhemuli]

mulla on ollu ihan kummallinen olo koko päivän semmoinen tosi hermostunut ja alavireinen enkä oikein osaa paikallistaa mistä se johtuu ku on kohta lomaa ja kavereitakin näkee kaikkia tulevan viikonlopun aikana.. ironista munhan pitäis suurin piirtein hyppiä voltteja ilosta mutta masentaa silti ...:itku: stressiä se taitaa vaan olla ..tällä viikolla meiän pitäis saada tietää josko me oltaisiin onnellisia omakotitalon omistajia syksyllä...ja tunteet on pinnassa.. yhtenä hetkenä :lol2: ja toisena :itku: ihan ku ois taas paksuna.. toivottavasti ei sentään... eipä olis hurramista jos taas paukahtais paksuksi ku en usko siihen abortti vaihtoehtoon .. no kohtalolla on omat pikku kujeensa ja ne on vain siedettävä...pakko on nyt vaan vetää iloista naamaa muiden edessä ku oon vielä töissä no nyt meni taas jaarittelux mut purinpa vähän sekavia tuntojani tännekin...

 

[MerZi]

Mullakin on hurjan sekavat tunteet. Mun pitäisi varmaan olla iloinen, olen todella suuren elämänmuutoksen edessä, täyskäännöksen oikeastaan. Palaset on loksahdelleet kohdalleen koulutuksen ja työn suhteen, mutta ihmissuhteilta tämä taas ottaa... En voi jättää tilaisuutta käyttämättä, ja olenhan tiennyt tämän olevan edessä. Olen kai vain tottunut tähän vakaaseen, tavalliseen ja turvalliseen elämään.

Olen tässä pari päivää itkeskellyt ja paininut ilon ja surun tunteiden välillä. Noh, jospa tämä tästä vielä. Ei oo ainakaan hirveät juhannusfiilikset.

 

[topokatti]

Ehkä sinkkuna ei aina olekaan niin kivaa. Viime juhannus meni ihan samoissa merkeissä. Ei huvittaisi.

 

[Venla]

Kiitos -pipsa- olkapäästä. Mulla menee kaikki huonosti, ahdistaa. En enää ole ollut oma itseni enää aikoihin. Ja se surettaa. Kolmeen viikkoon en ole päässyt urheilemaan lainkaan ja sitä ennenkin vain kevyttä, kun kroppa reistaa - pääkään ei ole kunnossa. Kroppani on kerännyt nestettä niin että olen lihonut parissa viikossa 10 kiloa ja oloni on niin tukala sen vuoksi, että en voisi treenata vaikka jaksaisinkin.
Piti olla peruskuntokausi, voimaa ja kestävyyttä, mutta tää kesä menee tähän,alottelen masennuslääkitystä ja kituutan töissä jos jaksan aamulla herätä tai kehtaan myöhästyä, jaksanko koskaan olla siellä ku ehkä 5 vaikka oikeesti mun pitäisi olla saikulla nyt ja järkkään polttareita ja häitä vaikken halua edea tavata ihmisiä koska inhoan itteeni tällasenä, en osaa jaksaa hymyillä ja olen läski, en tajua kauanko kestää että mä löydän taas sisältäni tulen joka auttaa mua tappeleen kehässä. Koska mä edes pääsen taas nauttimaan urheilusta, saatika lajitreenistä?
Oon yksinäinen, pitkästä aikaa tuntuu ettei sinkuus aina olekaan jees. Tai sama se, ulkopuolisuuden tunne on pahin. Liikaa ympärillä turhia ihmisiä, harvat kaukana ehkä vähän ymmärtävä. Yksin, vaikka olen seurassa. Enkä halua mitään.
Tietokone on rikki. Olen vain niin uupunut ettän jaksa viedä sitä korjattavaksi. Kirjastovelkaa on tuhottomasti. En vain jaksa hoitaa noita. Pää on sumussa. Jalat sementissä. Haluan tuntea edes kipua.
En nää elämässä muutenkaan mitään, itseäni vihaan. Pelkkä tyhjää, samatekevää.Surullinen olo koko ajan. Eikä vain minusta. Liian moni läheinen ystävä on poikki, sairas, masentunu, itsemurha-aikeissa, todella isoissa rahahuolissa. Ja on vaan samantekevää. Koska tää loppuu? Upottaa.

