Alkava syömishäiriöni pitäisi kukistaa

[laiskiaispulla]

Huh, tuntuu kuin olisin ajanut itseni umpikujaan:(

Liikunnasta ja syömisestä on tullut pikkuhiljaa pakkomielle ja ajatukset pyörivät enemmän tai vähemmän koko ajan kiloissa ja kaloreissa. Näin on ollut jo kohta neljä vuotta, mutta en ole aiemmin halunnut myöntää, että minulla on todella ongelma. Vaikka en ole tyytyväinen omaan kroppaani ja ylimääräiseen rasvakerrokseen edelleenkään, haluan nyt tulla terveeksi, vaikka se tietäisikin lisää kiloja. Liikunta-addiktio ja kulloisetkin syömisrajoitteeni haittaavat todella normaalia elämää. Olen 25 v, pituus on 176 cm ja paino n. 75 kg.

Ajoittain olen jopa ollut viikkoja niin, etten ole syönyt mitään ennen klo 19.00 vaikka olen käynyt heti aamusta salilla tai lenkillä. Tämä on tietenkin laihduttanut, mutta en ole (onneksi) pystynyt tuota kauaa ylläpitämään, kun en ole enää meinannut jaksaa urheilla. Urheilu kun on ollut pakkomielle jo neljä vuotta ja joka päivä on ollut pakko päästä rehkimään (liikunnalla -1000kcal/päivä - joka päivä).

Nyt olen kuitenkin pari kuukautta sitten ajautunut myös ahmimis/oksentamiskierteeseen, jonka luulin pystyväni lopettamaan, mutta näin ei kuitenkaan ole. Tiedostan, että teen vain hallaa terveydelleni, mutta en pysty kontrolloimaan noita kohtauksia.

Lähinnä haluaisin kuullu muilta kohtalotovereilta, miten olette saaneet elämänne takaisin raiteilleen. Miten olette psyykanneet itseänne?
Itselläni nimittäin mieli on niin vahva, että vaikka keho huutaisi lepoa, niin kyllä siitä joka päivä on tuo liikuntamäärä tullut rutistettua. Syömisten suhteen taas keho ottaa vallan, vaikka aivot tietäisi paremmin. :wall:

Haluaisin elää täysipainoista elämää ilman mielen vankilaa, joten olen kiitollinen kaikista neuvoista!:haart:

 

[Fecske]

Kurja tilanne :(

Minulla ei ole varsinaista syömishäiriötä ole ollut, mutta olen kyllä käyttänyt ja käytän joskus vieläkin ruokaa väärin. Tähän on auttanut parisuhde, ystävät ja harrastukset eli se, että elämässä vaan on niin paljon muutakin kivaa eikä ruoka ole mikään ainoa nautinto eikä tunnu siltä, että elämässä on tyhjiö, jonka voi täyttää vain suurilla määrillä hyvää syötävää. Yksinäisyys oli kai se tyhjiö ja nyt siinä on toinen ihminen. Mutta vieläkin usein kun hän on poissa ja vietän illan yksin niin haen kaupasta karkkia, jäätelöä, lisää ruokaa, siksi kai etten olisi yksin. Huh, kuulostipas läheisriippuvaiselta.. Myös vitutuksen hoitoon käy vaikka suklaalevy tai litra jäätelöä. No, parempi sekin kuin takavuosien täysin holtiton alkoholinkäyttöni. Parempi levy suklaata kuin pullo vodkaa jos ei maailman kohtaaminen joka päivä ihan onnistu. Juomiskierteeni katkesi myös kun parisuhde tuli kuvioihin eli kuviot muuttuivat niin, ettei juomiselle ollut enää sitä samaa tilaa kuin ennen.

Ihan ammattiapukin voisi olla nyt paikallaan, jos et saa ahmimisen ja oksentamisen kierrettä itse poikki. Mutta voisin neuvoa, että hankkisit jotain muuta tekemistä, mikä veisi aikasi ja energiasi johonkin muuhun rauhallisempaan tekemiseen niin että ruoan ja kuntoilun miettimiselle ja pakkomielteiselle harrastamiselle ei olisi elämässäsi niin paljon tilaa.

Et tosiaan ole mikään laiskiaispulla, toivotan sinulle nimimerkin vaihtoa, pikaista paranemista ja onnea matkaan

 

[marima]

Itse hamassa nuoruudessa tuli bulimia- tyyppisestä häiriöstä kärsittyä vuoden verran. Mun kohdalla asia meni ohitse itsekseen- itse aloitin ja itse ajan mittaan lopetin.
On varmaankin monta lähestymistapaa: Voit kanavoida liikuntasi ja syömisesi asteittain normaalimmaksi vaikka menemällä kuntosalisi vastaanottoon ja tilata ammattilaiselta punttiohjelman ja ruokavalio suunnitelman- useimmilla hyvinvarustelluilla saleilla tämä onnistuu. Voisit näin määritellä tavoitteesi ja sulla olis ammattilainen takana. tämä elämäntapa on hyvin kontrolloitu, mutta ainakin näin ensihätään treenaisit ja söisit asianmukaisesti mikä lienee mukavampaa kuin oksentaminen?

Koska en tunne sinua, en voi sanoa, mikä on lopullinen motiivisi syömishäiriöön stressi/kontrolli/itsensä henkinen koossapitäminen ruoan avulla/muu, mikä? Mistä olet kotoisin? täältä http://www.syomishairiokeskus.net/ löydät psykologista apua ja vaikkapa Patric Borg:n palveluksia.


jos vielä keksin jotain muuta, palaan asiaan.

 

[Eeka]

Myös minulla on kokemusta syömishäiriöstä...

Minun syömishäiriöni oli pahimmillaan n. 5-6 vuotta sitten, mutta voin myöntää, että liikkuminen ja kalorit pyörivät silloin tällöin mielessäni myös tätä nykyä. Ero tähän päivään on kuitenkin se, että olen omasta mielestäni voittanut ongelmani vaikeimman osan, koska en seuraile syömisiäni enää niin tarkkaan kuin ennen ja pystyn hyvällä omallatunnolla pitämään myös lepopäiviä treeneistä. On minulla tosin viime vuosinakin ollut sellaisia päiviä, jollon olen tuntenut itseni kauhean lihavaksi, mutta "kohtauksia" tulee nyt harvemmin. Viime kesänä tällainen kuitenkin tuli ja kävinkin poikakaverini pyynnöstä puhumassa asiasta psykologille ja voin sanoa, että puhuminen asiantuntijalle oli todella helpottavaa (psykologilla käynti oli siis eka kerta).
Se, miten pääsin eroon todellisesta syömishäiriöstä, oli oma järki. Järjen päähäni toi yksinkertaisesti se, että olin niin heikossa kunnossa, että jouduin sairaalaan. Tilani oli todlla huono. Bulimian oireita minulla ei koskaan ole ollut.
En voi sanoa, että olisin voittanut syömishäiriöni täysin, mutta parempaan päin olen mielestäni mennyt, sillä nyt osaan jo nauttia elämästä. Toki harrastan vieläkin paljon kaikenlaista (lähes päivittäin) ja tarkkailen syömisiäni, mutta eri tavalla. Eli haluan olla hyvässä kunnossa ja syödä terveellisesti, mutta haluan silti olla myös normaalipainoinen. En halua enää olla laiha ja heikko. Minulla on myös sellainen poikakaveri, joka pitää minusta tällaisena.
Olen kuullut, että syömishäiriöstä paraneminen vie aikaa. Neuvoisinkin, että käyt puhumassa asiastasi jollekin asiantuntijalle vaikka "pahoina päivinä" , jotta tilanne "pysyisi hallinnassa".
Toivon, että saat vinkkejä tästä ja jaksamista (hengessä mukana)!!

