Fiilikset Kultsan kisan jälkeen?

[fitcat]

Niinpä.

Mä olen pohtinut asioita niin maan perin juurin kisojen jälkeen, et voitais jo puhua intensiivitutkimusmatkasta itseensä ja erityisesti sinne yläpäähän. Fysiikasta jauhetaan jo joka käänteessä niin paljon, et kypsyttää jo ainainen ulkokuoren arvostelu. Mut miten se kisafysiikka tehdään? Päästähän se kaikki tekeminen ja käskyt toimia lähtee. Tarvitaan motivaatiota, kurinalaisuutta, kieltäymystä, itsekkyyttä. Toki myös itsearvostusta, nautintoa ja mielihyvää, jotta jaksaa viikosta ja kuukaudesta toiseen työstää itseään kuin jotain taideteosta, jonka valmiiksi saamiselle on ehdoton deadline. Tuleeko musta tarpeeks hyvä?

Mä en ole vielä keksinyt, et minkälainen olis oikein optimaalinen f/bf-kilpailijan psyyke. Siis semmoinen, joka kokis asiat kohtalaisen vaivattomiksi ja stressais/kärsis vain vähän kilpailuun valmistavasta kaudesta. Onko niitä edes?Välillä harmittaa, etten osaa asennoitua itseeni tarpeeksi ulkopuolisesti, jotta dieetti ei tuntuis niin pahalta. Sehän on vaan projekti, jossa kohteena on mun kroppa. Asenne ratkaisee, ja kova pää. Homma hoidetaan eikä turhaan mietitä, onko tämä nyt fiksua tai mitä mä teen itselleni. Jep, mutku mä vaan en ole sellainen. Välillä oikein ärsyynnyn itselleni, kun koen olevani liian herkkis. Mitä edemmäs dieetillä mennään, sitä enemmän pohdiskelen omia motiiveitani ja ihmettelen, miksi koen tämän kaiken melko kielteisenä. En saa, totakaan en oikein vois, taas jouduin kieltäytymään (ruoka, yhteiset menot, spontaanit ajanviettoehdotukset ym). Safkat mukaan joka paikkaan, ja syön vaikka keskellä katua jos kello niin sanoo. Treenit menee kaiken edelle, kaverit saa luvan taas ymmärtää. Lomamatkalle ex tempore? Öö, noup. Mä oon katsos dieetillä, ei siitä vois sit silleen nauttia. Kaiken kontrolloiminen tuntuu ajoittain ihan vankilalta, johon oon ihan itse itseni asettanut. Ovi on auki, mutta sielläpä istun kun näin olen päättänyt ja hoen itselleni, et tää on mahtavaa fitnesselämää. Periksi en antais ikinä, kun kerran dieetille olen lähtenyt. Sehän vasta oliskin munatonta! Saan (hohhoijaa) kiksejä siitä, et kuvittelen olevani parempi kuin ne minua ihmettelevät, jotka ei muka tähän pystyis (lue: eivät edes halua, fiksut). Salaa jopa heikkoina hetkinä vähän kadehdin esim.työtovereita, jotka eivät onneksi ole keksineet näin hullua tapaa kuluttaa elämäänsä. Olenko yksin?