Väsyttää.

 

[jessica]

Venla, olethan tarkastuttanut kilpirauhasarvosi? Helposti hoidettava vajaatoiminta kun aiheuttaa kaikkea tuota: väsymysta, masennusta, saamattomuutta, turvotusta jne. Paljon voimia!

 

[kuukunen]

Kamala olo... Aiemminkin kirjoitin johonkin yleiselle tästä mun ihastus-dilemmasta, mutta sain vittuilua osakseni.
Pelottaa miten tässä käy. Pelottaa kun ei hallitse itseään, niinkuin aina ennen on hallinnut.
Avon kanssa on oltu 9 vuotta ja tämä on ollut ihanaa, ruusuilla tanssimista koko aika. Nyt vaan on ruvennut ahdistamaan... tuntumaan siltä että avo rakastaa enemmän mua kuin mä sitä. Meillä on siis kaikki hyvin muuten...mutta...

Viime kesänä ihastuin yhteen poikaan, en oo koskaan ihastunut niin... kuulostaa tosi romanttiselta hömpältä ja ties vaikka miltä, mutta se hetki kun ekaa kertaa toisemme nähtiin, niin se KOLAHTI ja molemmat sen huomas... sitte tuli talvi, eikä olla nähty ja pääsin siitä yli tavallaan, vaikka poika mielessä pyörikin...
Noh, kesätyöt kutsui jälleen (töissä siis tavattiin) ja kävi samalla tavalla, taas kolahti ja vielä lujempaa... Ei olla juteltu, kumpaakin ujostuttaa (mikä on outoa, ei mua yleensä koskaan ujostuta!) tervehditään ja vaihdetaan muutama sana "työn puolesta", katsellaan toisiamme ja hymyillään... niillä hetkillä tuntuu että koko muu maailma pysähtyy, eikä olla kuin me kaksi (ennen mä olisin nauranut tämmösille kuvauksille ).

Ennen tätä ihastumista meidän suhde voi hyvin, nyt tuntuu ettei mikään enää ole varmaa...oon pyrkiny (oikeesti!) taistelemaan tätä vastaan, oon ajatellu että tää menee ohi ja että se poika on varmaan ihan karsee tyyppi ja että tää on joku mun kriisi ja vaikka mitä... mutta nämä ajatukset nollautuu heti kun se katsoo silmiin ja hymyilee.

Mä en oo ikinä ihastunut näin, en ees teini-iässä. Olen aina ollut enemmän järki- kuin tunne-ihminen. Avonkin kanssa vain ajauduttiin yhteen, ei ihastuttu mutta pikkuhiljaa rakastuttiin. Ensi silmäystä en edes muista.

Mun käytös on kai ollut hieman outoa, oon niin masentunut tästä jutusta ja ehkä hieman myös etääntynyt avostani, kun hän on huomannut jotain...eli hän on ruennut kehumaan mua päivittäin kauniiksi ja ihanaksi ja että on ihanaa olla mun kanssa ja sen sellaista... ennen ei puhunut tuollaisia joka päivä.. ilmeisesti hän pelkää menettävänsä minut...vaistoaa jotain?

Ikinä en silti voisi häntä jättää, hän on liian iso osa mun ja mun perheen elämää, kun toiset kasvaa erilleen tässä ajassa niin me on kasvettu kai kiinni?! Hän ei ehkä pärjäis ilman mua... tämmösiä mä ajattelen.
Avo on mulle kai tärkeämpi kuin minä itse... niin kyllä muutkin läheiseni. Ennemmin satutan itseäni kuin muita.