 

[Lilith]

Laiskiaispulla, kuulostaa tosi tutulta touhulta. Itselläni oli neljätoistavuotiaasta päälle kaksikymppiseen asti syömisen kanssa ongelmia kun inhosin kroppaani ja halusin epätoivoisesti laihtua. Muistona tuosta tyhmäilystä on kaappi täynnä lähinnä nukenvaatteen kokoisia vaatteita ja rikkinäiset polvet. Välillä kituutin lähinnä omenalla päivässä, välillä paastosin ja sitten taas "sorruin" ahmimaan järkyttävät määrät ruokaa kunnes maha oli kipeä ja oksetti. Juosta piti joka ikinen päivä vaikka polviin sattui ja olin vähänväliä kipeenä.
Meni vuosia ennen kuin tajusin että touhussani oli jotain pielessä ja sittenkin normaalin syömisen opettelu oli tosi vaikeaa ja monen epäonnistumisen takana.

Oma paranemiseni lähti siitä kun näin salilla joitakin fitnesskisaajia ja aloin haaveilla että josko joskus itselläkin olisi tuommoinen upea lihaksikas ja timmi kroppa. Otin vähän selvää asioista ja tajusin ettei mun näännytysruokavaliollani ikinä semmoiseen kuntoon pääse. Hankin itselleni tehdyn ruokavalion mitä orjallisesti noudatin vaikka mieli teki palata vanhoihin tapoihin. Lisäksi mun elämääni tuli kaikenlaista muuta ohjelmaa enkä enää kerennyt niin paljoa pähkäilemään joka rasvagrammaa. Nykyisellään oon tosi kaukana siitä laihasta mimmistä mikä joskus olin, läskiäkin löytyy, mutta olo on hirveästi parempi ja viihdyn kropassani.

Ahmimiskohtaukset johtuu sulla ihan siitä kun näännytät kroppaasi liikaa, se vaatii sitten väkisin ruokaa kun ei muuten saa. Ainoo millä noista pääsee on kun syöt tasasesti pitkin päivää ruokaa aamusta lähtien. Hyvin suunnitellulla ruokavaliolla et tosiaankaan liho grammaakaan vaikka saat pupeltaa sen 5-6 kertaa päivässä pieniä annoksia. Pysyy verensokerit tasasina eikä ahmimisenhimoa tule yhtään niin pahasti. Hyviä esimerkkejä mimmien päivän ruuista löytyy tuosta "Mitä söit tänään/eilen" -ketjusta. Yksi vaihtoehto olisi pyytää jotain hommansa osaavaa personal traineria tekemään sulle ruokavalio mitä sitten kiltisti noudatat. Maksaa hiukan mutta sitten sulla olisi paperilla selkeet ohjeet mitä pitää syödä.

Kunhan saat ruokavalion kuntoon, et tosiaankaan liho vaikket urheilisikaan joka ikinen päivä. Kroppa tarvii myös lepoa, jatkuva rasittaminen ei paranna kuntoa vaan altistaa rasitusvammoille. Jos et ihan ilman liikuntaa halua olla päivääkään, niin olisiko mahdollista jonain päivänä viikossa vaikkapa vain venytellä kunnolla? Tekisi hyvää kropalle ja antaisi sille mahdollisuuden palautua. Tai jotain muuta harrastusta?

Tsemppiä, sä pystyt kyllä siihen! Ite pelkäsin pitkään että en ikinä pääse kokonaan syömishäiriöstä, mutta eipä ole ollut yhtään ahmimiskohtausta kolmeen vuoteen eikä itseni näännyttäminen voi vähempää kiinnostaa :thumbs:

 

[Mäyräkoira]

Itse en ole kohtalotoverisi, mutta muutama tuttu on ja sen lisäksi minulla on kokemusta terapiasta sekä asiakkaana (Touretten oireyhtymä) että terapeuttina. Ensin tahtoisin muistuttaa sinua siitä, että aika harva ihminen on "normaali" minkään määritelmän mukaan. Toiseksi haluan sanoa, että sairaus - vaikka sitten syömiseenkin liittyvä - ei KOSKAAN ole häpeä. Kolmanneksi tahdon vielä muistuttaa, että ammattiapua on tarjolla ja sen hakijat eivät TODELLAKAAN ole mitenkään "tyhmiä" tai "huonoja" tai "hulluja" ihmisiä, vaan kaikenlaisia ihmisiä, joilla on ongelmia.

Liikunnasta ja syömisestä on tullut pikkuhiljaa pakkomielle ja ajatukset pyörivät enemmän tai vähemmän koko ajan kiloissa ja kaloreissa. Näin on ollut jo kohta neljä vuotta, mutta en ole aiemmin halunnut myöntää, että minulla on todella ongelma. Vaikka en ole tyytyväinen omaan kroppaani ja ylimääräiseen rasvakerrokseen edelleenkään, haluan nyt tulla terveeksi, vaikka se tietäisikin lisää kiloja. Liikunta-addiktio ja kulloisetkin syömisrajoitteeni haittaavat todella normaalia elämää. Olen 25 v, pituus on 176 cm ja paino n. 75 kg.

Tiedät siis, että teet hallaa itsellesi ja että haluat parantua. Tämä on ensimmäinen askel tiellä parantumiseen. Ongelman tiedostaminen ja halu vapautua haitallisesta kierteestä nopeuttavat paranemisprosessia huomattavasti.

Kuinka haitallista käyttäytymisesi on? Käytät sanaa pakkomielle, addiktio ja syömisrajoite. Nämä käyttäytymismuodot liittyvät erilaisiin syömishäiriöihin, mutta käytät kuvausta, joka sopii myös pakko-oireiseen häiriöön. Tämä ei ole ihme: syömishäiriöiset ja pakkohäiriöiset ovat yleensä tunnollisia perfektionisteja, älykkäitä ja herkkiä ihmisiä, ja monella syömishäiriöpotilaalla voi olla pakko-oireista käyttäytymistä tai muita ongelmia. Molempia voidaan hoitaa ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka ovat parantuneet ongelmistaan.

Nyt olen kuitenkin pari kuukautta sitten ajautunut myös ahmimis/oksentamiskierteeseen, jonka luulin pystyväni lopettamaan, mutta näin ei kuitenkaan ole. Tiedostan, että teen vain hallaa terveydelleni, mutta en pysty kontrolloimaan noita kohtauksia.

