Olisin rehellisempi itselleni sen suhteen, miksi oikeasti käyn salilla. Isompi lihasmassa ja paremmat voimatasot perusliikkeissä ovat pinnallisina motivaattoreina kyllä erittäin tehokkaita, varsinkin aloittelijana, koska kehitystä em. ominaisuuksissa oikeasti tapahtuu "helposti" ja ennenkaikkea suoraviivaisesti. Mutta todellisuudessa toi nopea kehitys on hämäävää, koska siitä muodostuu vähän kuin huume, addiktio, johon jää koukkuun.
Tietty liikunnan suhteen voi puhua positiivisesta addiktiosta, jos vertaa esim. päihteisiin, mutta todellisuudessa kaikki pakkomielteet ja riippuvuudet tuntuvat johtavan lopulta umpikujaan ( puhun siis ainoastaan omasta kokemuksesta ). Eli siis tilanteeseen, jossa ihminen tajuaa, että sitä asiaa, jota on koko ajan jahdattu silmät kiiluen, ei oikeasti ole olemassa. Paratiisiin ei pääse enää koskaan takaisin, kun sieltä on kerran lentänyt pihalle.
Mutta jos unohdetaan psykologia ja filosofia ( joista mulla ei ole mitään hajua ), niin olisin edelleenkin rehellisempi itselleni omien tavoitteiden suhteen. Paradoksi tässä on se, että vaikka olen alkanut uudestaan jumppaamaan salilla n. 9 kk tauon jälkeen, en edelleenkään osaa ( tai halua ) vastata tähän tyhjentävästi. Toisaalta tavoite on sama, kuin aina ennenkin, eli kehittyä, tulla vahvemmaksi niissä liikkeissä, joita senhetkinen treeniohjelma pitää sisällään. Käytännössä idea on pitää suoritustekniikat vakoina, eliminoida kaikki fuskaaminen ja elastisuuden käyttö, ja katsoa mihin sillä pääsee.
Tämä on myös se juttu, jonka tekisin toisin aloittelijana. Siistisin liikkeiden suoritustekniikat, tekisin varsinkin kyykyssä ja penkissä negatiiviset vaiheet paremmalla kontrollilla, mavessa vaihtelisin ristiotetta. Ottaisin takaolkapäille ja lavanlähentäjille suoria liikkeitä alusta saakka, käsille sama. Jaloille yhden raajan kyykkyjä ja suoraa takareisitreeniä, keskivartalolle syvien vatsojen vahvistamista. Etukyykky myös mukaan huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa. Ottaisin lihashuollon ja venyttelyn tosissani, enkä hakkaisi päätä seinään, kun paikat alkoivat hajoilemaan. Jos olisin tehnyt noi em. asiat, olisin suurella todennäköisyydellä voinut välttää ainakin osan loukkaantumisista.
Tietty jotkut ihmiset joutuvat opettelemaan kaiken ikäänkuin sen "pään seinään hakkaamisen" -kautta, jolloin todellisuuden pitää oikeasti kolahtaa vastaan konkrettisesti, jotta oppimista tapahtuu. Paradoksaalisesti tässä kohtaa on vähän "liian myöhäistä", mutta toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä.. outoa..