Mä oon niin hukassa, itkettää vaan ja tunteet velloo... ahistaa. Epäilen että ihastuspoika tekee pian aloitteen, on näköjään hieman rohkaistunut... mitä mä teen? Mulla on vahva tunne että haluan sen ihmisen elämääni, mutta kun kerron seurustelevani niin takuulla hän häipyy...
Ihastusta on kuitenkin kestänyt jo vuoden, ei tämä voi olla mikään pikkujuttu? Ja vielä on molemminpuolista...

En mä kaipaa teltä mitään kommentteja, mutta halusin vain johonkin purkaa tätä möykkyä... kun ei ole ketään kelle puhua. Jos jollekin läheiselle kertoisin niin takuulla se tuomitsis mut ihan paska-ihmiseksi. Kun me ollaan täydellinen pari ja niin edelleen...Ja minähän olen järki-ihminen ja tukahdutan tunteeni jos on pakko.

 

[Copacabana]

En mä kaipaa teltä mitään kommentteja, mutta halusin vain johonkin purkaa tätä möykkyä... kun ei ole ketään kelle puhua. Jos jollekin läheiselle kertoisin niin takuulla se tuomitsis mut ihan paska-ihmiseksi. Kun me ollaan täydellinen pari ja niin edelleen...Ja minähän olen järki-ihminen ja tukahdutan tunteeni jos on pakko.

Tuntemuksesi ovat juuri senkaltaisia, että niistä täytyy saada puhua jonkun kanssa tai kuten sinä teit käännyit pakkiksen puoleen.

Ainut neuvo jonka sulle osaan antaa on, että kuuntelet sydämesi ääntä.
Älä missään nimessä tukahduta tunteitasi, koska jos sen teet niin jossakin elämäsi vaiheessa tajuat minkä suuren virheen olet tehnyt.

Älä tuijota suhteesi pituuteen vaan kiinnitä huomiota sen laatuun.
Tiedän monia pitkiäkin ( n. 20 v. ) aviossa tai/ja avossa olleita jotka ovat rakastuneet silmittömästi ja vaihtaneet kumppania.
Rakkaus on tunteista suurin.

Kutina vatsanpohjassa tietyn henkilön nähdessä on merkki jostain muusta kuin pelkästä ystävyydestä!

 

[Venla]

Venla, olethan tarkastuttanut kilpirauhasarvosi?

On ne katottu, ja sitä mäkin epäilin... mutta ei. Ei meinaa selitystä löytyä.

 

[hannelek22]

Pipsan olkapään lisäksi yritän minäkin helpottaa oloanne...

Missukalla ja Venlalla kuulosti ihan masennuksen alkavilta oireilta, jollakin se menee ohi ja toiset sitten tarvii apua. Tuo yksinäisyyden tunne on tiettyyn rajaan asti kärsittävä meidän jokaisen, kun me ollaan kuitenkin täällä tietyllä lailla aina yksin, minullakin tulee sellaisia fiiliksiä, vaikka on lapset ja perhe "ympärillä", en minäkään sinkkuudesta aina nauti, varsinkin nyt kun monet sinkkutyttökavereistani on löytänyt miehen eikä ole enää vapaana lähtemään, usein tuo surullisuus ja masennus tuntuu tulevan silloin, kun on jokin muuttumassa/muuttunut elämäntilanteessa eikä sitä vielä osaa hahmottaa taikka hyväksyä, elämä muuttaa muotoaan koko ajan ja siihen täytyy yrittää sopeutua, vaikka pikkuisen kerrallaan.

Luulin pitkään olevani ainoa, jolla tulee se ulkopuolisuuden tunne vaikka kesken festarihulinan, se onkin aika yleistä, joku on joskus sanonut, että parenpi on tuntea sitä pahaaoloakin joskus, että se kertoo ihmisen herkkyydestä.