En ainakaan itse koe, että olisin jotenkin perusnegatiivinen ihminen, tai että näitä dieettiajatuksiani ylipäätään olis helppoa selittää millään järkevällä syyllä. Mut olen huolissani siitä Faidrankin sivuamasta (persoonallisuuden) muutoksesta minussa, jonka tämä kisaaminen on mussa saanut aikaan. Ennen kaikki oli paljon huolettomampaa! Treenasin vaan, ja nautiskelin sekä Voimasta että ruuasta (Haukkari näemmä tietää..). En miettinyt kondistani samalla tavalla kuin nyt, tai tapellut mieleni kanssa ensin dieetillä ja sitten sen jälkeen, kun -argh- kaikki hieno katoaa. Just tuo ihmeellinen, dieetin jälkeinen vapaus ei enää kauaa tunnukaan vapaudelta, vaan sitä huomaa muuttuneensa; Mähän olenkin näemmä aiempaa ankarampi itseäni kohtaan myös offilla. Ei sais tulla liikaa kiloja, koska seuraava dieetti jo kolkuttelee. Ja olishan se upeaa olla aina hyvässä kunnossa, osoittaa itselle ja muille et tää on mulle hei oikeesti elämäntapa ja blaah blaah. Toisaalta, kyllähän niitä kiloja täytyy tulla, että taas kehittyy. Seuraaviin kisoihin siis, miksipä muutenkaan.
Ihan totta, joskus kaipaan aikakonetta, joka veis mut takaisin aikaan ennen kisaamista, sinne peilittömän salin hämärään puurtamaan omaksi iloksi ilman tätä nykyistä kokemusta ja ainaista kisaamisen himoa. Kyllä, himoksikin kait sitä voi sanoa. Kun kaikesta edellä itketystä huolimatta haluan vielä varmasti yrittää uudestaan, lähteä muiden mukaan kärsimään, kokeilla taas rajojani fyysisesti ja psyykkisesti. Haluan oppia ja yrittää löytää sisäisen rauhan dieetille, ja käyttää hyväkseni aiemmista tuntemuksista opittuja keinoja jaksaa tätä hommaa ilman kohtuutonta väsymystä. Kunnioitan tosi paljon niitä tyttöjä (ja miksei poikiakin tietysti), jotka ovat kilpailleet useita kertoja peräjälkeen. He ovat varmasti oppineet jo tunnistamaan omat psyykkiset heikkoutensa ja siksi osaavat hallita niitä niin, etteivät ne pääse niskan päälle. Itse tunnustan olevani tässä vielä aloittelijan tasolla. Siksipä tavoitteena seuraavissa kisoissa on ainakin mun kohdalla fysiikan parantamisen lisäksi henkisen puolen kehittäminen. Miten tehdä joka dieetistä aiempaa helpompaa? Tytöt, näitä keskusteluja tarvitaan. Ollaan rohkeita, samassa veneessä kun tässä ollaan.

 

[Faidra]

Tämä teksti on sitten täyttä ajatuksenvirtaa... kaikki ajatukset eivät ole jotain mitä aikoisin toteuttaa tai miten olen asian kokenut, vaan pitkälti kaiken sen summa miten näen tämän fitnesstouhun sekä omassa, että muiden tyttöjen elämässä.

fitcat, siinäpä tuli monta monituista riviä täyttä asiaa! Tosi hienoa että kirjoitit ajatuksistasi. Toivoinkin että tuo mun pelin avaus pistäisi muutkin tytöt viimeistään nyt miettimään näitä asioita.

Mä taisin monesti kirjoittaakin dieetillä, että koko homma tuntui todella helpolta. Jossain vaiheessa se draivi oli niin mieletön, etten edes yhdellä ajatuksella kyseenalaistanut touhua. En miettinyt liikoja, tein vaan. Silloin se tosiaankin on helppoa. Keskityin samalla niihin muihin nautintoihin: musiikkiin, unelmointiin, kirjoittamiseen... Ja just tuolloin se koko kisaan valmistautuminen ei tosiaankaan tuntunut vaivalloiselta. Alkudieetistä ennemminkin koin sen hankalaksi: motivaatio oli kova, mutta silti kroppa antoi vähän väliä periksi sairastumalla. Kun en voinut treenata, kyseenalaistin koko touhun ja vaivuin jonkinlaiseen alakuloon. Samoin keväällä Suomeen palattuamme olin jossain ihmeellisessä horroksessa. En todellakaan kyllä nauttinut dieetistä joulu-tammikuussa, koska se tuntui nimenomaan kaikesta kivasta luopumiselta ja oman kärsimyksen maksimoinnilta. Jostain syystä tuon jälkeen se olo kuitenkin muuttui ja siitä sitä ihanaa flow-olotilaa pääasiassa jatkuikin kisoihin asti ja ylikin.