Ei ole ihme, ettet pysty kontrolloimaan käyttäytymistäsi. Kerroit, että olet joskus aloittanut päivän ruokailut vasta klo 19.00. Liikut myös erittäin runsaasti. Sitten syöt (nälkääsi) ja oksennat (ehkä siksi, koska pelkäät lihovasi). Mikä käyttäytymisessäsi on pohjimmiltaan taustalla?

Olet ottanut yhteyttä palstalle ja saanut jo muutaman kohtalotoverin vastauksen. Riittääkö tämä sinulle? Kykenetkö itse pääsemään yli kierteestä?

Ei ole häpeä ottaa yhteyttä lähimpään mielenterveystoimistoon, koulun lääkäriin, työpaikkalääkäriin tai terveyskeskukseen. Täältä sinut osataan ohjata ammattilaisten hoitoon. Syömishäiriöisille on olemassa paljon vertaistukiryhmiä, mutta saattaisit ehkä hyötyä myös yksilö- tai ryhmäterapiasta, jossa koulutettu ja kokenut terapeutti auttaa kartoittamaan syömis- ja liikkumiskäyttäytymistäsi sekä niiden taustalla piileviä ajatusrakenteita sekä tunteita. Vaikka osasit hienosti eritellä ongelmaasi, ulkopuolinen terapeutti osaa kotitehtävien sekä keskustelun avulla auttaa sinua löytämään käyttäytymisesi taustalla olevia laukaisijoita, jotka aiheuttavat ongelmakäyttäytymistä. Monet ovat saaneet apua myös lääkkeistä, mutta tämä ei ole välttämätöntä eikä kukaan voi pakottaa sinua syömään lääkkeitä.

Tsemppiä! Älä jää yksin ongelmasi kanssa.

 

[Nikoliina]

Voi, kuulostaapa turhankin tutulta.:( Itsekin olen samassa suossa tarponut, parikymppisenä se alkoi ja viitisen vuotta kesti ennen kuin havahduin että "hetkinen, tämähän on perseestä, haluan iloa ja onnea elämääni". Valitettavasti poppakonstia parantumiselle ei ole, vaan mielestäni parantuminen on monien osien summa. Se, mikä itselläni on ehkä ollut se tärkein tekijä on niinkin itsestään selvä asia kun itsensä kunnioittaminen ja oman itsensä rakastaminen. Minkä takia sinä siellä lenkkipolulla itseäsi kiusaat? Miksi väsytät itseäsi liikunnalla ja syömättömyydellä? Luuletko että se tekee sinut onnelliseksi? VÄÄRIN! Onni tulee siitä että hyväksyy itsensä ja tekee sellaisia asioita jota itse haluaa!

Seuraavan kerran kun vedät lenkkareita jalkaan mieti, miksi olet lenkille lähtemässä. Luultavasti et vastaa "koska se on kivaa" vaan "koska haluan kuluttaa kaloreita" tai "koska minun on pakko". Miten niin pakko? Kuka pakottaa? Kukaan ei TAKUULLA rakasta sinua enemmän vaikka lähtisit lenkille ja laihtuisit - usko minua, kokemusta on. Pikemminkin päinvastoin! Poikaystäväni ihailee nykyään peppuani joka on jo hieman pyöreämpi ja sanoo lisäksi että kanssani on paljon mukavampi olla kun olen iloisempi ja enemmän ulospäinsuuntautunut (ajatukset eivät pyöri vain sen oman navan, ruuan ja liikkumisen ympärillä). Liikkumaan itsensä pakottaminen ja joka suupalan vahtiminen johtaa ennemminkin siihen että vihaat itseäsi kerta kerralta enemmän kun itsesi lenkille pakotat. Tai vihata on ehkä väärä verbi, parempi olisi että KUNNIOITAT ja ARVOSTAT itseäsi koko ajan VÄHEMMÄN. Miksi sinun tulisi tehdä jotain mistä et pidä? Tai miksi sinä et saisi syödä? Näihin kysymyksiin vastauksen saaminen itseni kohdalla auttoi psykologilla käynti. Opin arvostamaan ja jopa rakastamaan itseäni. Mikään "sisäinen ääni" ei enää kuiskuttele korvaani riittämättömyyden sanoja!

Painokin nousi (tosin olin reilusti alipainoinen, painoindeksi oli pahimmillaan alle 16), mutta muutos ei ollutkaan niin kamala kun mitä olin kuvitellut. Ensinnäkin paino nousi hitaasti, ja toiseksi Pakkiksen neuvojen ansiosta, osa noususta oli lihasta (niin ainakin olen itselleni toitottanut:D ). Ja sitten tietyn ajan jälkeen (kun itsetuntoni oli kohonnut ja paino noussut siinä sivussa) tuo vaa'an lukema ei enää samalla lailla sanellut elämääni - olin päässyt sen ikeestä. Minä olen minä ja olen ylpeä siitä! Minulla on vahva keho, ja olen paljon iloisempi ja onnellisempi kun silloin kun syöminen hallitsi elämääni. Tosin vieläkin on päiviä jolloin tuntuu vaikealta, mutta niihinkin osaa suhtautua paremmin: Ymmärrän että on mahdotonta että muka olisin lihonnut viisi kiloa jonkun yksittäisen viikonloppuherkuttelun seurauksena.

Tilannettasi sen paremmin tuntematta on vaikea antaa mitään tarkkoja neuvoja siitä miten sinun kannattaisi edetä. Kehottaisin kuitenkin miettimään muiden ehdotuksia punttisaliohjelman teettämisestä, ruokasuunnitelmasta jne. Ja seuraavan kerran kun tuntuu siltä että nyt on "pakko" mennä liikkumaan, niin kyseenalaista tämä. Kysy itseltäsi että onko tosiaan? Kierre on vaikea katkaista, tiedän sen. Mutta joka kerta kun annat periksi "pakolle" arvostat myös itseäsi vähemmän. Jos et pysty jättämään lenkkiä kokonaan väliin, kokeile vaikka lenkin keston puolittamista. Ja ole YLPEÄ tästä! Koska kukaan ei vaadi sinulta liikunnan kokonaan unohtamista, vaan sen saattamista normaalille tasolle. Pakkista lukiessa vaikuttaa siltä että kaikki liikkuvat ihan hirveän paljon, 5 krt punttia viikossa + 5 aerobista treenikertaa + venyttelyt ym. lihashuollot (minulle ainakin tulee välillä sellainen olo ). Mutta huoli pois, se on harhaa ja lisäksi kolmekin liikuntakertaa viikossa on jo paljon! Yritä ensiksi vähentää jokapäiväinen liikkumisesi esim. 5 kertaan viikossa ja vähitellen katsot (itseäsi kuunnellen) sitten että mikä on sinulle oikea määrä. Lepo on äärettömän tärkeää; kunto ei kohene jos itseään rääkkää liikaa. Rääkkäämisellä ei saavuta mitään, vaan sillä tekee itselleen vain hallaa. Kokeile kunnella kehoasi niin yllätyt miten kroppasi kiittää levosta, ja miten paljon enemmän energiaa sinulla sitten on seuraavassa treenissä! Viikon (tai pidemmänkin ajan) totaali treenaamattomuus ei muuten sinun tapauksessa olisi lainkaan huono idea, luultavasti kroppasi on tällä hetkellä aivan loppuslutfinito.

