Alkava syömishäiriöni pitäisi kukistaa

[Venla]

Ravitsemusterapeutti on muuten kanssa joskus oivallinen apu. Voi toimia paremmin kuin joku psykologi... tosin kannattaisi minusta silti mennä myös sellaisen juttusille mikäli et ole vielä ollut.

Ja privaviestithän menevät vain VIP-jäsenille vissiin.

 

[Andromeda]

Sanonpa minäkin sanasen, vaikka uusi täällä olenkin ja tämä on ensimmäinen "puheenvuoroni"... Syömishäiriöt eivät nimittäin (valitettavasti) ole minullekaan mikään uusi juttu.

Tautini diagnoosi oli anoreksia nervosa, joka puhkesi 13-vuotiaana, mutta huomattiin vasta 15-vuotiaana. Olin jo ennen sairastumistani hyvin hoikka ja alipainoinenkin, mutta sairastuttuani aloin äkkiä pitää itseäni lihavana. (!!)Laihdutin raivokkaasti, liikuin valtavasti ja söin yhä vähemmän. Lukioaikoinani painoni oli yleensä n. 40 kg (pituus 173), mutta pahin aallonpohja tuli vastaan vasta muutettuani opiskelemaan - ei ollut ketään kyttäämässä - ja paino tietysti romahti 35 kg:n. Olin niin heikossa kunnossa, että pyörtyilin päivittäin, mutta jostakin ihmeestä löytyi sisua vääntää kolmen tunnin treenit päivässä. Jouduin lopulta hengenvaarallisessa painossa sairaalaan pakkohoitoon, ja paino nostettiin nopeasti (liian nopeasti) n. 50 kg:n. Minulle se oli hirveä järkytys, en voinut sopeutua uuteen "lihavaan" kroppaani lainkaan, vaan vajosin järkyttävään masennukseen - ja aloin ahmia! Vedin uskomattomia ruokamääriä ja painoni nousi puolessa vuodessa 25 kg. Siitä seurasi tietysti itsemurhayrityksiä, bulimiointia, paastoamis-ahmimis juttuja jne. - eli koko syömishäiriöiden kirjo on tullut käytyä läpi... :(

Nykyään elän varsin säntillistä ja kurin alaista elämää. Olen laskenut painoani hieman (painoindeksi 21) ja treenannnut itselleni niitä lihaksia, jotka anoreksiani aikanaan söi. Olen melko hyvin tasapainossa, vaikka ulkopuolisen silmissä ruokavalioni on varmaankin aika ortoreksinen. Pidän huolta, että liikun tarpeeksi, mutta en liikaa ja syön niin, etten liho enkä laihdu. Epäterveellisiä "herkkuja" en syö juuri lainkaan, koska mieleni ei edes tee niitä enää. Minulle on ollut hyötyä itselleni asettamistani tiukista rajoista: esim. liikuntaa maksimissaan puolitoista tuntia päivässä, vähintään yksi lepopäivä viikossa jne. Lihaskuntoharjoittelu on muuttanut huomattavasti omakuvaani ja suhtautumistani kehooni: en enää ihannoi sairaalloista laihuutta, vaan sopivasti lihaksikasta ja raamikasta, mutta toisaalta naisellista kroppaa. Ahmimisen olen saanut kuriin monipuolisella, säännöllisellä ja riittävällä syömisellä.

Laskiaispulla, tsemiä! Toivon todella, että sinullekin vielä koittaa päivä, jolloin uskallat syödä kun on nälkä ja liikkua ihan liikunnan ilosta. Voimia!

 

[Gillyanne]

Olen kertonutkin omia kokemuksia aiheesta täällä jo monesti, mutta tässäpä niitä taasen, kun aihe taas kohdalle sattui. Eli itse kärsin siis ns. epätyypillisestä syömishäiriöstä (lehtien ja kirjallisuuden pohjalta tety oma diagnoosi, lääkärissä en asian takia koskaan käynyt) ~kymmenen vuotta. Pihistelin syömisissä ja elin nälässä, treenasin ja hikoilin pakonomaisesti kaloreita polttaakseni, voidakseni taas loman/viikonlopun/juhlien tullen ahmia kuin pieni porsas - jonka jälkeen pitikin sitten taas kärsiä nälkää ja hikoilla kaikki lihottavat kalorit pois. Pidin itseäni läskinä ja rumana, peilikuva oli vihollinen, vaa'alla ravasin yhtenään ja sen lukema määräsi, millaiseksi oloni tunnen (puoli kiloa "liikaa" ja päivä oli tyystin pilalla) jne.