Nyt olen kuitenkin tainnut palata maanpinnalle. Se asettaa taas uudenlaisia haasteita: pitääkö jatkuvasti olla jonkinlaisessa kontrollissa? Jos ei ole, niin mitä sitten tapahtuu? Onko se tasapaino jo luontainen vai tuleeko se siitä, että jääkaapin oveen on dieetin ajaksi liimattu se lappu jossa lukee mitä milloinkin syödään? Nyt kun kirjoitan tuon, se tuntuu ihan järjettömältä. Siitäkö se kokonaisvaltainen elämäntapa lähtee, että meillä on paperilla tiukat säännöt joiden mukaan eletään?

Entä jos seuraavalla dieetillä liimaisinkin jääkaapin oveen pelkän tyhjän paperin. Testaisin, toteutuuko se dieetti oikein siksi, että haluan sen toteutuvan ja koen sen olevan osa elämäntapaani. Vai meneekö se metsään siksi, että hurvittelen ja otan liiankin rennosti siksi, että se sääntöpaperi nyt sattuu olemaan tyhjä? Mitä luulette, kuinka moni pystyisi dieettiin ilman jatkuvaa kalorien kyttäämistä, treenien suorittamista, peilin vahtaamista?

Tuossa mun dieetin lopulla vasta aloin toteuttaa dieettiä niinkuin olisi pitänyt tehdä heti alusta asti. Söin ruuat enkä miettinyt niitä ollenkaan, en kyseenalaistanut pitäisikö vaihdella ruokia tai syödä jotenkin muuten. Söin vaan ja hain nautintoa muista asioista. Treenasin fiiliksellä, niin että se tuntui kropassa hyvältä ja homma eteni koko ajan (ts. kehityin). Tein aerobista niin kuin se tuntui hyvältä: joinain aamuina aerobiccasin yksin tyhjässä salissa, välillä poljin stepperiä vaikka se tylsää olikin, toisinaan vaan tanssin, hytkyin ja pompin. En välittänyt miltä se näyttää tai onko se nyt juuri sitä mikä polttaa rasvaa parhaiten. Tein sitä mikä juuri silloin tuntui hyvältä kehossa.

Uskoisin, että mä ainakin osaan tehdä seuraavalla dieetillä monet asiat fiksummin. Valmiudet siihen ainakin on, kun olen kerran jo tehnyt asiat myös toisella tavalla ja lopulta ainakin hiukan mennyt siihen suuntaan mihin toivoinkin dieetin minua vievän, ei pelkästään fyysisesti mutta myös henkisesti.

Jos selviän tästä kahden viikon offista vielä. :D

Tyttöset... kirjoitelkaa! :haart:

 

[Emmah]

Tajunnanvirtaa luvassa täältäkin, tähän aikaan ei jaksa enää niin jäsennellä ajatuksiaan :D

Mä en oikeastaan tunnistanut itseäni tuosta Fitcatin kirjoituksesta. Tietysti eka kerta on aina eka kerta kisadieetinkin suhteen, ehkä ne asiat kokee myöhemmillä kerroilla eri tavalla. Mutta en mä ainakaan kokenut sitä kieltäytymistä kovinkaan rajoittavana tai ahdistavana. Voi olla, että aika kultaa muistot ja pää pyrkii unohtamaan heikot hetket, mutta jotenkin sitä osasi ottaa koko touhun aika rennosti. Ja lisää potkua sai, kun huomasi itsekin kunnon parantuvan, mitä pidemmälle dieetti eteni.

Liekö sitten näitä ensikertalaisen oireita myös se, ettei "offille palaaminen" ole ihan kivuttomasti mennyt täälläkään. Toisaalta on ollut helkkarin kiva päästä nauttimaan taas kunnollisista treenitehoista ja uusista systeemeistä sillä saralla. Mutta tunnistan myös asettavani itselleni ulkonäköpaineita eri tavalla kuin ennen. Ehkä se johtuu osaltaan siitä, että tässä lajissa pohjalla on pyrkimys miellyttää ulkoisesti tuomareita, yleisöä ja tietysti myös omaa silmää. Ihan sama miten paljon penkkaat tai miten hyvä tyyppi olet, vain se mitä muut näkevät merkitsee. Lavalla.