Muittenkin, heduhemulin, Merzin, missukan ja salitytsyn juttuja on ollut kiva lukea, mutta varsinkin Venla on ahkera kirjoittaja ja terävä kommentoija tuolla yleiselläkin puolella. Nyt kun ittellä on hyvä olla (masennussurvivor!), tuntuu pikkasen surulliselta lukea teidän bluesista, jos voisin ottaa ne teiltä pois varmasti ottaisin, vaikken teitä "oikeasti" tunnekaan, mutta se ei taas auttaisi teitä kasvamaan ja oppimaan jotain ittestänne.

Olen jo aikaisemminkin hokenut, että elämä on nyt ja elämä on jokaisen omassa päässä. Minulle on ollut kova paikka oppia, että elämä ei ala sitten, kun velat on maksettu, 5 kiloa painosta tippunut, mies löytynyt jne. vaan se on nyt,esim juhannuksen jälkeen sunnuntai-iltana Pakkiksensivuilla...

Antakaa ittellenne aikaa, tehkää jotain pientä mistä tykkäätte, isot asiat ovat monesti liian vaativia väsyneelle, sanokaa nukkumaan mennessä ittellenne: Hyvää yötä kultaseni, nuku hyvin!

...no höh, luin tuon ylläolevan tekstin ja eipä ole hannelea kirjoittajan lahjoilla nakattu!!! Mutta edelleen muutama asia, Kuukunen, olemme siskojeni kanssa useasti jutelleet, että jos ei tiedä... niin silloin valitettavasti tietää jo, mutta ei uskalla tunnustaa, voimia sinullekin.

 

[Venla]

Missukalla ja Venlalla kuulosti ihan masennuksen alkavilta oireilta, jollakin se menee ohi ja toiset sitten tarvii apua.

No, ei se oikiastaan ole alkavaa vaan iha sitä ittiään. Eihä tässä olekaan ku viimeset 5-7 vuotta tapeltu saman kierteen kanssa. Kiitos sullekin, olkapäästä. Kiva terapiaketju, oikeeseen terapiaan ku ei pääse, ellei joskus hamassa tulevaisuudessa. Tänään oli lekuri. Kropan kiukutteluille ei löydy oikein järkevää syytä edelleenkään. Hmph. Ahistaa tällanen epäselvyys.

 

[lellutin]

Mua masentaa ihan sikana se et oon koko ajan kipeä, ja siitä kärsii sitten joka asia. Varsinkin nyt kuin ois pakko treenata ja olla hyvässä kunnossa,
Viikonloppu meni ok, ei ollut kurkkukipua ym, mutta heti kun tänään olin tunnin ollut töissä, alko kipu ja nenä vuotaan.Oon ihan tosissani alkanut epäileen että täällä mun duuni paikassa on jotain kosteusvaurioita..Koska oon ollut koko sen ajan (9kk) kipeenä kunj tässä paikassa olen töissä ollut..Ja onhan siinä tietty sekin et kun pitäs rauhassa antaa ittensä parantua, mutta jos pystyy välillä olemaan yhen päivän poissa saikulla, niin se ei kauheasti oloa paranna.Onneks parin viikon päästä alkaa kesäloma, saa levätä kunnolla ja parannella oloa.

 

[Seireeni]

Mua surettaa kun luulin että olin parantunut ahmimishäiriöstäni (BED) kun en oo yli puoleen vuoteen saanut ahmimiskohtausta. Noh, juhannuksen mökkireissulla tilanne sitten riistäyty käsistä ja ahmin neljä päivää putkeen aamusta iltaan sipsejä, makkaraa, pullaa, karkkia ym. ym. Eilen vielä synttäreiden kunniaksi piti kotonakin vetää pitsa, putkilo pringlesejä, pussi irtiksiä... En oikein tiedä mikä meni pieleen, kait jotenkin heitin liian vapaalle vaihteelle.