Nyttemmin olen ollut "kuivilla" jo useamman vuoden, ja pidän itseäni niin parantuneena, kuin syömishäiriöinen voi ylipäätään olla - joku tuolla jo sanoikin, että kokonaanhan se ei elämästä koskaan katoa, vaan taipumus jää loppuiäksi, mutta tällä hetkellä syön täysin normaalisti enkä myöskään murehdi ulkonäköäni enkä painoani millään lailla. Mikä sitten sai aikaan paranemisen/sen alkamisen minun kohdallani? Vaikea sanoa mitään yksittäistä juttua (saatikka sitten ajankohtaa), mutta yksi suuri tekijä oli taatusti muutto Jyväskylästä Helsinkiin töihin vuonna 2001 ja "oman elämän" alkuun pääsy - long sad story, mutta lyhyesti sanottuna JKL:ssä olin vähän "tyhjän päällä" ja vain ajelehdin päivästä toiseen, tekemättä oikein mitään "oikeaa". Tämä oli myös lähtölaukaus epäonnistuneelle avioliitolleni, joka sitten vajaata vuotta myöhemmin päättyikin, mikä taas varmasti vaikutti suotuisasti mielialaani ja helpotti paranemisprosessia. Ja yhtenä suurena tekijänä varmasti oli iän karttuminen ja sen tuoma suvaitsevaisuus omaa itseäni kohtaan. Ehdottoman suuren kiitokset haluan antaa myös Pakkotoistolle, jonne löysin tieni keväällä 2002, aika suuren osan ravinto- ja treenitietämyksestäni olen saanut täältä.

Sitten seuraa varoitus, josta toivon, ettei kukaan vedä hernettä nenäänsä, sillä tämä on vain minun oma subjektiivinen mielipiteeni asiasta. Nimittäin tässäkin ketjussa muutama on sanonut, miten fitness pelasti heidät syömishäiriöiden suosta, ja hyvä niin, mutta itse olen tiukasti ja ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin syömis- ja ulkonäköasiat eivät ole ihmisen mielessä tasapainossa, ei missään tapauksessa pitäisi ryhtyä harrastamaan varsinaista fitnessiä massa- ja dieettikausineen jne., sillä kyseessä on erittäin ulkonäköpainotteinen laji, ja pahimmassa tapauksessa se vain pahentaa todellista ongelmaa. Valitettavan monet fitness- ja kehorakennushuippummehan ovat tunnustaneet, osa jopa ihan julkisestikin, kärsivänsä TODELLA pahoista syömisongelmista ja kehonkuvan häiriintymisestä :( Ja ei, en tarkoita missään tapauksessa sitä, että fitness/kehis mitenkään automaattisesti aiheuttaisi näitä ongelmia, vaan sitä, että ongelmaisen ihmisen ei mielestäni pidä hypätä suoraan kilpamuotoiseen fitnessiin (tai kehonrakennukseen), sillä se ei välttämättä tosiaankaan poista ongelmaa, vaan pikemminkin vain pukee sen toiseen muotoon.

Mikäli taas fitnessillä tarkoitetaan kokonaisvaltaista fitness-elämäntapaa säännöllisine syömisineen, järkevää treeniä ja riittävää lepoa, on sellainen suositeltavaa ihan kaikille, myös niille (meille) "syömishäiriköille" ja entisille sellaisille. Ja sitten, kun pääkoppa saadaan kuntoon ja elämä raiteilleen, voi olla aika kokeilla sitä kilpamuotoista fitnessiäkin. :thumbs:

 

[Tähtityttö]

Sitten seuraa varoitus, josta toivon, ettei kukaan vedä hernettä nenäänsä, sillä tämä on vain minun oma subjektiivinen mielipiteeni asiasta. Nimittäin tässäkin ketjussa muutama on sanonut, miten fitness pelasti heidät syömishäiriöiden suosta, ja hyvä niin, mutta itse olen tiukasti ja ehdottomasti sitä mieltä, että niin kauan kuin syömis- ja ulkonäköasiat eivät ole ihmisen mielessä tasapainossa, ei missään tapauksessa pitäisi ryhtyä harrastamaan varsinaista fitnessiä massa- ja dieettikausineen jne., sillä kyseessä on erittäin ulkonäköpainotteinen laji, ja pahimmassa tapauksessa se vain pahentaa todellista ongelmaa.

Tästä olen hyvin samaa mieltä. Tuntuu, että tälläkin palstalla (anteeksi nyt vaan) ei kaikilla ole asiat ihan kondiksessa, kun lihotaan heti kaksi karkkia syötyään jne. Ruokailujen tarkkaileminen ei sinänsä ole paha juttu, mutta siinä vaiheessa kun elämä alkaa pyörimään niiden ympärillä "koska olen fitness", ollaan kaukana terveestä..