Oikeastaan vasta tuon kirjoitettuani hoksasin, miten sitä pyrkii määrittelemään itsensä ihan liikaa tuon kautta. Luultavasti sitä on itse itselleen kaikista ankarin tuomari. Tuskinpa se poikaystävä, pomo tai treenikaveri niin piittaa, vaikka se kisakireys katoaisikin. Tosin kun saa pyytämättäkin kuulla niitä kommentteja tyyliin "oot ihan hyvässä kunnossa vieläkin", "et oo päästäny ittees paisuun", "onko paino noussu paljon kisoista", vähän väkisin tuntee olevansa tarkkailun alaisena, vaikka kyseiset kommentoijat varmaankin sanovat nämä vain kohteliaisuudesta, tietämättä sanojensa vaikutusta. Kun on vajaa puoli vuotta tehnyt töitä päästäkseen muitten arvosteltavaksi, vähän vaikea yhtäkkiä päästäkin siitä ajattelusta eroon.

Itselläni on ainakin myös vähän sitä vikaa, että oma naisihanne ei ole koskaan ollut "luonnollinen, naisellisen pehmeä", vaan ennemminkin sellainen, jossa lihakset myös erottuvat. Ja kun on joskus ollut tätä tavoitetta lähellä, sitä niin kovasti haluaisi myös pitää kiinni siitä. Jotenkin myös tuntuu siltä, että offilla se kehittyminen on vaikeammin nähtävissä. Ei sitä silmä, ainakaan oma, tahdo huomata, jos on hanska tai pohje kasvanut sentillä. Noh, onneksi aina voi sentään tuijotella kasvavia reenipainoja...

Positiivisuuden nimissä sanottakoon myös, että onneksi osaan nauttia myös tästä offin vapaudesta. En stressaa, vaikka syömiset ei meniskään ihan tiptop tai reenit siirtyiskin päivällä. Tosin tällä hetkellä on pyrkimyksenä päästä siitä eroon, että joinain päivinä tuo vapaus lähtee aivan totaalisesti hanskasta. Liekö tuo sitten jonkinlaista sisäistä henkistä kapinoimista vielä dieetin jäljiltä, tyyliin "hähää, nyt saan syödä ihan mitä haluan, ihan niin paljon kuin haluan ja varmasti myös teen niin!" Nooh, tarvii vaan pitää mielessä, että tää elämä on niin paljon muutakin kun pelkästään tää harrastus

 

[Annabel]

Mä olen nyt lueskellut näitä juttuja läpi ja muutaman kerran jo ajatellut, että kirjoitanapa itsekin jotain, mutta kun asia on niin monisyinen ja vaikea ehkä itsekin ymmärtää, niin en ole jaksanut edes aloittaa..
Fitcatin kanssa on asiasta dietin aikana ja sen jälkeenkin jonkin verran juteltu.

Samoja juttuja on pyörinyt mielessä, kuin mitä muillakin kisaajilla, mutta eniten muakin vaivaa, tai herättää ainakin kysymyksiä omassa päässä, on just toi oman persoonan muuttuminen. Kietoutuminen tähän fitnesselämään ei välttämättä olekaan niin hyvä asia.. Kaiken kontrolloiminen on niin alitajuista ja syvälle juurtunutta. Se ohjaa omaa toimintaa vaikka ei haluaisikaan. Ja jos "sotii" omaa ylimitoitettua vahtiaan vastaan, ja yrittää elää niinkuin ns. "normaalit" ihmiset, niin sitten tulee helposti huono omatunto.

Mun mielestä tässä on kuitenkin tärkeintä se, että koitetaan pitää kiinni siitä fiiliksestä, joka ihan alussa vallitsi, eli se, että tätä tehdään sen takia että tämä on kivaa, ei hampaat irvessä ja jatkuvalla kyttäämisellä ja kontrolloimisella. Rajansa kaikella, eikö vaan? (helpompi sanoa, kuin toteuttaa..)

 

[camu]

Lueskelin tämän aiheen postaukset läpi ja yhdyn täysin näihin ajatuksiin. Erityisesti Fitcatin postaus oli kuin omaa tekstiä.