Syömisasioista löydät paljon vinkkejä täältä Pakkikselta, esim Lilithin mainitsemasta Mitä söit tänään/ eilen-threadista. Tässäkin asiassa pitää olla rohkea ja uskaltaa kokeilla juuri tuota 5-6krt päivässä syömistä. Se kuulosti minusta ainakin hirveältä ensi alkuun, koska pelkäsin ahmimiskohtauksia. Koska minä aikoinani kitkuttelin päivät jotta illalla saatoin sallia itselleni edes hieman ruokaa, aamupalani, kuten lounaani, oli todella runsas, eli omena . Silloin jo aamupalan suurentaminen pelkällä mitättömällä näkkileivällä laukaisi sellaisen "kaikkitännehetilisääruokaa"-reaktion että olisin voinut sydä vaikka hevosen. Voisi ehkä olla helpompaa sinulle jos valitsisit tuolta Mitä söit tänään/eilen -threadista jonkun kokonaisuuden jota palstan asiantuntijat (esim. Gilly, Faidra) ovat kommentoineet, ja noudattaisit sitä orjallisesti? Et enempää etkä vähempää? Sillä tavalla huomaisit sen, että tasaisesti syömällä ne ahmimiset tosiaan pysyvät poissa. Valitse esim. jokin 1800-2200 kcal "menyy" näin alkuun. Tai vaihtoehtosesti teetä jokin ruokaohjelma personal trainerillä.

Liikuntaa voisit yrittää (vähentämisen lisäksi) muuttaa enemmän punttailupainotteiseksi. Kokeile 1- tai 2-jakoista ja käy puntilla 2-3 kertaa viikossa. Takaan että kroppa tuntuu hyvinkin nopeasti ihan erilaiselta, ja siihen on helpompi olla tyytyväinen. Mieluummin vahva, jopa lihaksikaskin, ja toimiva kroppa, kuin näännytetty ja väsynyt keho, eikö totta? Ja punttailustahan on maksimaalinen hyöty vain jos syö tarpeeksi ja säännöllisesti!:thumbs:

Tässä minun ajatuksiani näin alkuun. Toivottavasti niistä on apua. Paljon tsemppiä jatkoon! Muista kuitenkin että pahin on jo takana: olet tunnustanut itsellesi että sinulla on ongelma ja haluat muuttaa elämäsi suunnaan. Nokka kohta onnellisempaa elämää!:haart:

 

[Venla]

Haluaisin elää täysipainoista elämää ilman mielen vankilaa, joten olen kiitollinen kaikista neuvoista!:haart:

Tärkeintä on että olet itse havahtunut. Parantuminen alkaa siitä. Ja se parantuminen on vain sinusta itsestäsi kiinni. Tuo on tosiaankin mielen vankila, ja sieltä on vaikea nähdä mitkä muut asiat tuovat elämään iloa ja kohtuutta. Siinä menee myös terveen ja sairaan raja: niin kauan kuin syömisen ja treenaamisen ajattelu määrää sen mitä teet ja hallitsee ajatteluasi, ja niin kauan kuin ne ovat esteenä sille että voit ns. normaalia elämää, et ole terve.

Tuossa on hyviä ohjeita jo tullutkin, ja Pakkiksellakin on näistä jutuista ollut jo aiemmin puhetta, Punttimimmien parissa hyvinkin. Mielestäni kannattaisi nyt puhua ammattiauttajalle. Myös se auttaa, että saa muuten asioita elämässään järjestykseen. Ja kannattaa koettaa vaikka VÄKISIN syödä säännöllisesti ja tasapainoisesti. Jo sillä voi päästä pitkälle. Ja itsetunto on saatava kohilleen, että ymmärtää sen olevan muusta kuin kiloista kiinni. Kannattaa myös uskaltaa ottaa apu vastaan. Ja tee niitä asioita, joista nautit, ota aikaa sellaisille asioille joissa ajatukset ei pyöri syömisen ja treenaamisen ympärillä, tee jotain ihan muuta. Opettele myös antamaan itsellesi anteeksi.

En mä nyt osaa sanoa mitään järkevää mutta toivon sulle voimia, tasapainoa ja iloa elämään. Yksi kauneimpia asioita elämässä on se kun parantumisen edetessä pystyy näkemään se pakkomielteisen suorittamisen ulkopuolelle ja ne kahleet päästää irti. Siihen kannattaa tähdätä. Vaikka se olisi työn ja tuskan takana niin usko pois, se kannattaa. Sinäkin vielä huomaat että elämässä on niin paljon tärkeämpiä asioita...

 

[natsuli]

Tuntuu mieltälämmittävältä että täältä löytyy näin paljon kohtalotovereita! Vaikken kellekään tietysti syömishäiriötä toivo! On vaan kiva tietää ettei ole yksin..
Mimmit onkin laittanaat jo paljon hyviä neuvoja joten sanon vaan että apua saa kun pyytää ja pitää uskaltaa pyytää!
Omaa tarinaani en jaksa alkaa näpyttelemään siinä kun menisi iäisyys, mutta "kuivilla" olen ollut jo 5vuotta ja silti joskus tulee sellainen olo että nyt mä ahmisin jos vielä ahmisin ja se tuntuu pelottavan houkuttelevalta ja turvalliselta! Sille tunteelle ei vaan saa antaa periksi. Yritän aina silloin ajatella sitä pahaa oloa ja kuinka hampaat tippuu suusta jos vielä oksennan :urjo: Tosin siinä vaiheessa kun on vielä sairauden pauloissa ei mitkään järkiajattelut riitä tai ei ainakaan mulla..

Toivotan sydämmestäni sulle jaksamista ja paranemista! Kyllä sä vielä paranet

 

[Sidney]

parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Syömishäiriöstä kehittyy pitkittyessään elämäntapa, se juurtuu niin syvälle tajuntaan, että siitä voi olla todella vaikeaa päästä eroon - osalla minäkuva ja ruokakäsitykset voivat jäädä vinksalleen lopullisesti, mutta eipä tämä tänä päivänä niin kovin harvinaista taida olla enää muutenkaan...

