Mulholland Drive (2001) :5:-
Kunnianarvoisa Henki suositteli tätä elokuvaa, enkä joutunut pettymään. David Lynchin psykologinen trilleri Mulholland Drive kertoo nuoren näyttelijättären (Naomi Watts) ja muistinsa menettäneen naisen (Laura Elena Harring) surreaaleista kokemuksista Hollywoodissa ja sen lähiympäristössä. Elokuvan asetelma tuo vahvasti mieleen Ingmar Bergmanin Personan (jota en harmikseni ole koskaan nähnyt kokonaan). Tapahtumien uneomaisuus on puolestaan hyvin samankaltainen kuin Stanley Kubrickin Eyes Wide Shutissa. Mulholland Drive on kuitenkin näistä kolmesta viihdyttävin katsoa, vaikkei välttämättä yhtä nerokas kuin Bergmanin Persona. Christopher Nolanin myöhemmin tekemä yliarvostettu superhitti Inception yrittää saada aikaan samanlaisen häilyvyyden tunteen unen ja tosimaailman välillä, mutta on mielestäni aivan liian rautalangasta väännetty ollakseen lähelläkään samaa tasoa kuin Mulholland Drive.
Ihmisen syvintä olemusta luotaavia teemoja populaarikulttuurin kautta ja populaarikulttuurin keinoin käsittelevä mystinen, lähes myyttinen trilleri on sekä oivaa viihdettä, että haastavaa ja ajatuksia herättävää pop-taidetta. Eniten katsomiselämyksestä saa irti rasittamalla aivojaan hiukan: palasten loksahtaminen paikoilleen on kutkuttavan palkitsevaa. En silti ole varma, onko oma tulkintani lähelläkään sitä, mitä käsikirjoittaja/ohjaaja David Lynch elokuvallaan haki. Lynchin moniselitteisyyteen pyrkivän tyylin lisäksi vaikeatulkintaisuus saattaa johtua myös siitä, että teoksen oli alunperin tarkoitus olla pilottijakso tv-sarjaan. Tästä johtuen Mulholland Drive jää ikään kuin kesken ja monta sivujuonta jätetään tarkoituksettomina roikkumaan. Tuntuu typerältä kritisoida elokuvaa vain siksi, etten täysin tajunnut sitä, mutta joidenkin elementtien keskeneräisyys häiritsi katsomiskokemusta siinä määrin, etten voi antaa aivan täyttä viittä tähteä. Pitää varmaan jossain välissä katsoa Mulholland Drive uudestaan; ehkä siitä toisella katselukerralla saa vielä enemmän irti.