 

[Bandiitti]

Täällä joku asiasta jo mainitsikin, mutta sanoisin saman ihan ystävällisesti mutta tiukasti:

Hanki elämä.

Mieluiten vielä sellainen, joka vie ajatukset pois itsestä ja jostakin niin pienestä asiasta kuin paino. Siis esim omista aikaa kavereille, sukulaisille. Auta ja toimi jonkin mielestäsi hyvän asian puolesta. Kun katse kääntyy omasta itsestä poispäin, osaa laittaa ne syömisetkin oikeaan järjestykseen. Itselleni tämä ainakin aikoinaan auttoi. Suorastaan hävettää, miten kapea maailma oli tuolloin, joskin ymmärrän toki asian tautiluonteen. Jonkinlainen kellon mukaan järkevästi syöminen ja juuri aiemmin mainitut rajoitukset siihen liikunnan harrastamiseen, niin eiköhän jotain apuja tule. Eikä ole tietenkään mahdotonta käydä jossakin hieman juttelemassa, kunhan ei jää sen ajatuksen varaan, että joku ammatti-ihminen voisi ongelman poistaa ilman omaa vaivannäköä.

Ja positiivinen ajattelu ja itsensä rakastaminen:haart: (joo voi kuulostaa lapselliselta ja mahdottomalta tuollaisessa tilanteessa kun ei näe itsessään juuri mitään rakastettavaa, mutta oikeesti toimii kun harjoittelee pikku askelin).

Tsemppiä ja jaksamista! Ongelma on vakava, muttei ylitsepääsemätön.

 

[Pikkupapu]

Tuli vaan aihetta lukiessa mieleen, että eikö ahmimiskohtauksia voida hoitaa myös hypnoosilla? Onko kellään kokemusta tästä? Olisi mielenkiintoista tietää, onko hypnoosi onnistunut ja tehonnut, ja kuinka pysyvä vaikutus sillä on?

oon alkanut hyväksymään sitä faktaa että mä en pysty hallitsemaan kaikkia asioita elämässäni. Vaikka kuinka pyrin junailemaan ja säätämään, niin loppupeleissä mä en pysty vaikuttamaan kaikkiin muuttujiin. Hallinnasta luopuminen on mulle ainakin vaikeinta. Kunnon kontrollifriikki ja perfektionistiluonteinen kun olen (ollut ). Opettelen siis relaamaan...

Tuohon on ihan pakko sanoa, että mulla on eräs motto:
"Et voi kontrolloida kaikkea. Hiuksesi pantiin päähäsi muistuttamaan sinua siitä."

Tsemppiä kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville, voimia!

 

[Zihuana]

"Et voi kontrolloida kaikkea. Hiuksesi pantiin päähäsi muistuttamaan sinua siitä."

Pirun hyvä motto! :D (Taidan omia se heti... ;) )

Pitää kyllä sekin päästä sanomaan, että tosi hyvää keskustelua täällä käyty. Antanut lisävoimia meikällekin, kun on lukenut punttimimmien ajatuksia! Ei ole niin turisti-fiilis enää...

Voimia täältäkin kaikille syömishäiriön kanssa kamppaileville!

 

[Blonette]

Itsekin kärsin 13-16-vuotiaana syömishäiriöstä. Peilistä näkyi mielestäni kauhean näköinen läski ja asialle oli tehtävä jotain. Ainut keino mielestäni oli sitten olla syömättä kerrassaan mitään tai korkeintaan vetää omena tai banaani. Lisäksi sitten täytyi harrastaa niin paljon liikuntaa, kuin sen aikaisilla alhaisilla kaloreilla kykeni.

Minulle ympäristö loi myös painetta..tai siis itse otin siitä paineita, vai kuinka sen nyt sanoisi..?Kuitenkin, tuntui että ympärillä oli vain kauniita laihoja tyttöjä ja heidän elämänsä oli ihanaa ja onnellista - tyypillisesti ajattelin, ettei läskinä voi olla onnellinen. Läheisimmät ystäväni olivat kaikki kilpaurheilijoita, ja tuntui että minun on pakko olla yhtä hyvä, tai vähintään yhtä laiha. Ruokin ja motivoin itseäni useasti ajatuksella että "Jes, mä syön vähemmän kuin toi" tai "Urheilin eilen enemmän kuin toi".

