Etäisyyden ottaminen ystäviin

reinhardt

Liittynyt
16.7.2004
Viestejä
1 152
Tällainen ongelma: eräs ystäväni (minua 20 vuotta vanhempi, perhetuttu) asuu Nykissä, ja tulee aina kesällä Suomeen pentujensa ja miehensä kanssa. Olimme melko läheisiä silloin, kun olin lukiossa ja kuvittelin olevani intellektuelli. Nyttemmin tuon naisen yleinen epäkäytännöllisyys, haihattelu ja buddhalaisuuteen yms. hurahtaminen on alkanut tympiä. Puhumattakaan siitä, että keskustelu hänen kanssaan koskee joko sitä, miten kaltoin hänen perheensä häntä kohtelee (kun rouva tulee Suomeen, kaikkien pitäisi ilmeisesti uudelleenjärjestää aikataulunsa), tai sitten hän kertoo, mihin uuteen juttuun on milloinkin hurahtanut ayerveda viimeisimpänä, joten kylässä ei saa edes kunnon ruokaa.

Viime talvena hän ei pitänyt ollenkaan yhteyttä, koska on niin kiireinen talouden pyörittämisen ja vapaaehtoistyön kanssa -jaa, soittihan hän jouluaattona ja puhui 1, 5h. Sitten tuli viesti: "Tulen suomeen silloin-ja-silloin, minulla on niin paljon kerrottavaa!" Ketä vittu kiinnostaa...Äsken hän sitten soitti, en jaksanut vastata kun olen töissä, ja jätti viestin, miten kiva olisi nähdä jne. Ei vaan jaksa...Toisaalta tunnen syyllisyyttä, että käyttäydyn samoin kuin hänen paljon parjattu perheensä -eli en anna amerikanvieraan sotkea omaa elämääni. Mutta hyvänen aika, olen kyllästynyt olemaan laskiämpäri, johon voi kaataa kaikki omat kuulumisensa ja ajatuksensa ja jolla ei ole omaa elämää ollenkaan. Luulen, että nyt, kun olen töissä jne, ikäerostamme on tullut ongelma: hän ei tajua, että olen aikuinen ihminen, jolla on tosiaan omat juttunsa ja velvollisuutensa. Hän ajattelee, että olen yhä se 16- vuotias, jolla on kesällä 3 kuukautta lomaa...
 
GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Itse olen tehokkaasti erinäisten muuttojen seurauksena onnistunut kadottamaan vanhoja kavereita hyvin tehokkaasti, ja hyvä niin. Yläaste-, ja lukioajan kavereista on enää pari jäljellä ja niidenkin kanssa jutellaan pääasiassa niitä helvetin vanhoja kännikeikkamuisteloita, joka kerta ne samat jutut.

En koe minään ongelmana sitä, että kavereita jää taakse elämäntilanteen vaihtuessa. Opiskelemaan lähtiessäni jaksoin muutaman vuoden pitää tiiviimmin yhteyttä vanhoihin kavereihin, mutta sitten se jäi kun tuli uusia tilalle eikä vanhojen kanssa oikeasti ollut enää juuri mitään yhteistä. Ei voinut puhua opiskelujutuista kun peruskäsitteetkään eivät olleet tuttuja, samalla tavalla en ymmärtänyt itse heidän koulujuttujaan. Siinä sitten turistaan, että jaa jaa, joo joo, mutta muistatkos silloin kun...

Opiskelujen loputtua kaverit karkaavat kuka minnekin töiden perässä, mutta aina on uusia jostain löytynyt. Ja ne parhaat vanhat kamut säilyvät kyllä matkassa mukana.

Jos tyyppi ei mikään sydänystävä ole, niin kuin ei tunnu olevan, niin anna mokomalle kylmää olkapäätä, kyllä sulla varmaan oikeitakin kavereita riittää.
 
She's selfcentered and narsistic and she continues to harrass you because you were so nicely available in the past. Kyllä se siitä suttaantuu. C'est la vie.
 
Ite olen aina lakannut yhteyden pitämisen sellaisiin kavereihin, joissa jokin homma tökkii.(ei voi luottaa yms..) En kaipaa kovinkaan paljoa kavereita; 1 kunnon ystävä korvaa 10 kaveria.
 