Oon kipuillu minäkuvani kanssa lähestulkoon koko varhaisnuoruuden ja aikuisikäni - välillä on mennyt paremmin ja välilllä taas vähän huonommin. Mä en vieläkään oikein tiedä, missä alkujaan meni vikaan. Mä oon aina pitänyt itseäni oksettavana läskisenä olentona, joka on kaikin puolin mitätön ja turha.Tämä siis vaihdellut voimakkkusasteeltaan rodella rajusti, mutta pääsääntöisesti suunta ollut tämä. en ole ollut itseeni tyytyväinen kuin hetkittäin, riippumatta siitä olenko ollut ylipainoinen vai en.
14-vuotiaana pidin koko riparin pitkää villapaitaa (oli kesä), koska pidin itseäni liian tuhtina. Näin jälkikäteen ei voi kuin ihmetellä, kun oon kattellu kuviani niistä tikkujaloista, mitkä sieltä paidan alta pilkotti...
15-vuotiaana mietin koko ajan laihduttamista, päiväkirjoista tätä "kehitystä" voi helposti seurailla. En ollut laiha (no ehkä jossain vaiheessa olen ollut aika hoikassa kunnossa, mutta en todella laiha), kaikin puolin normaali siinä "myönteisessä" merkityksessä lienee kuvannut mun olemusta siihen aikaan. Itseasiassa sana "normaalipainoinen" on ollut yhtä kuin kirosana - normaalipainoiseksi sanotaan lempeästi ja hienovaraisesti niitä, joilla olisi varaa tiputtaa painoa.
17-vuotiaana lihoin 20 kg, 50kg:sta 70kg:aan. Tuntui, et tuo tapahtui aivan yhtäkkiä. Yhtenä aamuna ei housut vaa menny jalkaan, ja olin ihan et mitä vittua...Nyt sitten olin läski. Koitin laihduttaa, laihduttaa, laihduttaa. Silloin alkoi ekat oksentelutkin, muistaakseni. Elämässä tapahtu kaikkea ei niin kivaa siihen aikaan, tämä näkyi syömisongelmien pahentumisena jne. Oli paha olla ja ahdisti, sitten tuli vedettyä kaikkea paskaa naamariin, sitten ahdisti vielä enemmän ja sitten oksennettiin ja sitten ahdisti yhä vielä enemmän jos vain mahdollista, mutta jollain sairaalla tavalla kuitenkin vähemmän. Uskallan väittää, että syömishäiriöt pakkoliikuntoineen jne. on melkein aina enemmän tai vähemmän reagointia elämässä vaikuttaviin negatiivisiin asioihin, niin pilleviä kuin ne ahdistuksen lähteet sitten ovatkaan. On olemassa sellaisia asioita, joihin ei oikein ole keinoa vaikuttaa, sitten sitä käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa oman ittensä kontrollointiin, jos ei muuta pysty kontrolloimaan.
20-vuotiaana laihduin takaisin 50-kiloiseks. Söin päivässä banaanin, rasvattoman jukurtin ja kipollisen keitettyä riisiä. Tein siivoustyötä ja olin päivässä 2-3 tuntia salilla. Join aivan kamalasti. Jos en olisi juonut, olisin varmaan ollut 30-kiloinen. Pikkuhiljaa elämä tasoittui, mutta sitten loppuikin liikunta kuin seinään - ensin kaikki, sitten ei mitään. Juominen jatkui vielä hetken.
22-vuotiaana painoin 85 kiloa. Olin läski. Pituutta mulla on se 165-166, näin suhteuttamisen kannalta. Oksentelu hävis kuvioista pariksi vuodeksi, mutta tuli sitten takaisin pikkuhiljaa. Opin jo tietämään, mitä ja minkälaista ruokaa on "mukava" oksentaa, mikä tulee helposti ulos jne. Näin ollen saatoin etukäteen kaupassa suunnitella tulevat ahmimiskohtaukset. :evil:

25-vuotiaana painoin 65kiloa. Olin tehnyt taas valtavan työn. laihduttanut tällä kertaa pikkuhiljaa. Tasaista puurtamista ja elämäntavat totaaliseen remppaan. Lopetin röökinpolton 12 vuoden jälkeen, aloitin juoksemisen,mitä olin vihannut koko ikäni jne. 26-vuotiaana olin unelmapainossa, 57-kiloa. Itseasiassa olin kiinteämässä kunnossa, kuin aikaisemmin 52-kiloisena, koska lihasmassani oli varmaan kaksinkertaistunut. Harrastin aktiivisesti punttia ja aerobista. "Parhaimmillaan" jopa 12 tuntia viikossa ja vielä erittäin ylpeä tästä.

Nyt kesällä 27-täyttäessäni en voi kuin ihmetellä, että eikö sitä sitä ihminen koskaan kasva aikuiseksi. Minäkuvani on edelleen heikko ja vaihtelee pitkälle sen suhteen, miten elämässä muuten menee. Reagoin selvästi murheeseen ja ressiin kiinnittämällä entistä enemmän huomiota ulkoiseen olemukseeni. Olen vähentänyt vuoden aikana liikunnan määrää puoleen, mutta yhä ylilyöntejä tulee. Saatan esim. joku päivä kattoo ihan huvikseen, paljonkoha sitä jaksais juosta. Meen töitten jälkeen tyhjällä mahalla liikuntakeskukseen ja juoksen matolla 20 kilsaa, reilut 2 tuntia ja ihmettelen,et oho, onpas paska olo. Oikeesti. Näin on käyny pari kertaa. Osaks täysin tietoista. Ihme kyllä mä palaudun aika nopeesti sitten kun vaa tajuan syödä tollasten jälkeen tarpeeks. Ja eihän tollaset tempaukset nyt hengenvaarallisia ole, mutta ei kyllä sieltä järkevämmistäkää päästä..
Aamupaino on nyt siinä 60-62 kiloa, rasvat 20%. Koen olevani läski. Tämä tosin aikakausiluonteista. Mutta ainakin tällä hetkellä on taas "paha vaihe" menossa - elimistö satsannu aivan kauheesti nestettä, mitkään vaatteet ei enää mahdu, välillä turvottaa niin että on vaikea hengittää jne. Valtaosan viikosta koen olevani kauhea, toivon ettei peilejä olis missään ja sais hävitä ihmisten ilmoilta. Ja tiedän, et tääkin menee taas ohi. Oksentelut olen "pitänyt poissa", mutta suhtautuminen syömiseen ja liikuntaan on pakonomaista, ei sitä nyt auta ruveta kieltämään.

Mä oon vuodattanu tän kaiken...no en nyt enää ees muistakaan Ainaki siks, et säkin rakas alkava syömishäiriöinen todella puuttuisit asiaan mahdollisimman varhain - itse olen kyllä puuttunut, kaikin mahdollisin tavoin, mutta syvällä tuntuu paska istuvan :D
Tää tuntuu olevan mulle jokin ikuinen, loputon taistelu - mun osalta ei ole pelkoa liiallisesta laihuudesta, ongelma on lähinnä itsetuntoluontoinen ja ressinsietokykyyn liittyvä....Nää syömishäiriöt voimistuu ja laimenee ja on välillä poissakin ihan sen mukaan miten elämässä muuten menee...

Mutta stemppiä ihan hirveesti! Ittensä hyväkyminen ihmisenä on kaiken a ja o, ilman sitä ei häviä syömishäiriötkää...sit kun vielä joku kertois, miten tuo tapahtuu niin avot! Mukavaa alkavaa kesää muuten kaikille!!! Kohta alkaa lomaaa...aah...;)

 

[Zihuana]

..ja täälläkin yksi...