Kun olin pitkään ollut syömättä juuri mitään, tuli aina vaihe, että oli pakko ahmia. Yleensä se oli karkkia ja muita herkkuja, joista sai nopeasti energiaa - tuli vedettyä itsensä oikein kunnon sokerihumalaan. Koskaan en oksentanut, vaikka mieli teki, mutta sitten olintiinkin taas pitempään syömättä ennen seuraavaa ahmimista ja harrastettiin tuplaten liikuntaa. Koulussakin jätin usein ruokailut väliin ja porukoille väitin kotona, että olen jo syönyt.

Lukioikäisenä aloitin punttisalilla käymisen. Olin koukussa heti!
En ole ikinä erityisemmin rakastanut juoksemista, mutta seuraavaa salikertaa odotin aina innoissani. Liikunnasta tuli kivaa ja mukavaa, eikä se ollut enää verenmaku suussa tehtyä pakkopullaa. Kuten arvata saattaa, aloin myös ihannoida lihaksikkaampia tyttöjä..huumehöyryisen huippumallin vartalon palvonta sai jäädä.

Ruokailutottumuksenikin muuttuivat myös vähitellen. Jos on reilut kolme vuotta ollut vähäisellä ravinnolla, ei ole helppoa alkaa syömään yht'äkkiä "normaalisti". Aluksi aamupuuron syöminen oli yhtä tuskaa ja tappelua, mutta nykyisin rakastan sitä! Ilman puuroa ei päivä yksinkertaisesti lähde käyntiin! Yksi omena päivässä -dieetti on mennyttä ja päivän mittaan tulee syötyä hyvällä omalla tunnolla monta pientä ateriaa.

Omasta kokemuksesta viisastuneena, neuvon ottamaan rauhallisesti!Muutos ei tapahdu päivissä eikä viikoissa!Elämäntapoja on vaikea muuttaa, mutta kyllä, vanhakin koira oppii uusia leikkejä! Itse tein sen virheen, etten puhunut asioista kenellekään. Kannattaa avautua ja pyytää apua ja mielestäni olit jo tosi rohkea, kun kirjotit tänne!Suuri askel on, että myöntää ongelman. Itselläni siihen kului aikaa,,ajattelin että on normaalia syödä vaivainen banaani päivässä ja silti ravata pitkin lenkkipolkuja!!

Vaikka tällähetkellä painan enemmän, kuin muutama vuosi sitten olen tuplasti onnellisempi ja iloisempi. Ja olen täysin samaa mieltä kuin Bandiitti; Hanki elämä! Nyt minäkin huomaan muun maailman ympärilläni, enkä keskity vain kauhistelemaan sitä kuinka lihava olen ja pakkomielteisesti kuihduttamaan itseäni. Voin rehellisesti sanoa, että minulla on enemmän ystäviäkin kuin tuolloin!

Muilta mimmeiltä ja Rin Tin Tiniltä on tullut hyviä neuvoja ja kokemuksia, jotka toivottavasti auttavat sua!Toivon että saat elämäsi jarjestykseen! TSEMPPIÄ! :thumbs:

 

[HeatN]

Omasta kokemuksesta viisastuneena, neuvon ottamaan rauhallisesti!Muutos ei tapahdu päivissä eikä viikoissa!Elämäntapoja on vaikea muuttaa, mutta kyllä, vanhakin koira oppii uusia leikkejä! :

Tänä on totta. Vie vuosa ennen kuin syömishäiriöstä voi sano parantuneensa. Kärsin itsekin diagnosoimattomasta syömishäiriöstä, kärsin edelleen vaikka akuutein vaihe onkin takana. Lukioikäisenä oireilin ortorektisesti ja anorektisesti, josta seurasi bulimian tyylinen ahminta-oksentelu-järjetön liikkuminen. Vuoden alussa menin terapiaan, ja se on hillinnyt ja lievittänyt oireitani. Myös asioiden rankka pohtiminen omassa päässä ja sen ymmärtäminen, että kukaan ei voi sinua vetää sieltä suosta pois vaan sinun täytyy itse se tehdä ja opetella syömään terveellä tavalla niin että kroppasi saa tarpeeksi tärkeitä aineksia.

Olen myös puhunut asiasta muutamalle läheiselleni, joka osaltaan auttaa. Kannatta tarkoin miettiä kenelle voit puhua ja kenelle et, sillä kerrottuasi sairaus tulee olemaan välillänne.

On ihanaa ja hienoa kuulla konkari mimmien parantuneesta minäkuvasta ja syömisongelmasta, se antaa toivoa meille muillekin. Tilanteeni on nyt siinä mielessä helpompi kuin aiemmin, että voi mennä viikkoja etten tunnista syömishäiriökäyttäytymistä itsessäni, mutta sitten se taas hiipii minuun ja ottaa pieneksi hetkeksi yliotteen itsestäni. Onneksi elämässäni on nyt niin paljon hyvää menossa, ettei se valloita minua kokonaan Voimia!