Tuttua kauraa. Aikaisemmin ollut joku yhteinen viitekehys. Sitten vuosien saatossa tajuaa, ettei enää nappaa. Mulle ainakin ihan hirveän syyllistävä tilanne, kun on sellainen tunne, että itse merkkaa enemmän toiselle ihmiselle kuin se toinen itselle. Se tunne siitä, että jos ei enää ikinä näe, ei koe menettävänsä mitään. Tämä hoituu samalla strategialla kuin joskus penskana, kun ei uskallettu olla se jättävä osapuoli: käyttäydytään niin paskamaisesti, että se toinen "jättää". Tämä hoituu niin, että ei itse olla koskaan se yhteyttä ottava osapuoli. Sitten kun se toinen ehdottaa jotakin, niin aina on muka kalenteri buukattu umpeen. Toki voit aina sanoa, että "sori, mutta sä et enää merkkaa mulle mitään, että josko ei enää ikinä nähtäisi", minusta ei kyllä moiseen suoruuteen ole ollut. Toi sun keissi kuulostaa kyllä siltä, että säkään et kyllä sille merkkaa mitään, jos se aina vaan itsestään höpöttää. Jos joku on muuten keksinyt jonkun aikuismaisen, kypsän, fiksun ja eettisen toimintamallin tähän kysymykseen, niin kuulisin sen kernaasti.
 
Mä rakastan huisina ystäviä ja kavereita, tykkään pitää yhteyttä niihin ja haluan todella kuulla miten niiden elämässä menee. Mutta toisaalta haluan, että niitä kiinnostaa kans mitä mulle kuuluu. Ja että kun annan, autan ja ammennan, niin mullekkin annetaan ja autetaan sillon ku tarvitaan. MUN KAVERI EI TODELLAKAAN TARVI OLLA, mutta jos valitsee sen että on, niin voi käyttäytyä myös sillä tavoin ja KUNNIOITTAA mua ystävänä(=muun muassa rehellisyys). Eli anna mennä vaan, nainen yli laidan. Mä oon ni vittuuntunu yksipuolisiin ihmissuhteisiin, joissa saa aina ite ottaa yhteyttä,ite kyllä aina auttaa ja on läsnä ja ymmärtää, mut takas ei saa ni yhtään mitään. Mä mieluummin seison tässä maailmassa joka vitun hetken yksin, ku otan ympärilleni OnhanSustaJotainHyötyä-ja KylläSäSillonOotYstäväKunMuitaEiOO- kavereita. Kaverit ja ystävyys pitäs tulla aidosti, ilman sen kummempia jahkailuja ja järkkäilyjä. Esim entiset parisuhdekumppanit,"OLLAAN KAVEREITA" ei todellakaan tarvi sanoa, jos ei oikeesti tahdo olla kaveri. Mulle ainakin kaveruus ja ystävyys merkitsee todella paljon. Plaah, tulihan tilitys. Mutta pointtina se, että kaveruus ja ystävyys on ihana vuorovaikutussuhde JA todellista välittämisestä toisesta ihmisestä,mikä tulee luonnostaan jos on tullakseen. Ei sitä väkisellä tarvi pitää hengissä pelkän menneisyyden,säälin tai muun idiootin asian takia. Mä ainakin lähetän tässä samalla sopivat terveiset kaikille "kavereille" ja "ystäville", jos EI OIKEESTI nappaa ystävyys ja kaveruus, oon niin paljon mieluummin yksin, kyllä mä täällä pärjään, oon ennenkin pärjänny ja paljon paremmin ku useempi teistä. Että heivatkaa tämä narttu vaan pois sopasta, ettikää sinne uudet mausteet ja sekottakaa nii paljon ku huvittaa. Mut niille ihanille ystäville ja kavereille, jotka tosissaan välittää, ja joista tosissaan välitän, KIITOS ETTÄ OLETTE OLEMASSA :haart:
 
Annie Stark: AMEN!

Mä myös olen useasti muuttanu ja vaikka joskus palaa entiseen kaupunkiin takasin niin osa kavereista on aina hävinny. Mutta toisaalta uusia tulee aina lisää. Joitain jää ikävöimään, joitain ei. Aika parantaa kyllä. Toisaalta on myös niitä, joita oon löytäny uudelleen ja homma jatkunu entisellään (siis hyvin).

Lukioaikaisia kavereita ei oikeestaan ole enää (toki väleissä jos törmätään kerran sadassa vuodessa) paitsi yks, joka kävi amiksen. Opiskelukaverit oli myös pitkälti ryyppykavereita eikä niistä juuri kuulu. Onneks osa on silti jääny :) Memmu :haart:
Töistä oon parilta aiemmalta kesältä saanu hyviä kavereita paljon ja nytkin osaks siks oon tääl missä nyt oon.