Kaksi asiaa tässä harmittaa kauheasti: ensinnäkin se, etten sitten varmaan olekaan päässyt yli tästä ahmimishäiriöstä, ja toiseksi se, että kolme kiloa tuli lisää painoa ja puolentoista viikon päästä on lähtö Italiaan. Tarkoitus oli vielä kilo-pari kiristellä ennen reissua, mutta nyt homma meneekin sitten tämän turvotuksen karisteluun... Huoh. :(

 

[heduhemuli]

On ne katottu, ja sitä mäkin epäilin... mutta ei. Ei meinaa selitystä löytyä.

juu mulla oli sama efekti tossa kolme vuotta sitten eli tuli 10 kiloa kuukaudessa kaks kuukautta putkeen eli 60 päivää ja 20 kiloa ja risat :itku: (kieltäydyin punnituksesta 20 kilon jälkeen mutta vaatekoko kasvo siitä vielä) eli kävin kaikki samat läpi masennuksen ym ja kokeita toisensa jälkeen mitään ei löytynyt kunnes mulle tuli harjoittelija lääkäriksi joka rupes inttään et ne on väärin tehty ne kokeet ja uusis kilpirauhas kokeet ja kappas keppanaa sehän se oli eli ennen testii pitäis olla ilman kahvia, teetä ja tupakkaa 12 tuntia varsinkin se tupakka teetti mulla vaikeuksia mutta kokeissa paljastui kilpirauhasen vajaatoiminta johon sain lääkityksen.. johan autto ! eli vaadi uudet kokeet ja riippumatta mitä lääkäri sanoo niin paastoa lievästi ennen koetta ( osa lääkäreistä on sitä mieltä ettei paastoaminen ole tarpeen ja ettei nuo mainitsemani aineet vaikuta tulokseen mutta mulla ainakin vaikutti)
tosin työllä noi kilot tarttis saada pois ja oon nyt reilusti yli puolen välin ite mut mä oonkin tämmönen laiskamato joka ei saa mitään nopeasti aikaseksi mut yli painosta on jäljellä enää 9 kiloa joten..:lol2: pään sain kasaan aika nopeasti mutta pitkään oli sitä että vaipu helposti masikseen ku ei sujunu ja nukutti koko ajan eli nukuin vuorokaudesta noin 16 tuntia onneksi se meni sit lopulta ohi.. enää ei oo turvottanu niin pahasti mut silti näkee ittensä varmaan vielä pitkään läskinä ennen ku pää taipuu miettiin muuta ...eipä auta ku :wall: silloin ku mennään liian lujaa siihen läskiajatteluun..itsesääli on sairautta mut aina joskus on pakko sairastaa että voi olla taas terve:lol2:

 

[Venla]

eli vaadi uudet kokeet ja riippumatta mitä lääkäri sanoo niin paastoa lievästi ennen koetta ( osa lääkäreistä on sitä mieltä ettei paastoaminen ole tarpeen ja ettei nuo mainitsemani aineet vaikuta tulokseen mutta mulla ainakin vaikutti)

Oho, joo... Paaston (10h) jälkeen nuo kyllä katottiin, eikä siinä ollu kahvia tai tupakkaa tai teetäkään tullut nautittua. Tiiä sitten, vieläkö pitäisi koettaa jotain vaatia. Paino en ennenki heitelly ja turvotusta on ollut tosi oudosti. Vai onko sitten vain sitä kuuluisaa säästöliekkiä ja ylikuntoa, en tiä, ahistaa tämmönen. Nyt ei oo edelleenkään muuta löytynyt kuin alhainen kalium ja korkea verenpaine. Väsyttää niin saatanasti. Ei oikein jaksais sinnitellä. Näen itsekin katseestani ettei siinä ole sitä mitä siinä on ollut ennen. Vittu mitä paskaa, olisi edes joku oikea syy olla taas pohjamudissa. Nyt vielä flunssa päälle tähän, ettei vain pääse aloittamaan treenailua, edes koettamaan. Ihanaa. Tuntuu ettei koskaan nousta. Tekis mieli vaan käpertyä jonnekin ja lakata olemasta. Ja hyvinhä mullaki asiat on, saatana. Näistäkin avautumisista on huono omatunto. Hullu mikä hullu, siinä se.