Itsellä kanssa syömishäiriötausta, ja jos jotain oon oppinut niin sen, että se on aina olemassa, jos siihen kerran on sairastunut. Välillä voi olla pitkäkin tauko, ja elää kuvitelmassaan että se on taaksejäänyttä: "ei koskaan enää!". Sitten voikin löytää itsensä joku kaunis päivä taas pytyn ääreltä väärinpäin.

Kamalinta siinä on just se täydellinen voimattomuus. Eihän siinä hommassa mitään järkeä ole ja kamalaa touhua kaikinpuolin, mutta ei sillä olekaan mitään tekemistä järjen kanssa.

Mulla on auttanut eniten 2 asiaa: toinen on ehdoton ruokasuunnitelma joka päivä: 5-6 ateriaa, jotka oon etukäteen miettinyt (oon tehnyt valmiita suunnitelmia useammalle päivälle, ja niitä kierrätän). Silloin tiedän että saan tarpeeksi energiaa ja ravintoa, en kuitenkaan liian vähän, mikä muuten alka nakertaa kohti sitä fyysistä pakotusta ahmimaan. Ateriat on syötävä vaikkei olisi nälkä. (Ja sitä paitsi mun ymmärryksen mukaan nälän tunteen ei edes saisi antaa kehittyä kovin pitkälle, se on merkki siitä että kroppa alkaa "syömään lihaksia". Voin olla väärässä.)

Toinen asia on se, että oon alkanut hyväksymään sitä faktaa että mä en pysty hallitsemaan kaikkia asioita elämässäni. Vaikka kuinka pyrin junailemaan ja säätämään, niin loppupeleissä mä en pysty vaikuttamaan kaikkiin muuttujiin. Hallinnasta luopuminen on mulle ainakin vaikeinta. Kunnon kontrollifriikki ja perfektionistiluonteinen kun olen (ollut ). Opettelen siis relaamaan...

Toki eri ihmisillä voi olla hyvinkin erilaisia syitä syömishäiriöön, mutta vois melkein sanoa että kaikki syömishäiriö-ihmiset, jotka itse tiedän/tunnen ovat jonkin tason suorittajia.

Niin, ja toi bodyimage. Oumaigaad. Ehkä sitä jossain vaiheessa alkaa sietää nähdä itsensä peilistä. Vielä en ole niin pitkällä.... mutta mä olenkin vasta toipumassa - en toipunut.

Toivon kovasti että löydät ja saat apua! Yksinään ei kannata asian kanssa painia. Mut ainakin yllätti se, miten paljon voimia saa pelkästään kanssasisarilta... Et ole yksin! :thumbs:

 

[Venla]

Syömishäiriöissä on jännää sekin, miten ne ruokkii - huomatkaa tarkasti harkittu sanavalinta! - itse itseään. Lähtökohdat ovat melkein aina psyykkisellä puolella, mutta kun kroppa alkaa kärsiä, kun sitä näännytetään ja rääkätään, alkaa pääkin pelata huonommin. Syntyy alaspäin viettävä kierre. Olennaista olisikin tiedostaa se - taas kerran - että kroppa ja mieli eivät ole toisistaan erotettavissa. (Perkele niitä, jotka kuvittelevat että syömishäiriöt ovat vain ruualla leikkimistä ja niistä paranee sillä kun lopettaa ns. pelleilyn. Olisikin niin yksinkertaista :/. Siinä maailmassa masennuksestakin paranisi "ottamalla itseään niskasta kiinni". Tosin: luovuttaakaan ei pidä. Pitää sen verran purra hammasta, että uskaltaa ikään kuin luopua siitä sairastavan roolistaan. Sen jälkeen kun on myöntänyt olevansa sairas, on aika oikeasti sitoutua siihen että paranee. Tavallaan kieltäytyä siitä että se sairaus on. Luovuttaa ei pidä.)

Onneksi syömishäiriöistä voi parantua. Se ei ole helppoa, eikä kaiketi edes yleistä - ja se sama tyyli käsitellä vaikeita asioita voi iskeä päälle jos tuo parantuminen ei ole tapahtunut kunnolla. Takapakkia tulee monta kertaa ja sairaus voi puhjeta uudelleenkin, mutta jos tekee töitä sen parantumisen eteen (terapiaa ja sen sellaista), sieltä kuilusta kyllä selviää. Jotkut väittää ettei parantua voisi, mä olen eri mieltä. Terveyden "rajat" ovat tällä alueella jos missä taatusti häilyvät: missä vaiheessa terveellisen ruokavalion noudattiminen muuttuu ortoreksiaksi, missä vaiheessa laihduttaminen anoreksia nervosaksi? Minun mielestäni raja menee kuta kuinkin siinä, että kuinka paljon nuo asiat mieltä (ja elämää) hallitsevat. Niin kuin taisin aiemminkin sanoa - jos ei voi elää enää normaalisti (rakastamaan ja tekemään työtä!), silloin on liian rikki.

Toki eri ihmisillä voi olla hyvinkin erilaisia syitä syömishäiriöön, mutta vois melkein sanoa että kaikki syömishäiriö-ihmiset, jotka itse tiedän/tunnen ovat jonkin tason suorittajia.

Lienee pitkälti totta. Jotain tällaista siinä on. Perfektionismia - yhdistettynä huonoon itsetuntoon - ja päälle vielä pakonomainen suorittaminen. Ja kontrollintarve. Se on muuten helvetin surullista katseltavaa. Mun tekee pahaa katsoa kun sellainen ihminen syö, josta näkee sen että se kamppailee sen asian kanssa, miettii jokaista suupalaa. Ja samoin tekee pahaa aina kun näkee anorektikon. Sen silmistä näkee sen millasessa vankilassa se on.

 

[Sidney]

editoida ei kerinnyt... turhan tumma sävy tuosta viestistä jäi - kiireessä duunissa kirjoitin. En "laiskiaispulla" todellakaan halua sulle mitenkää loputtoman pessimististä kuvaa tästä kaikesta välittää - syömishäiriöt ei ole ikuisia, mutta mitä varhaisemmassa vaiheessa niihin puuttuu, sen "kivuttomammin" niistä selviää/paranee. Ja sullahan tuntuu ainakin alku olevan hyvin hanskassa, tahtoa ja motivaatiota löytyy! Todella sydämen pohjasta stemppiä sulle, kerrohan joskus miten projektissas oot edistynyt. Niistä takapakeistakaan kannata (jos niitä siis tulee) kannata enempiä ressata, virheitä tehdään ja jos oikein fiksuja ollaan, niin niistä kans jotain voi oppiakin..!

