Kyllä, tiedostan tämän itsekkin. Ja kun juttelen siitä kasvotusten esim. lääkärille enkä hyvin tuntemalleni ihmiselle, tulee jostain sisältä "toinen" mikä ei näytä itkua tai surua ulospäin vaan pitää sen sisällä. Eilen itkin ensimmäistä kertaa moneen, moneen kuukauteen. Ja itkin niin paljon kuin aikuinen mies voi yksin itkeä. Kun juttelen jollekkin lekurille, ei paha olo fyysisesti näy ulos ja sanat on vain sanoja joilla yritän kertoa oireita ja oloa. On erilaisia "miniä" eri tilanteisiin.
Tunnen vitullista häpeää että kävin tänään lääkärissä ja otin päivän vapaaksi sairaslapulla. Mä tunnen myöskin häpeää jos olen esim kuumeessa tai vastaavaa, hakea sitä saikkua. Itseasiassa tunnen häpeää kaikesta, missä joudun olemaan itsekäs. Salihommasta sen verran että tuntuu että mulle nauretaan kun on kaveri kuin pulkannaru. Vituttaa kun mulle nauretaan eikä tiedetä mitä siellä taustalla on. Enkä mä voi sille yhtään mitään. On nimittäin minäkuva peilissä jotain ihan vitun paskaa. 172/60 kiloa ei paljoa naurata, haluaisin näyttää emännänkin silmissä fysiikaltani paremmalta.
Olo on ihan suoraan sanottuna mitätön mies, jota työnantaja on käyttänyt hyväkseen, jota on kustu silmään ja jota ei kukaan kumppani jaksa muutamaa kuukautta pidempään. Onni on kuitenkin se, että emäntä on terveysalan ammattilaisia ja ymmärtää. Tosin hän ei ole yksilönä kokenut mielenterveysongelmia.