Kyllä sä Heduhemuli niistä viimesistäki kiloista vielä pääset. Omituisella tavalla kiva kuulla että jollain muulalkin on ollut jotain tällasta, vaikken tiiä onko selitys edes sama :/ Kuukusenkin tilanne on... huoh. Mitä mä osaisin sanoa? Ehkä tuo jo selvensi kun puit sanoiksi? Koeta miettiä mitä oikeasti haluat ja mistä olet valmis luopumaan. Ja miksi - mitä pelkäät, pitäisikö pelko kohdata? Lähesty sitä ihastuspoikaa jotenkin. Tai - niin mä tekisin, jos todella tuntuisi siltä että sukat pyörii jaloissa. Se ei ole järkevää mutta se olisi... tärkeää.

 

[mirja]

Kuukunen, Mulla on aikalailla samatilanne... ainut ero on, että mun avon kans ollaan oltu vasta kolmasosa teidän ajastanne. Välillä tuntui, kun luin sun tekstiä, että lukeeko joku mun ajatuksia...
Tää on mun eka kunnollinen, pitkä ja vakava suhde, joten vertailu mahdollisuuksia mulla ei ole. ...yhtäkkiä jotain tapahtu, kyllä meillä meni vähän suksetkin ristiin (mutta niinhän joka suhteessa menee välillä, ajattelin), sitten mulle tuli tunne, että ehkä tuo ei oo se tyyppi kenet haluaisin lopun elämäksi tuohon viereen... Joku toinen tuli vähän niinku tilalle (ihastus)... Musta tuntuu, että tää juttu alkaa hiipua pois, koko se rakkaus. Mutta pahinta on myös musta se, että toiseen on jo ehtinyt tottua ja tuntuis mahdottomalta idealta lopettaa tätä. Eikä koskaan voi tietää onko ruoho sittenkään vihreämpää aidan toisella puolella.

Ja sitten tää toinen; se ilmestyy kuin salama kirkkaalta taivaalta, mitään varoittamatta ja jää muhun, mun mieleen... En voi olla ajattelematta sitä ja joka kerta kun ajattelen häntä, mulla tulee perhosia vatsaan...
"Ottakaa se pois musta"

Toisaalta tuntuu, että annan ajan kulua, aika tekee tehtävänsä ja antaa tarvittavat vastaukset, mutta sitten kun ollaan tämän uuden ihastuksen kanssa, niin tuntuu, että petän itseäni ja salailen omia tunteita, vaikka ne kuinka haluaisi päästä ulos. Sitten on vielä yksi juttu, välillä pelottaa, että jos nykyinen suhde loppuu ja jos siitä tulevasta ei tulisi mitään, ja jäisin yksin... Mä kaipaan sitä toisen lähellä olemista, ehkä pelkään olla yksin...

 

[mafiatar]

Avon kanssa on oltu 9 vuotta ja tämä on ollut ihanaa, ruusuilla tanssimista koko aika. Nyt vaan on ruvennut ahdistamaan... tuntumaan siltä että avo rakastaa enemmän mua kuin mä sitä. Meillä on siis kaikki hyvin muuten...mutta...