Mä olen niin paljon miettinyt ja prosessoinut tätä asiaa, kilpailemista ja tätä elämäntyyliäni. Ylipäätään sitä miksi kilpailla, tehdä se kaikki mitä se vaatii, vain yhden kisan takia. Eikö sitä voisi vaan elää tätä fitnesselämää ilman rajoituksia joita kisaaminen vaatii. Onko se todella sen arvoista, voisiko sen energian kanavoida johonkin muuhun ja mitä se muu voisi olla kuin urheilu, siis itseni kohdalla? Itseään kun voi kehittää niin monella tasolla, eikä urheileminen pois sulje niitä muitakaan intressejä. Ja onhan tässä toki muutakin tehty kuin vain treenattu kisamielellä, mutta elämäntapaani hallitsee vahvasti kaikki siihen liittyvät tekijät.

Kaikkihan lähtee siitä että tekee sitä mistä pitää, missä haluaa oppia uutta ja kehittyä. Mun päällimmäinen motiivi on tekemisen ilo. Nautin niin paljon treenistä ja kaikesta liikunnasta ylipätään. Olen urheillut ja liikkunut läpi elämäni. Tämä laji on kuin tehty mulle. Tai niin olen aina itselleni uskotellut. Mutta joka dietillä mä jossain vaiheessa huomaan kyseenalaistavani koko touhun ja itseni. Mä olen oppinut kehittämään itseäni monellakin tasolla, stressinsietokykyä, itsekuria, pitkäjänteisyyttä, kurinalaisuutta ja sitä kuuluisaa kovaa päätä, mikä auttaa eteenpäin.
Mutta tunnistan itsessäni piirteitä joita en arvosta muissakaan ihmisissä, mutta jotka kuuluvat vahvasti tähän lajiin ainakin jollain tasolla. Tarkoitan itsekkyyttä, narsismia, kehokeskeisyyttä ja pinnallisuutta. Kuitenkin ajattelen että pohjimmainen tarkoitus tällä omistautumisella tähän elämäntapaan on. Minulle se on oppia tekemään asiat paremmin, nautinnolla, kehittävästi, tasapainossa muun elämän kanssa ja tietyillä kompromisseillakin. Oma asenne on suurimman tarkastelun kohteena.

Ekat kaksi diettiä oli mulle kaikista haastavimmat. Niistä on jäänyt kuitenkin hyvä tunne ja vahva ajatus että tää on niin mun juttu. Monta kertaa kuitenkin oon pelännyt ja epäillyt itseäni tosi vahvasti. Stressannut aivan liikaa, tietoisesti ja tiedostamattani. Psyyke on ollut kovilla kun asetan aina tavoitteet itselleni niin ylös. En tarkoita kisasijoituksia vaan sitä millä tempolla homma pyörii.
Vaatii kovaa psyykettä että sisäinen tasapaino ei horju liikaa. 'Ikuinen ihannetila' jos kuntoa ajatellaan olisi mielestäni se joka pitää parhaiten mielenkin balanssissa. Siis jos nyt miettii kisakuntoa, off-kuntoa ja sitä mikä on itselle se mieluinen olemus ja missä on sinut itsensä kanssa.

Nyt on taas aloitettu ties monesko dietti ja jälleen tuntuu hetkittäin epäuskoiselta kun miettii miten suuren vuoren yli aion tarpoa. Luottamus itseeni on kuitenkin vahvistunut ja olen aivan vakuuttunut siitä että matkan teko on mukavampaa kuin mitä se on ollut joskus. Suhtautumiseni on muuttunut paljon. Viime dietti oli positiivisin kaikista ja olin mieleltäni rennompi, en ottanut paineita ja voin sanoa että olen oppinut jotain. Mottoni on voittaa joka päivä eilinen itseni. Siihen jos pystyy niin tyytyväinen oon ja se on jo paljon se.

Tämmöistä tällä erää. Todella sekavaa ja jäsentelyt miten sattuu....

 

[Emmah]

Hieman aiheeseen liittyen, Pauline Nordinin haastattelusta Oxygenissä poimittua:

She weighs and measures her food to know the exact amounts she takes in. "I need to have control to stay sane" she says.