 

[Hippa]

Sitten seuraa varoitus, --

Olen ehdottoman samaa mieltä! Fitness varsinkin kilpailulajina vaatii aika lailla ulkonäön ja syömisten vahtimista eikä se syömishäiriön ydin ole mihinkään kadonnut, vaikka näyttääkin ulospäin terveältä ja hyvältä. Siinä on vaan se syömishäiriö kanavoitu terveellisempään muotoon.

Joskus olen myös ajatellut, että parempi kuitenkin syömishäiriö, jossa syödään terveellisesti ja hyvin ja harrastetaan liikuntaa kuin anoreksia tai bulimia, jotka ovat hengenvaarallisia.

 

[Hippa]

Mulla itselläni on hankala tilanne, josta olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta sitten kuitenkin olen päättänyt olla lähettämättä sitä viestiä.

Noin 2 vuotta sitten treenasin täysillä ja söin hyvin. Takana oli 2 vuotta tavoitteellista treeniä, mutta elämässä tapahtuneesta isosta stressistä (sisko synnytti pikkukeskosen) seuraten oli tulokset pysähtyneet kuin seinään jo aiemmin.

Silloin kaksi vuotta sitten keväällä halusin tehdä dieetin, jotta saisin itseni kesäkuntoon. Mulla hävisi sen dieetin mukana ruokahalu täysin, jonka jälkeen syömiset väheni ja väheni. Sitten lähti voimat enkä jaksanut enää oikeen treenata.

Kuluneen kahden vuoden aikana ensiksi lihoin 5kg enkä mahtunut enää vaatteisiini. Sitten pikkuhiljaa on paino taas tippunut, koska syön liian vähän. Olen hoikka, mutta voin huonosti. Vartalo on ruma. Vihaan sitä.

En jaksa harrastaa mitään. En jaksa liikkua. Olen masentunut, ahdistunut ja todella ärtynyt koko ajan.

Kävin joskus aiemmin lääkärillä, joka ei osannut auttaa yhtään. Testattiin veriarvot ja tehtiin sokerirasitustesti. Kaikki on ihan normaalia. Viime syksynä menin YHTS:n lääkäriin, joka sitten halusi tutustua muhun paremmin. Aloitin myös käymään ravintoterapeutin luona. Jälkimmäisestä ei ollut apua, koska vika ei ole mun ruokatietämyksessä, vaan siinä, että ei tee mieli syödä eikä oikeen ole nälkäkään. Sitten kun on nälkä, alkaa vaan vituttaa, kun ei tee mieli mitään.

Lopetin sen ravintoterapeutilla käymisen ja sain lääkäriltä masennuslääkityksen, joka ei ihan sopinut ja lopetin senkin. Viime käynnillä lääkäri esitti ajatuksen syömishäiriöstä. Olen itsekin miettinyt sitä. En pidä vartalostani, pidän itseäni löysänä läskipallona (vaikka samaan aikaan tiedän, että olen hoikka). Ehkä ruokahaluttomuus onkin jokin alitajuinen tapa säädellä syömistä? Sain lääkäriltä neuvoksi lukea erään uudehkon syömishäiriöstä kertovan kirjan. Tapaamme uudelleen kesäkuussa, jolloin mietitään tilannetta lisää.

Monet neuvovat, että senkun syöt. Laita kello soimaan ja syö. Ongelmia on kaksi. Olen niin köyhä, ettei ole varaa syödä kunnolla (päivän ruokabudjetti on 3 euroa, josta 75snt menee maitoon). Toinen ongelma on se, etten pysty pakottaa itseäni syömään. En edes suostu ajattelemaan syömistä ennen kuin on niin huono olo, että on pakko.

Aamuisin syön kunnolla, se on ainoa säännöllinen ateria, jonka pystyn syömään teki mieli tai ei.

Olen niin syvällä suossa, etten tiedä miten tästä pääsee pois.


EDIT: on ollut muuten hirveän vaikea myöntää itselleen, että olen heikko enkä jaksa. Aiemmin on ollut kaikenmoista tekosyytä miksi ei muka ole ehtinyt treenaamaan. Totuus on se, etten jaksa. Ja se on todella iso epäonnistumisen kokemus.

 

[Tuupero]

Mulla itselläni on hankala tilanne, josta olen monta kertaa meinannut kirjoittaa tänne, mutta sitten kuitenkin olen päättänyt olla lähettämättä sitä viestiä.