Viime kesänä ihastuin yhteen poikaan, en oo koskaan ihastunut niin... kuulostaa tosi romanttiselta hömpältä ja ties vaikka miltä, mutta se hetki kun ekaa kertaa toisemme nähtiin, niin se KOLAHTI ja molemmat sen huomas... sitte tuli talvi, eikä olla nähty ja pääsin siitä yli tavallaan, vaikka poika mielessä pyörikin...
Noh, kesätyöt kutsui jälleen (töissä siis tavattiin) ja kävi samalla tavalla, taas kolahti ja vielä lujempaa... Ei olla juteltu, kumpaakin ujostuttaa (mikä on outoa, ei mua yleensä koskaan ujostuta!) tervehditään ja vaihdetaan muutama sana "työn puolesta", katsellaan toisiamme ja hymyillään... niillä hetkillä tuntuu että koko muu maailma pysähtyy, eikä olla kuin me kaksi

Ennen tätä ihastumista meidän suhde voi hyvin, nyt tuntuu ettei mikään enää ole varmaa...oon pyrkiny (oikeesti!) taistelemaan tätä vastaan, oon ajatellu että tää menee ohi ja että se poika on varmaan ihan karsee tyyppi ja että tää on joku mun kriisi ja vaikka mitä... mutta nämä ajatukset nollautuu heti kun se katsoo silmiin ja hymyilee.

Mä en oo ikinä ihastunut näin, en ees teini-iässä. Olen aina ollut enemmän järki- kuin tunne-ihminen. Avonkin kanssa vain ajauduttiin yhteen, ei ihastuttu mutta pikkuhiljaa rakastuttiin. Ensi silmäystä en edes muista.

Ikinä en silti voisi häntä jättää, hän on liian iso osa mun ja mun perheen elämää, kun toiset kasvaa erilleen tässä ajassa niin me on kasvettu kai kiinni?! Hän ei ehkä pärjäis ilman mua... tämmösiä mä ajattelen.
Avo on mulle kai tärkeämpi kuin minä itse... niin kyllä muutkin läheiseni. Ennemmin satutan itseäni kuin muita.

Mä oon niin hukassa, itkettää vaan ja tunteet velloo... ahistaa. Epäilen että ihastuspoika tekee pian aloitteen, on näköjään hieman rohkaistunut... mitä mä teen? Mulla on vahva tunne että haluan sen ihmisen elämääni, mutta kun kerron seurustelevani niin takuulla hän häipyy...
Ihastusta on kuitenkin kestänyt jo vuoden, ei tämä voi olla mikään pikkujuttu? Ja vielä on molemminpuolista...

Ja minähän olen järki-ihminen ja tukahdutan tunteeni jos on pakko.

Tämä oli ihan kuin mun näppiksestä!! voi herrajumala sentään.. mulla avon kans suhdetta takana kuutisen vuotta. Ja viime syksystä Kuukusen tilanne. Paitsi että ollaan töissä vakkariin molemmat, ja nyt pikkuhiljaa tästä on kehittynyt jotain muutakin kun työkaveruutta.. viimeksi viime vkl sanoin, että voidaan kyllä mennä kaljalle tai muuta mutta sun on huomattava se, että mä seurustelen vakavasti, me voidaan olla kavereita mutta enempää mä en vaan voi antaa. En vaan voi.

Voi helv.. :( mä ehdotin jo avolle jossain vaiheessa tuossa keväällä että pidettäis vähän taukoa ja kateltais, mutta ei sitten, kun ei avo tahdo. Vaikka hän välillä haukkuu mut maanrakoon ja vaikka hän tietää osittain tämän mun työkuvionkin, niin ei halua päästää musta irti. Mä yritän järkkää ja korjata kaikkee ja siivoan ja teen safkaa ja kaunistaudun ja laitan ja olen oikein kätevä emäntä tunnontuskissani. Juoksen kuin hullu maratonharjoittelija ja käyn salilla aamukuudelta. Kuukautiset tulee miten sattuu jos tulee ja mä vaan ajattelen tätä työkaveria. Mä vihaan itseäni, mä vihaan näitä tunteita. Mä vihaan sitä että koen ansaitsevani kaiken mitä nyt voisin saada. Be careful what you wish. :wall: