huuh, mulla on sekä hyvää että huonoa sanottavaa airooppisesta...
Lukiossa aloin heti junnuvuonna harjoitella maratonille, joka oli tarkoitus juosta vuonna 2003 eli sitten kun pääsen ylioppilaaksi. ja ai että juoksu oli ihanaa :haart: voih, sitä endorfiinien määrää kehossa ja jokaisesta ihohuokosesta pursuavaa hyvää oloa (jooh, hikeä kyllä mutta myös sitä HEHKUA :D )!!! oli niin ihanaa, kun aloin olemaan siinä kunnossa, että tuntui että pystyn juoksemaan miten pitkään vain! Juoksin ja juoksin, usein oli musiikkia korvilla, mutta usein talvi-iltoina varsinkin vain nakutin menemään ympäri kylää jalkojen tasaisen tikityksen saattelemana. Ah.
Mulla vain ei kovin vahvasti mennyt tuolloin. Porukat olivat eronneet mun ollessa ysillä, ja ekan poikakaverin kanssa oli alkanut olemaan myös ongelmia. oltiin oltu jo tuossa vaiheessa kolmisen vuotta yhdessä ja musta tuntui että alkoi riittämään. Kotona mun piti olla pikkuäiti, hoitaa kolmikerroksinen talo kun isäni ei eroraunioissaan siihen kykenyt. Broidi oli armeijassa, joten eipä siitäkään ollut hyötyä. Juoksuun oli hyvä hukuttaa itsensä, olla ajattelematta mitään ja vain sulkea koko maailma oman juoksumaailmani ulkopuolelle. no harjoittelu jatkui, ja sujuikin hyvin. nakutin menemään melkein joka päivä ainakin puolentoistatunnin suht kovavauhtisia lenkkejä (10-12km/h) ja aloin näyttämään sekoamisen merkkejä ellen jonain päivänä ehtinyt tms. :(
Porukat ei mitään kommentoineet, isänikin oli sellainen raunio että jos sanoin sille että viittisitkö heittää mut autolla tonne 21:n km:n päähän, mä tuun sieltä kotiin juosten, niin sehän heitti. ja minähän juoksin. autolla on muuten ihan hyvä mittailla esim.puol maraton matkoja, ihan vaan vinkki :thumbs: joo, asiaan..
Abivuoden syksyllä alkoi kroppa vihdoin vähän suuttumaan. aloin sairastella, ensin pientä flunssaa, sitten vähän pidemmän aikaa jotain epämääräistä. tietysti hypin seinille, en myöntänyt kellekään että olin jotenkin kipeä ja heti kun vaan pystyssä pysyin, ei muuta kun juoksemaan. Suhteen poikakaveriin sentään olin saanut lopetettua, mutta kotona ei ollut yhtään kevyempää. kevättä kohden oli tietty tiedossa paljon lukemistakin.... mulle ei koskaan noussut kuume, mulle ei oo ikinä noussut edes lämpöä minkäänlaisen flunssan yhteydessä. sehän oli plussaa, kun ajattelin ettei moinen pikku räkätauti mua pidättele... :jahas:
keväällä sairastelu muuttui karummaksi, jouduin ramppaamaan arvauskeskuksissa joka kuukausi kerran, pari. aina otettiin nieluviljely, joka oli negatiivinen. eli jes, ei mitään estettä treeneille! Olin jo tuossa vaiheessa onnistunut alkamaan salaamaan väeltä+ kavereilta miten paljon juoksin, koska juoksin siis aivan sairaita määriä :wtf:
kirjoitukset meni yhtä hyvin kuin koko lukiokin oli mennyt, mutta sairastelu lisääntyi koko ajan. loppuen lopuksi puolitoistaviikkoa ennen maratonia prakasin aivan totaalisesti, olin muutenkin koko kevään kuulemma ollut aikamoinen itkupilli. veli on sanonut jälkikäteen että se ei silloin meinannut uskaltaa edes kehua mun hiuksia jos olin käynyt parturissa, etten ala itkemään... ohhoh :lol2: oiskohan pitänyt tajuta jo jotain? kuitenkin, silloin jouduin tulemaan tänne lahteen yksityiselle lääkärille tutkituttamaan kurkkuni ja krooninen nielutulehdushan sieltä paljastui. samantien leikkausjonoon. ja arvatkaas etten itkenyt katkerasti kun lekuri kielsi mua osallistumasta maratonille?? :itku:
olin siinä vaiheessa kaksi viikkoa täysin vuoteenomana, niin kipeänä. kävin kyllä tukholmassa kannustamassa tätiäni, joka maratonin juoksi yksin. sen ajan taapersin itse kaupungilla. ja ah miten ihanaa maraton-risteilyllä oli syödä niitä herkkuja!!! monet kyselivät multa, että aionko mä juosta seuraavana päivänä, kun lappasin buffetista pastoja lautaselle.. :lol2: tais käydä kateeksi :lol2:
leikkaukseen pääsin 2004 syksyllä, ja kävi niinkin kivasti, että leikkausarvet tulehtuivat ja nostivat mulle viideksi päiväksi 41 asteen kuumeen. se oli aika veemäistä aikaa. olin NIIN heikko, kun sohvan pohjalta nousin lopulta. ekoina kertoina oksensin heti kun yritin nousta: yli kaksi viikkoa elin oikeastaan pelkillä poremaisilla kolmiosärkylääkkeillä. :urjo:
Maratonin epäonnistumisen jälkeen vihasin juoksua. en voinut sietää koko touhua. rakastuin salitreeniin ja sillä tiellä olen edelleen. Nyt olen viimeisen puolen vuoden aikana vähän yrittänyt monipuolistaa treeniäni mm. kevyillä hölkkälenkeillä ja ripeillä kävelylenkeillä. niistä pidän kyllä! kyllä mä tuossa jokin aika sitten kävin juoksemassa avokin kanssa aika kovavauhtisen viisi kilometriä, että on tuo aerobinen kunto hieman taas kohonnut. semmoinen pitkän matkan juoksu ei edelleenkään houkuttelevalta tunnu joten mun aerobiset ovat juuri ripeitä kävelyjä, hölkkä/kävelylenkkejä, uintia ja krav magaa. salilla tulee välillä poljettua jopa puoli tuntia spinning-pyörää. että tämmöistä on ollut mulla
tuo aiempi kokemus on kyllä opettanut ainakin kuuntelemaan omaa kroppaa. se onkin nykyään mun treenin peruspilari, sillä kyllä kroppa kertoo mitä se kaipaa ja mikä toimii :thumbs:
ja soutu ja sauvakävely/juoksu jaja:D Harjottelumäärää säätelee treenien tehot, siitä ei voi oikeen sanoa mitään sääntöä.
En tiedä onko se poikkeuksellista tai muuten hyvä tulos ensimmäisenä kertana, mutta ite jo vähän aikaa käyneenä en saanut yhtäpaljon nousemaan. (en saa isolla todennäköisyydellä nytkään 70kg:tä nousemaan, mutta en nostelemaan mitään kovin isoja rautoja) Joillakin ne geenit on kohillaan... toisilla taas ei. :(