Ehkä ruokahaluttomuus onkin jokin alitajuinen tapa säädellä syömistä?

Olen niin syvällä suossa, etten tiedä miten tästä pääsee pois.

Hippa, hienoa että kuitenkin kirjoitit viestisi ja tunnustat sekä tiedostat tilanteesi. Se on ensimmäinen askel siihen, että haluat muutosta ja olet valmis siihen. Olen myös aikoinani kärsinyt syömishäiriöistä parantunut siitä, tosin joskus harvoin edelleen jollain tasolla sairaus aktivoituu, tosin paljon lievemmin kuin nuorena anorektikkona. Sinäkin voit parantua ja nousta ylös suosta, joka tuntuu raskaalta ja vaikealta tällähetkellä!

Toteat viestissäsi, että ehkä ruokahaluttomuus on jokin alitajuinen tapa säädellä syömistä. Minä väittäisin lisäksi että ruokahaluttomuudellasi säätelet tunteitasi, joita et halua/uskalla/jaksa/kykene käsittelemään tietoisesti. Kun olet nälkiintynyt, etkä jaksa mitään, ovat myös tunteesi säästöliekillä. Näitä sinä haluat turruttaa syömättömyydelläsi.

Nämä ovat todella vaikeita ja kivuliaita asioita ja kirjoituksesi oli suoranainen hätähuuto. Kun on masentunut mikään ei kiinnosta eikä mikään huvita. Oletko lukenut Irene Kristerin kirjan tunteet ja syöminen. Suosittelen sitä lämpimästi mikäli et ole tutustunut siihen. Ehkä sen turvin jaksat kesäkuuhun asti, jolloin menet lääkärille. Mutta olisiko siihen tapaamiseen mahdollista päästä aikaisemmin? Olen hieman ihmeissäni lääkäreiden suhtautumisesta ongelmaasi, mielestäni sinun olisi hyvä mennä juttelemaan syömishäiriöihin erikoistuneen psykologin kanssa. Normaalilääkäreiden tietämys ei ihan taida riittää näihin monisyisiin syömishäiriöongelmiin.

Toivotan sinulle voimia itsesi hyväksymisen ja itsetunnon kehittämisen kanssa. Parantumisesi on jo alkanut kun uskalsit kirjoittaa tänne julkisesti.
Et ole ainoa, joka kärsii samasta sairaudesta ja oirehtii samalla lailla. Vertaistukea näin ensihätään löytyy mm. http://www.syomishairioistentuki.fi/hoito.html

Lämpimin ajatuksin toivotan sinulle jaksamista sekä voimia parantumiseen.

 

[Mäyräkoira]

Toteat viestissäsi, että ehkä ruokahaluttomuus on jokin alitajuinen tapa säädellä syömistä. Minä väittäisin lisäksi että ruokahaluttomuudellasi säätelet tunteitasi, joita et halua/uskalla/jaksa/kykene käsittelemään tietoisesti. Kun olet nälkiintynyt, etkä jaksa mitään, ovat myös tunteesi säästöliekillä. Näitä sinä haluat turruttaa syömättömyydelläsi.

-warning. Ruokahaluttomuus ei välttämättä kerro vielä syömishäiriöstä mitään. Edes silloin, jos näkee itsensä pulskana peilistä (käsi pystyyn jos palstalla on joku, joka on ollut aina tyytyväinen vartaloonsa). Voin puhua ihan omasta kokemuksesta: dieetillä ruokahaluni vähenee ja vähenee aina, loppujen lopuksi saan suorastaan pakottaa itseni syömään tarpeeksi (vaikkei asian kanssa muuten ole mitään ongelmaa). Sitten kun alan taas syödä normaalisti, normaali nälän tunne palaa. Ehkä keho suojelee itseään nälän tunteelta, kun ruokaa tulee vähemmän?

Myös jotkut lääkkeet (esim. allergian ja astman hoitoon käytetyt) saattavat vähentää ruokahalua. Ruokahaluttomuus voi myös väliaikaisena liittyä kuukautiskiertoon, johonkin tulehdukseen, ehkäpä johonkin ruoka-aineallergiaan. Masentunut, surullinen tai stressaantunut ihminen ei välttämättä koe ruokahalua aikoihin. Kyseessä ei siitä huolimatta ole syömishäiriö.

Syömishäiriöt ovat toki vakava ongelma, mutta haluttomuus syödä ei aina johdu syömishäiriöstä.

 

[Hippa]

Syömishäiriöt ovat toki vakava ongelma, mutta haluttomuus syödä ei aina johdu syömishäiriöstä.

Ei tainnut edellinen kirjoittaja näin tarkoittaakaan.