Mä viihdyn helkkarin hyvin yksin yleensä, mutta seurakin kelpaa, jos se homma on aitoa. Tyhjänpäiväset ryyppäyskaverit ei kyl oikeen jaksa kiinnostaa. Niinkun Annie sanoi: mieluummin yksin ku aliarvostavassa seurassa. Kerran sain tekstiviestin lukioaikaselta kaverilta (ei oltu nähty eikä kuultu ainakaan pariin vuoteen): "menimme kihloihin jouluaattona". Ahaa...kenen kans...miks mulle ees kerroit...pitäskö onnitella...

Jep. Olen kyllä itekin hankala ihminen :)
 
Minä koen olevani hyvinkin onnellinen kavereiden suhteen, sillä sama tiivis 7 hengen tyttöporukka on pysynyt todella hyvin kasassa kaikki nämä vuodet teinivuosista lähtien. Porukka on muuttanut eri puolille Suomea opiskelemaan ym. osa jopa välillä hengaillut ulkomaillakin, mutta silti kun tapaamme kaikki on niin kuin ennen. Yhteinen kotikaupunki yhdistää meitä ja sinne on aina mukava mennä vierailulle, kun tietää kavereitten olevan myös siellä kotona käymässä.

Kävin eri lukiota kuin ydin ystäväpiirini ja olen kyllä huomannut, että lukiokaverit ovat jääneet sen siliän tien. Pariin ystävään pidän vielä aktiivisesti yhteyttä, jotka olivat samassa ammattikorkeassa, mutta ne ystävyys-/kaverisuhteet ovat aivan eri luokkaa kuin lähikaveriporukan. Ydinporukka tulee varmaan aina säilymäänkin yhtä tiiviinä elämäni loppuun saakka. Uskon näin!
 
Oma kokemus asiasta on se, että yhteys ja ystävyys vuodesta toiseen säilyy sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa on todella jotain yhteistä, siis jotain enemmänkin, kuin biletys ja sama opiskeluala tms.

Itselläni on viljalti kavereita ja tuttavia ympäri Suomea, mutta ne oikeat ystävät mahtuvat kyllä reippaasti yhden käden sormiin. He ovat niitä ihmisiä, joille voisin kuvitella soittavani silloin, jos elämä todella potkisi päähän - ja jotka ovat minua elämäni kipukohdissa jo auttaneet ja kuunnelleetkin. Ja täysin samaa mieltä olen kuin AnnieStark: ystävyyteen tarvitaan aina 2 osapuolta! Eli pitää olla valmis myös itse kuuntelemaan ja tukemaan toista, kun on sen paikka.
 
Mun paras kaveri ekalta luokalta on edelleen mun paras kaveri. Pidän edelleen aktiivisesti yhteyttä vaikka asun ulkomailla. Oli tosin melkein vuosi jolloin en ottanut yhteyttä, mutta hän sitten eräänä päivänä soitti (oli jotenkin kaivanut ulkomaalaisen nuomeroni tietoon), ja rupesimme soittelemaan uudelleen. Lähes kaikki muut saman porukan jäsenet ovat kyllä tosin autuaasti unohtuneet,

Ja sitten vähän aiheestakin, eli itse en vaan vaivautuisi edes vastaamaan tollasen puheluihin, jos ei todellakaan kiinnosta yhteydenpito. Eiköhän se äkkiä tajua.
 
Rinkku sanoi:
Tuttua kauraa. Aikaisemmin ollut joku yhteinen viitekehys. Sitten vuosien saatossa tajuaa, ettei enää nappaa. Mulle ainakin ihan hirveän syyllistävä tilanne, kun on sellainen tunne, että itse merkkaa enemmän toiselle ihmiselle kuin se toinen itselle. Se tunne siitä, että jos ei enää ikinä näe, ei koe menettävänsä mitään. Tämä hoituu samalla strategialla kuin joskus penskana, kun ei uskallettu olla se jättävä osapuoli: käyttäydytään niin paskamaisesti, että se toinen "jättää". Tämä hoituu niin, että ei itse olla koskaan se yhteyttä ottava osapuoli. Sitten kun se toinen ehdottaa jotakin, niin aina on muka kalenteri buukattu umpeen. Toki voit aina sanoa, että "sori, mutta sä et enää merkkaa mulle mitään, että josko ei enää ikinä nähtäisi", minusta ei kyllä moiseen suoruuteen ole ollut. Toi sun keissi kuulostaa kyllä siltä, että säkään et kyllä sille merkkaa mitään, jos se aina vaan itsestään höpöttää. Jos joku on muuten keksinyt jonkun aikuismaisen, kypsän, fiksun ja eettisen toimintamallin tähän kysymykseen, niin kuulisin sen kernaasti.
Click to expand...