 

[leadnose]

Anteeksi että postaan mimmien puolella, mutta tarkoitus olisi vain auttaa. Kirjoitin nimittäin laiskiaispullalle pitkän privaviestin (siis tarkoituksena välttää postaamasta mimmien puolelle) jossa kerroin vähän omia kokemuksia liikunnasta, ahmimisesta, painonhallinnasta ja siitä miten olen saanut hommat hallintaan ja mistä internetistäkin löytyisi apua. Sitten kun painoin "lähetä" niin huomasin ettei laiskiaspulla ota vastaan privaviestejä (tallensin viestini sitten koneelle). Nähdäkseni viestissäni olisi sellaistakin asiaa mistä ei vielä tässä threadissa ole puhuttu ja josta saattaisi kuitenkin olla apua. Ehdotusta miten saisin viestini perille? En viitsisi niin pitkää osittain henkilökohtaista sepustusta pistää tänne mimmien puolelle ettei tule sekaannuksia tai häiritse muuten.

edit: siis jos laiskiaispulla haluaa vastauksia vain mimmeiltä niin ymmärrän toki.

 

[Zihuana]

O-ou...huomasin että multa jäi tärkeä pointti tuossa alussa sanomatta, jäi vähän turhan rankka vaikutelma. Eli siis kun sanoin että jos syömishäiriöön on kerran sairastunut, se on aina olemassa, en kuitenkaan tarkoittanut että elämä tulee aina olemaan yhtä ylä- ja alamäkeä.
Syömishäiriöstä voi siis toipua ihan kokonaan, mutta tarkoitin että taipumus siihen jää. On vain muistettava huolehtia itsestä. Kun oppii tuntemaan mitkä asiat (fyysiset ja psyykkiset) edesauttavat häiriön aktivoitumista, niitä voi oppia käsittelemään, eikä enää ajaudu sairastamaan.

 

[Zihuana]

Rin Tin Tin

Sorry, en osaa neuvoa sua kysymystäsi koskien, mutta kiinnostuin kuulemaan kundin kokemuksia asiasta. Mua ei tod haittaa jos tänne postaat (jotenkin musta tuntuu ettei muitakaan), mutta ymmärrän senkin jos et halua.

 

[Afrodite]

Sinuna, laskiaispulla, menisin välittömästi ammattilaisen puheille. En nyt tarkoita mitään "kallonkutistajaa", vaan personal traineria tms, joka ymmärtää treenaamisen ja body safkan päälle. Tekisitte jonkinlaisen suunnitelman ruokavaliostasi ja sopisitte myös jonkinlaisesta seurannasta. On hienoa, kun tiedostat ettei kaikki ole kunnossa ja asialle täytyy tehdä jotain.

Ainakin itselläni toi "ravinto-ohjaus" toimi paremmin kuin yksikään lässytysistunto minkään lääkärin tai psykologin luona (taustalla anoreksia). Tuntui helpottavalta heittää painon kanssa panikointi nurkkaan ja keskittyä noudattamaan annettuja ohjeita (=punnita ruokia ja laskeskella, että saan riittävästi kaikkia ravintoaineita) ja SYÖDÄ USEIN. Oli todella helpottavaa kun tiesin, etten olisi asian kanssa yksin, vaan läheisten lisäksi tukenani olisi rautainen ammttilainen, jolla oli vastaavista tapauksista aiempaa kokemusta. Olin asennoitunut myös siihen, että paino saattaisi lisääntyneiden ruokamäärien myötä nousta, mutta kappaskummaa, se jopa tippui muutaman kilon kun hiljaisella käyneen aineenvaihdunnan sai potkittua liikkeelle.

On tuntunut todella vapauttavalta, kun voin keskittyä ainoastaan ruoan puhtauteen, riittäviin kaloreihin, ravintoainemääriin sekä siihen, miten se palvelisi treeniäni parhaiten, sen sijasta, että miettisin missä vaiheessa mitäkin ruokaa olisi helpoin oksentaa.

Älä masennut epäonnistumisista/retkahduksista, niitä vaan tulee eikä niille voi mitään. Myös muut asiat ja mieliala vaikuttaa hirveästi syömisiin ja siiheh, miten paljon siihen jaksaa kesittyä. Vaatii hirmuisesti voimia jatkaa eteenpäin, mutta VAIN SINÄ VOIT TEHDÄ SEN. Tsemppiä :thumbs:

 

[laiskiaispulla]

Kiitos kaikille, että olette vastanneet niin kannustavasti ja todella tuntuu, että ainakin pakkislaisilla on sydän paikallaan! :haart:

Yhdessä päivässä en ole vielä ehtinyt muuta kuin pohtia tähän mennessä tulleita kommentteja. Todella hienoa, että näinkin henkilökohtaisesta asiasta olette suostuneet avautumaan! Jo se, että saa lukea muiden parantumisista on helpottanut oloa. Uskoisin, että tuskin ketään haittaisi jos RinTinTinkin lähettäisi viestinsä ihan tähän ketjuun, vaikka onkin mimmien puolella (privaattiviestit ei ilmeisesti vielä minulle kulje, kun rekisteröitymisestäni palstalle on niin vähän aikaa). Itselleni kaikista viesteistä on tukea!

En nyt ehdi kirjoittaa pidempää vastausta, mutta kertoilen sitten myöhemmin pohdinnoistani ongelmani syntymisen syistä ja taipaleeni (toivottavasta) edistymisestä!

 

[Taratin]

Osaisinpa auttaa laskiaispullaa. Kerronpa vaan lyhyesti oman tarinani, jos siitä löytyisi jotain tärppejä.Itse sairastuin ensin anoreksiaan lapsen syntymän jälkeen ja sitten bulimiaan, kaikenlaisia versioita molemmista ollut nyt n. 4 vuotta, tosin nyt ollaan taas "kuivilla". Joku muukin oli sitä mieltä että syömishäiriöstä ei voi koskaan parantua, mutta voi toki olla oireeton, vaikka lopun elämäänsä parhaassa tapauksessa. Itse syömishäiriöön en halua tässä sentarkemmin takertua. Mielestäni akuutissa vaiheessa siihen ei paljon ulkopuoliset edes pysty vaikuttamaan. Paraneminen voi alkaa vasta kun itse saa jostain sen ahaa elämyksen.

Itselläni paraneminen lähti liikkeelle isosta elämänmuutoksesta. Päätin lopettaa 7 vuotta kestäneen parisuhteen, jossa olin viimeiset vuodet roikkunut vain välinpitämättömyyttäni. Päätin että en aio elää lopunelämääni tunteettomana zombiena. Päätös oli hemmetin vaikea, mutta varmasti oikea kaikkien kannalta. Minulla siis itsetunto alkoi paranemaan tuon jälkeen enkä enää vihannut kehoani niinkuin ennen, enkä siis enää jatkuvasti rankaissut itseäni (ahmiminen ei koskaan minulle ollut mikään nautinto). Nykyäänkin on ajoittaisia paasto/ahmimiskausia, mutta enää ei ole sellaista "itsekuria" että ruualla leikkiminen menisi sairaalle puolelle. Tosin en edelleenkään ole halukas laskemaan kaloreita ja muita kovin tarkkaan, koska aina silloin päässä herää se pieni ana joka ilmoittaa että yli 600kcal ei saa syödä, tai sitten syödään jääkaappi kerralla tyhjäksi. Ja toisaalta, en halua enää koskaan olla siinä pisteessä että elämä pyörii vain kalorien ympärillä (vaikka laskettaisiinkin että syö riittävästi). Syön siis nykyään silloin kun mieli tekee ja mitä mieli tekee... sen kyllä huomaa. Mutta koitan olla stressaamatta. Toisaalta lohdutuksena voi aina ajatella että kyllä niistä ylimääräisistä pääsee eroon jos haluaa, en vaan halua.