Enkä itsekään ole yhtään varma mistä ruokahaluttomuus johtuu. Syömishäiriö oli lääkärin ajatus, ei minun. Enkä silti ole varma siitä onko lääkäri oikeassa, vaikka syömishäiriöihin on perehtynyt.

Fakta on se, että mulla ei ole ollut ruokahalua kahteen vuoteen, välillä en edes koe nälän tunnetta. Haluan ruokahalun takaisin eikä kukaan ole pystynyt kertomaan miten se onnistuu.

EDIT: lisään vielä sen verran, että oli tämä syömishäiriötä tai ei niin joka tapauksessa on paha syömisongelma.

 

[Mäyräkoira]

Ei tainnut edellinen kirjoittaja näin tarkoittaakaan.

Siksi siinä olikin Offtopiccivaroitus.

Fakta on se, että mulla ei ole ollut ruokahalua kahteen vuoteen, välillä en edes koe nälän tunnetta. Haluan ruokahalun takaisin eikä kukaan ole pystynyt kertomaan miten se onnistuu.

Otan osaa. Kuulostaa kamalalta. :(

 

[Venla]

Enkä itsekään ole yhtään varma mistä ruokahaluttomuus johtuu. Syömishäiriö oli lääkärin ajatus, ei minun. Enkä silti ole varma siitä onko lääkäri oikeassa, vaikka syömishäiriöihin on perehtynyt.

Kuten aiemmin totesinkin - pää ja kroppa eivät ole toisistaan erillään. Henkinen vaikuttaa fyysiseen ja toisin päin. Selvää on, että ruokahaluttomuus on iso ongelma. Yhtä selvää ei sen sijaan ole, mikä on syytä ja mikä seurausta, ja mistä kaikki on aiheutunut. Minusta tuo kuulostaa masennukselta - ja senkin syynä voi olla alun perin stressi, ylikunto tai ongelmat syömisen kanssa. Kaikki liittyy kaikkeen, ihminen on sen verran monimutkainen olento (ja kyllä, on tämä nyt vähän off topiccia kuitenkin). Jokaisella on myös oma tapansa reagoida ongelmiin ja käsitellä niitä.

Täältä voi löytyä jotain apua. Ja lääkärin juttusille kannattaa todellakin mennä. Kauanko masennuslääkitystä kokeiltiin, kokeiltiinko mitään muita lääkkeitä? Oletko syönyt kalaöljyjä, oletko ollut liian pitkään vähähiilarisella... miten nukut, miten paljon ahistaa? Puhu tällaisista asioista ammattiauttajan kanssa, kyllä tuohon täytyy joku ratkaisu löytyä.

 

[ipana|]

phuuh kirjoitanpa nyt ensimmäisen viestini ja oman tarinani. Itse lopetin talvella rakkaan harrastuksen, joka on ollut suuri osa elämää jostain seitsemän vanhasta lähtien. Ei riittänyt aika, on koulua ja töissäkin pitäisi käydä, sekä lukuisat valmentajavaihdokset veivät hohdon harjoittelusta omassa joukkueessa. Olin tosin myös nuorten maajoukkueessa, mutta sekin jäi siinä samalla sitten. Kun lopetin harrastuksen, tuli pelko että nythän sitten varmaan lihoo, tosin syömisiä olin tarkkaillut jo kesästä lähtien turhan tarkkaan.

Syöminen jäi vähemmälle ja paino rupesi putoamaan. Urheiluun tottuneena oli pakko ottaa jotain tilalle ja niinpä rupesin käymään salilla nelisen kertaa viikossa. En silti osannut lopettaa syömisen tarkkailua ja nyt kesään mennessä ruoka onkin ottanut hallintaan koko elämäni. Tuntuu että en syö siksi, että eläisin, vaan elän siksi, että voisin syödä. Tämä toi mukanaan masennuksen ja tällä hetkellä olenkin pitkällä sairaslomalla, sillä ruoan tarkkailu johti anoreksiaan.

Kaikki päivittäiset ajatukset pyörii ruoan ympärillä: mitä voi syödä, olenko lihonut, olenko syönyt liikaa. Päivän kalorisaldo yltää hädintuskin 600 ja silti tuntuu että on syönyt liikaa. Nykyään käveleminenkin tuntuu todella raskaalta ja silti tuntuu siltä että olisi pakko liikkua. Ruoan ajatteleminen ressaa ja syömisestä tulee morkkis. Tekee mieli satuttaa itseäni, siitä tulee parempi olo.

