On kuin juoksisin pitkää maratonia ja joskus pääsen jo tosi lähelle maalia ja sitten kaadun ja joudun keskeyttämään pääsemättä ikinä sinne maaliin asti. Turhauttavaa on aina aloittaa alusta ja kuroa sitä menetettyä voimaa tai lihasta takaisin. Olen ehkä ollut turhankin päättäväinen siitä että tällä kertaa pääsisin maaliin ja olen juossut tätä maratonia pienen pieni kivi kengässäni, se pieni kivi ei ensin haitannut, en antanut sen haitata, mutta kun aikaa kului alkoi se pieni kivi jäytää mun askellusta ja metri metriltä tunsin että se pieni kivi satuttaa mua koko ajan enemmän ja enemmän, kunnes taas kerran kaaduin. Tällä kertaa kaatumisen nimi on sydänlihastulehdus. Itselleni on nähtävästi vaikea erottaa päättäväisyys ja kropan kuuntelu toisistaan, sen takia omaan vasemmassa rinnassani 15cm arvenkin, Luulisi että jo näinkin kokenut osaisi kaiken tämän ja oppisi virheistään..
Pienessä mielessäni koitan vähätellä tätä kaikkea mutta se on vaikeaa kun sana KUOLEMA tuli liian monta mun kasvoille lääkärin suusta ihan liian monta kertaa. Lihas kun repeää,siihen ei kuole,mutta tähän voi tosiaan kuollakkin tai saada tästä jonkin kroonisen taudin joka uusii aina ja tekee elämästä todella vaikeeta.
Ennen kuin rikoin itseni ensimmäisen kerran, pidin itseäni lähestulkoon teräsmiehenä,mutta kuinkas kävikään rikoin oikean käteni ja ensimmäisen kerran olin telakalla ja täytyy sanoa että voitin sen vamman henkisesti todella helposti. Toinen loukkaantuminen tuli venäjällä EM kisoissa, oikea olkapää sanoi itsensä irti ja taas olin telakalla parsimassa itseäni kasaan, tämä olikin jo henkisesti paljon vaikeampi voitettava, mutta kaikesta kivusta huolimatta kuntoutin olan ja olinkin kisaamassa jo puolenvuoden päästä tapahtuneesta ja comeback oli loistava. Kolmas loukkaantuminen oli se kun rinta repesi ja voitte uskoa että siitä jäi sellainen henkinen arpi,että enää sen jälkeen ei ihan hirveesti ole tehnyt mielei lastata tankoon enää rautaa paljoakaan.. Mutta nyt kun vaihdoin lajia niin enää en revi lihojani vaan sairastutan itseni toisella tavalla, niin tai näin enää en tosiaan tunne itseäni voittamattomaksi ja mieheksi joka tekee niinkuin haluaa, vaan nyt olen kuin yksi kaikista muistakin elämän sivallukset osuvat minuun ja ne sattuu joka kerralla enemmän ja enemmän, kaikista näistä sivalluksista saan syyttää kuitenkin vain itseäni, olen liian kunnian himoinen, liian päättäväinen (jääräpää) ja liian kova korvainen kuunnellakseni omaa kehoani, mutta se on vaikeaa, sillä silloin kun pitäisi hiljentää on usein joku todella hyvä syy jatkaa tekemistä "vielä vähän matkaa ja sitten heljennän" Kestä vielä hetki" Aivan kuin olisin maalisuoralla loppu kiri on juuri alkanut, maali häämöttää jo, tiedostat että joka ikiseen soluusi sattuu ja jokainen niistä soluista toivoo sinun edes hieman hidastavan tahtiasi, mutta ei sillä tavalla voiteta mestaruuksia tai tehdä uusia ennätyksiä,joten jatkoin kohti sitä maalia,kunnes tielleni tuli kuoppa, kupkka jolla on monta erilaista nimeä,revähdys,repeämä,leikkaus,sydänlihastulehdus, se sama kuoppa joka on ollut siinä maalisuoralla jo niin monta vuotta ja siltikin minä aina astun siihen ja kaadun voimalla maahan ja samassa kun jalkani osuu kuoppaan ja tiedän että kaadun, sillä samalla hetkellä minä kadun ja toivon saavani itselleni yhden askeleen taakepäin (tätä kutsutaan jälkiviisaudeksi) mutta niin ei käy tälläkään kertaa vaan iskeydyin maahan sellaisella voimalla että taas jotain meni rikki,ei nyt ei jäänyt arpea muistuttamaan tästä kuopasta,mutta siltkin tämä oli suurin kaatumisen tähän mennessä. On turhauttavaa taas jälleen kerran koota itsensä uutta yritystä varten, uutta maratoonia. Ei se ei ole koskaan helppoa mutta siltikin osa minusta jo odottaa uutta matkaa, tällä kertaa kun olen vielä maassa minä merrkkaan tämän kuopan isolla merkillä jotta en ainakaan enää tähän kuoppaan kaatuisi vaan osaisin välttää kaatumista seuraavalla kerralla