Ihan kiva, että muillakin on ollut vastaavia ongelmia, joissa he ovat käyttäytyneet yhtä aikuismaisesti kuin minäkin. :lol2:
 
Minä kutsun heitä iilimadoiksi. Heidän elämässään ei tapahdu mitään ja kun he soittavat, ensimmäinen lause on mitäs muuta. Heidän hampaansa uppoavat kaulaasi imien kokemuksesi ja elämyksesi itseensä. Olet heidän oravanpyöränsä sisällöntuottaja, AD ja copy. Matkalta tultuasi lävähdät rättiväsyneenä rakkaan sohvasi pohjalle, mutta juuri sillä hetkellä puhelimesi soi ja sieltä kuuluu käheän pirteä ääni, mitäs muuta. Ja nauha alkaa päässäsi kelaamaan tarinaa, jonka jo kerroit hetki sitten. Olet seksipuhelin. Olet Arvi Lind. Olet elämystaikuri. Olet parasiittien emo.

Väsyttää, mutta eiköhän se siitä iloks muutu, sanoi tiputtelija kuusen juurella.
 
Jotkut ihmiset todella eivät tajua olevansa riesa monelle muulle ihmiselle. Onneksi on salaiset numerot kännyköissä. Vielä kun saisi jotenkin blokattua tietyt numerot. Sen kyllä olen huomannut, että suoraan se on pakko sanoa toiselle, että lopeta se soittelu ja ei kiinnosta. Muuten häirkkö (ystävä) vain kuvittelee, että sinua ei oikeasti saa kiinni tai on kalenteri buukattu ym.
 
Kyllä minusta tuollaiset jutut pitää sanoa suoraan, sen verran pitää miestä olla.
 
BettyBlu sanoi:
Mutta katso sinne peiliin ensin. Ei kannata valittaa aina.
Click to expand...

Olen kyllä katsonut. Minä tässä olen muuttunut, ei "ystäväni" -hän on ollut koko tuttavuutemme ajan samanlainen. Ikävä kyllä minusta on tullut ikävä ja kyyninen ihminen. Ystäväni on niin kammottavan idealistinen (pieni määrä idealismia on toki kiva juttu, mutta jos kaikki puheet ovat aina niin saatanan poliittisesti korrekteja ja terroristeista puhutaan "samaa biomassaa me kaikki ollaan " -paitsi WTC:n jälkeen-, eihän sitä kestä kukaan.) Lisäksi en tykkää käydä kylässä ihmisten luona, joilla on aina käsittämättömän epäsiistiä, ruokaa tulee mitä ihmeellisimpiin aikoihin ja se on syömäkelvotonta, lapset ovat kurittomia kuin vuohilauma ja keskustelu käsittelee lähinnä mainittujen hirviökakaroiden Suurta Lahjakkuutta Ja Harrastuksia.

Muutenkin olen huomannut, että olen hyvin monissa ystävyyssuhteissani ajautunut kuuntelijan rooliin. Osittain siksi, että varsinkin ystävyyden alkuvaiheessa en mielelläni hirveästi omia asioitani levittele, ja tilanne jää "päälle". Lisäksi olen kuulemma hyvä kuuntelija. Usein sitten huomaa, että kun jollekin ystävälle yrittää jotain omaa juttuaan selittää, oikein näkee, miten se miettii: "Koska minä saan taas suunvuoron?" Näiden ystävien kommenteista myös usein huomaa, miten huonosti he minut tuntevatkaan...Onneksi minulla on ihan oikeitakin ystäviä. Muutama.

Ja mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
 
Mun mielestä toi Eugenin selitysmalli oli hemmetin hyvä. Siis tuollainen juuri olet tälle ystävälle... Sisällöntuottaja. Sille millään näistä sen elämässä olevista asioista ei ole täydellistä merkitystä, ennenkuin se on saanut kuulla sun suusta "vapaaehtoistyötä, voih kuinka jaloa!", "Ayerveda, kuinka kiehtovaa!", "Kyllä, perheesi kohtelee sinua kuin koiraa!", "Miehet, voi ne ei ymmärrä naisia!".

Tämän sun tuottaman sisällön merkitys kokee inflaation, kun hän on riittävän lähellä sua jonkin aikaa... Vähän kuin katsoisi telkkaria liian pitkään. Sitten täytyy ottaa taas etäisyyttä, ottaa yhteyttä ehkä uusiin sisällöntuottajiin, joille taas voi veisata samat virret.