Tänäaamuna painoin 46kg ja pituutta on kuitenkin sen 172. Tiedän että olen alipainoinen ja että pitäisi lihoa, mutta miksi se on niin vaikeaa?? Ajatus hirvittää... Käyn puhumassa psykologille masennuksen takia ja nyt olen jonossa Tampereelle sairaalaan, mahdollisesti ottavat sinne sisälle. Lääkärillä kävin viimeviikon alusta ja se määräsikin heti 4vk sairaslomaa töistä ja meinasi laittaa liikuntakieltoon. Heti kun sairasloma loppuu niin alkaa vielä päälle 4viikon kesäloma, että kyllä tässä nyt on aikaa parannella. Itsellä on halu parantua, mutta tiedän että en kykene siihen yksin. Ei se ole siitä kiinni että ruoka ei maistu, kun ei vaan pysty syömään. On niin hirveä morkkis :(

Sitten on ongelmana se, että olen melko yksinäinen ja nyt kun ei töissäkään tule oltua, niin joka päivä joutuu väkisin keksimään tekemistä, koska kotona istuminen vain pahentaa asiaa. sainkin digikameran lahjaksi ja olen käynyt usein kuvailemassa, jotta saisin ajan kulumaan ja ajatukset pois ruuasta. (ihan vaan jos jotain kiinnostaa, niin kuvia tässä). Väsyttää vaan niin vietävästi että sekin tuntuu rankalta. *phuuh* avauduin

Ihan alussa, sillon kun vielä söin lähes normaalisti oli jo sitä, että kun söi jotain hyvää, niin homma lähti ihan käsistä. Tuli semmoinen ahmimisreaktio, pakko syödä kaikki hyvä mitä löytyi ja sitten mentiinkin oksentamaan. Inhosin sitä ja jätinkin kaikki karkit ja keksit ja pullat sunmuut. en edes muista koska olisin viimeksi syönyt jotain sellaista...

voimia kaikille joilla vähänkin sama ongelma.
Se on jokapäivä :wall: tätä. Joskus tuntuu etten enään jaksa.

ja ikää on kohta 19 vuoden verran...

 

[Minzku]

Todella hienoja kuvia, Hannaeemeli! Tsemppiä sulle sairauden voittamiseen. Samoin kaikille muille kirjoittaneille.

 

[Hippa]

Kuten aiemmin totesinkin - pää ja kroppa eivät ole toisistaan erillään. Henkinen vaikuttaa fyysiseen ja toisin päin. Selvää on, että ruokahaluttomuus on iso ongelma. Yhtä selvää ei sen sijaan ole, mikä on syytä ja mikä seurausta, ja mistä kaikki on aiheutunut. Minusta tuo kuulostaa masennukselta - ja senkin syynä voi olla alun perin stressi, ylikunto tai ongelmat syömisen kanssa. Kaikki liittyy kaikkeen, ihminen on sen verran monimutkainen olento (ja kyllä, on tämä nyt vähän off topiccia kuitenkin). Jokaisella on myös oma tapansa reagoida ongelmiin ja käsitellä niitä.

Täältä voi löytyä jotain apua. Ja lääkärin juttusille kannattaa todellakin mennä. Kauanko masennuslääkitystä kokeiltiin, kokeiltiinko mitään muita lääkkeitä? Oletko syönyt kalaöljyjä, oletko ollut liian pitkään vähähiilarisella... miten nukut, miten paljon ahistaa? Puhu tällaisista asioista ammattiauttajan kanssa, kyllä tuohon täytyy joku ratkaisu löytyä.

Masennuslääkkeen kokeilu ei kauaa kestänyt, pari viikkoa. Lääkäri ei nyt halua uutta lääkettä vielä ottaa, vaan haluaa, että asiaa saataisiin käsiteltyä ilman lääkkeitä. Olen syönyt kalaöljyä, vitamiineja. Hiilareita saan ihan kylliksi, koska se on about ainoa, mikä menee alas. Olen hirveän väsynyt ja voisin nukkua vaikka koko ajan. Uni on mennyt jo muutaman viikon paremmin. Aiemmin heräilin useasti yön aikana. Nykyään ei tarvi edes käydä vessassa yöllä.

Ahdistaa paljon ja usein. Saan myös raivareita ihan pikkujutuista.

Ei tää puhuminen auta. On niin turhanpäiväistä selittää tätä ihan kelle hyvänsä. Kukaan ei voi auttaa.

 

[Hippa]

phuuh kirjoitanpa nyt ensimmäisen viestini ja oman tarinani. --

Kuvat oli hienoja, oot itsekin tosi pirtsakannäköinen tyttö! Joskus voi vaan ihmetellä mitä kaikkea ihmisen ulkokuori voi peittää.