No, todella sekavaa ja varmaan hyödytöntä tekstiä. Mutta. PArantumisen halu on tosi hyvä alku, vaikka siitä voikin olla pitkä matka paranemiseen niin suunta on oikea! Koita ottaa päivä kerrallaan, äläkä masennu vastoinkäymisistä! Jos sorrutkin ahmimaan ja oksentamaan, ajattele että se on nyt tapahtunut eikä sitä voi enää muuttaa, keskity ennemmin tulevaisuuteen, koita viettää seuraava päivä syömällä normaalisti. (pahin moka ahmimisen jälkeen on paastota... koska sitten taas sortuu ahmimaan ja kierre on valmis).

No tsemppiä sinulle, koitan joskus kasata ajatuksia ja kirjoittaa jotain järkevämpää.

 

[leadnose]

Okei, eli tässä siis laiskiaispullan luvalla postattua "miesnäkökulmaa":

Kerroit että liikut joka päivä polttaen 1000 kcal, se on jo todella paljon. Itse harrastin pari vuotta sitten aktiivisesti pyöräilyä ja kulutus liikunnalla oli tuota luokkaa. Eräänä keväänä laihdutin myös yli 10 kiloa, joka sittemmin on tullut takaisin kun harrastus jäi. Sittemminkin olen pyöräillyt jonkin verran, ja olen havainnut että lähes väistämättä jokaisen vähänkään pidemmän (pidemmän kuin 1-1,5h) lenkin jälkeen tulee lähes pakonomainen tarve ahmia makeaa, yleensä enemmän kuin on kuluttanutkaan. Tämä ahmiminen tulee varsinkin silloin jos ei ole tankannut lenkin aikana mitään energiaa ja on alkanut väsyttää. Sen sijaan jos treeni on lyhyempi, ei vastaavaa energianpuutosta
ja väsymystä ehdi syntyä ja ahmimisen tarvetta ei ilmene.

En tiedä mihin ajankohtaan sinun ahmimisesi sijoittuu, mutta jos liikunnan jälkeen, niin voisi olla aihetta lyhentää treenejä. Muutenkaan en
usko että sinulla tai kellään muullakaan on tarvetta polttaa päivittäin noin paljon kaloreita liikkumalla. Jos liiallinen liikkuminen johtaa liialliseen syömiseen, niin liiallista syömistä pitäisi kaiken järjen mukaan voida vähentää vähentämällä liikuntaa. Järkevästi suunniteltu ja hyvin toteutettu n. tunnin harjoitus (n. 500 kcal) päivässä riittää kyllä sekä laihduttamiseen että kunnon kohottamiseen jos ei huippu-urheilijoista puhuta. Tähän kun lisätään hyvin suunniteltu ruokavalio niin kunnon kohoaminen ja mahdollinen laihtuminen on taattu.

Itse olen havainnut hyväksi malliksi harjoitella joka toinen päivä punttia ja joka toinen kestävyyttä. Lepopäiviä sen verran kuin palautumiseen tarvitsee ja treenipäiviä viikossa 4-6. Luulen että sinulle olisi tärkeää saada jonkinlainen rytmi sekä ruokailuun että liikuntaan, sellainen ohjelma joka toisi säännöllisyyttä kumpaankin ja johon voisit itse luottaa niin paljon että et kyseenalaistaisi sitä. Tärkeintä olisi varmastikin saada ahmiminen loppumaan, ja luulen että säännöllinen ja järkiperäinen ruokailu olisi tässä avainasemassa.


Treenissä lähtisin siitä että 2-3 kertaa viikossa punttia ja 2-3 kertaa kestävyyttä, n. 45 min - 1h kutakin kerrallaan riittää. Jos on liian väsynyt niin ei pidä treenata mitään.

Esim. 3x kumpaakin:
ma: puntti
ti: kestävyys
ke: puntti
to: kestävyys
pe: puntti
la: kestävyys
su: lepo

Tai sitten jos viikonpäivillä ei ole väliä niin vaikka näin:
päivä1: puntti
päivä2: kestävyys
päivä3: lepo
-alusta uudestaan

Puntilla mielestäni sellaiset ohjelmat ovat hyviä missä treenataan kerralla koko kroppa läpi, tuossa pari linkkiä threadeihin joissa

käsitellään aihetta:
http://www.pakkotoisto.com/vbulletin/showthread.php?t=44559
http://www.pakkotoisto.com/vbulletin/showthread.php?t=40913

Et maininnut onko kuntosalihommat tuttuja, mutta jos eivät, niin tuolta Aloittelijoiden palstalta löytyy yläreunasta threadeja joita kannattaa vilkuilla, esim. suoritustekniikka on monissa liikkeissä tärkeä ettei telo itseään.

Ravinnosta en havainnut mitään ylivertaista threadia joten suosittelen tutustumaan www.kalorilasku.fi :hin. Sillä on helppo arvioida ja seurata syömistään erityisesti makroravinnejakaumien suhteen. Tämä on tärkeää jos syöminen ei ole enää ihan järkiperäistä itsellä. Jos tuntuu että oma ruokavalio on sekaisin, niin suosittelisin että arvioit tuolta löytyvän systeemin avulla paljonko kulutuksesi on ja syömään kulutuksesi verran esim. Zone-tyyppisesti, niin että saat hiilihydraattia, rasvaa ja proteiinia tasapainoisessa suhteessa (suunnilleen 40%hh, 30%pr ja 30%ras). Kun jaat kokonaiskulutuksesi
n. 4-6:lle aterialle jotka syöt n. 3 tunnin (2-5 tunnin) välein ja jokaisella aterialla saat jokseen tuossa yllämainitussa suhteessa kaikki noita ravintoaineita, on ruokavalio jo paremmassa jamassa kuin 95%:lla kansasta sikäli kuin suurin osa energiasta tulee muualta kuin roskaruoasta/karkista/tms. Säännöllinen ja tasapainoinen syöminen pitää mielialan tasaisempana ja näläntunteen poissa kun ei olla pitkiä aikoja syömättä eikä syödä itseä ähkyyn. Samoin kun syö kulutuksensa verran, hyvällä ruokavaliolla ei nälkää pitäisi tulla ja paino pysyy samassa. Aluksi en lähtisi laihduttamaan enkä lihottamaan vaan keskittyisin ihan vaan siihen että omaksuu uudet tavat.

Naisnäkökulmasta kuntoiluun ja syömiseen liittyvää matskua löytyy ainakin tuolta: http://www.stumptuous.com/cms/index.php

Ps. Kaikki edelläoleva on sitten vain meikäläisen subjektiivisiin mielipiteisiin perustuvaa.