Mun mielestä tähän sopii hyvänä esimerkkinä narsistisesta persoonallisuushäiriöstä kärsivä ihminen. EI, mä en väitä, että ystävälläsi olisi se... Mutta tällainen(kin) henkilö vaatii jonkun "lähteen" jolta saa jatkuvaa positiivista palautetta itsestä, jolla sitten voi pönkittää niitä suuria luuloja itsestään.

Mä sain sun kertomuksesta sellaisen kuvan, että sä olisit tälle ihmiselle vähän samankaltainen "lähde". Eli hän saa lopullisen minäkuvaa hyväilevän ihanan positiivisen palautteen muilta ihmisiltä ja hän jostain syystä tuntuu tarvitsevan sitä paljon, jotta kokisi itsensä täydelliseksi ja ehjäksi...

Kysymys kuuluu, oletko sä tälle ihmiselle nykyisin enää ystävä? Vai oletko paremminkin keppihevonen, jolla se ratsastaa jonkun sellaisen asian perässä, jota se ei ikinä tule saavuttamaan. Sun aloituksesta päätellen olet nyt jo aika kypsä tähän tilanteeseen... Enkä mäkään osaa mitään hyviä neuvoja antaa... Olen itse aika huono sanomaan vanhoille ystäville ikäviä asioita suoraan, varsinkin jos ne laittavat koko ystävyyden vaakalaudalle.

Yksi mitä voit kokeilla, on prässätä hieman tätä ihmistä, jos hänet tapaat... Sillai ehkä pääset paremmin kartalle, että mitä se susta haluaa. Kyseenalaista pikku hiljaa sitä mitä se sanoo... "Eikös toi nyt ole vähän pöhköä....", "Mitä jos itse kohteletkin perhettäsi huonosti...". Tosiystävä ja normaali ihminen pystyy keskustelemaan asioista ja ottamaan kantaa myös negatiivisiin "heittoihin".

Noh, te naiset ootte kuitenkin nohevampia näissä ihmissuhdeasioissa :)
 
reinhardt sanoi:
Muutenkin olen huomannut, että olen hyvin monissa ystävyyssuhteissani ajautunut kuuntelijan rooliin. Osittain siksi, että varsinkin ystävyyden alkuvaiheessa en mielelläni hirveästi omia asioitani levittele, ja tilanne jää "päälle". Lisäksi olen kuulemma hyvä kuuntelija. Usein sitten huomaa, että kun jollekin ystävälle yrittää jotain omaa juttuaan selittää, oikein näkee, miten se miettii: "Koska minä saan taas suunvuoron?" Näiden ystävien kommenteista myös usein huomaa, miten huonosti he minut tuntevatkaan...Onneksi minulla on ihan oikeitakin ystäviä. Muutama.

Ja mieluummin yksin kuin huonossa seurassa.
Click to expand...

Paremmin en olisi voinut omia tuntemuksiani enää sanoa. Mulla on (tai oli..) täysin sama tilanne, mä en tykkää puhua omia asioitani ihan kelle tahansa. Ja kun mä en puhu, nämä "ystävät" hoksaavat sen ja käyttävät sitä hyväkseen. Aina sai olla kuuntelemassa kun ns. kavereilla oli pulmia esim. kaveri-tai miessuhteidensa kanssa. Ja aina jos yritti itse sanoa jotain pientä väliin, kenties omia kokemuksia, ei kivalta tuntunut kun toinen näytti selvällä kehonkielellä ettei voisi vähempää kiinnostaa, mun ongelmat on paljon mielenkiintoisempia.. Näin. Onneksi pieni välimatka näihin so called ystäviin näytti asian oikean laidan. Että sitä voikin olla naiivi nuorempana.

No, eipä onneksi jäänyt mitään traumaa tuommosesta, lähinnä säälin tunteita näitä ihmisiä kohtaan. He nimittäin ovat edelleen samanlaisia, mä taas olen ottanut virheistäni opiksi:D
 
Ei muuta kuin kylmästi suhde poikki, jos siltä tuntuu. Voihan siinä tulla vähäksi aikaa omatunto-ongelmia, mutta ohi ne menee.

Tuskinpa kyseinen nainen murtuu täysin, muuttaa luolaan ja suree lopun ikänsä sitä päivää, kun lopulta tajusi, ettet halua kuunnella sen paskajuttuja.

Elämä on muutenkin niin perkeleen lyhyt, että pitäisi kärvistellä ja tuhlata kesät kuunnellen juttuja mitä ei halua kuulla, syöden paskaa ruokaa ja ihastella jonkun saatanankätyri-pentuja.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom